Lyriikka ›

Peto
 

 

 

 
Punaista ja mustaa, vaikea liikkua.
Vain muutama sentti elämän ensimmäisestä vankilasta viimeiseen elämän todellisuuteen. Mutta vaikka ajatus houkuttaisi, vankilassa ei voi elää.
Aika koittaa. Jyrinää ja räjähdyksiä kantautuu korviin kuin maan alta. Enää ei voi odottaa; on pakko puskea läpi.
 
Vuoren laki räjähtää paineen kasaantuessa sen alle. Tältäkin etäisyydeltä ääni on korvia huumaava ja maan voi tuntea järisevän syvällä sismmässään kylmänväreiden ravistellessa sen selkäpiitä. Tulivuoren juurella oleva suunnaton harmaan vaalea muna alkaa täristä samaan tahtiin maan kanssa, se säröilee ja sirpaleet sen teräksisestä kuoresta kaatuvat maahan.
 
Kuori murtuu kuin kiviset kalterit ajan hampaissa. Valo sokaisee silmät ja sumentaa näön hetkeksi.
Vuoren juurelta ryömii ja luisuu laavavirtojen saatelemana ja ohjaamana. Tämäkö on elämää?
Tämäkö on elämäni?
 
Onko aamu koskaan koskenut silmiini? Ovatko päivät pimentäneet järkeni? Ymmärrän: olen.
En tiedä mitä on tapahtunut, mistä olen syntynyt, tullut. En pysty ymmärtämään aikaa, en käsitä olemassaoloa. En välitä minne menen.
Tiedän ettei mikään koskaan vastaa kysymykseeni, kuka on emoni. Tiedän ettei mikään tiedä minusta mitään. Ehkä ymmärrän syyn, syntini, kun aika loppuu ja toinen alkaa.
En tiedä puhunko itse tätä, tai ymmärränkö sanani. Mieleeni ei mahdu kysymysten lisäksi niihin vastauksia. Mutta ymmärtäisinkö niitäkään?
 
Se kulkee aina ja ikuisesti eteenpäin kaataen kaiken jolle voi kostaa olemassaolonsa. Tuhoten kaiken mikä tähtäimeen osuu. Eikä sitä voi vahingoittaa, se ei tunne, ei iloa, surua, elämää, kuolemaa. Loputon avaruus on sen kysymyksen vastaus, jota se etsii, eikä se löydä. Mutta se ei tunne tappiota.
 
Ei ole olentoa, jolle en voi kostaa olemassaoloani. Ei ole olentoa, joka ei kaatuisi viikatteideni terään. Ette voi rukoilla, ette voi auttaa, ettekä vastata.
Mikään ei minua pelkää. Mikään ei selviä anelemalla. Vain loppu voi vapauttaa.. Pahuuden?
 
Toinen suuri peto kohoaa horisonttiin, kulkien kohti voittamatonta tuhon konetta.
Olennot kohtaavat, toisen panssari heijastaa harmaana auringottoman taivaan.
 
Paha olento ei tunne häviötä, ei kuolemaa. Niitä ei tarvitse hävitäkseen, vain kuolema sen voi vapauttaa.
En tunne kuolemaa, enkä häviötä. Niitä ei tarvitse kuollakseen. Ja mikään ei pysty niitä voittamaan.
Voitinko mitään? Hävisinkö?
Kukaan ei kerro..
Kun löydän ainoat terät ruohon korsista, ja ainoat nuolet sateesta, ei ole enää surua, ei tuskaa.
 
Aallot lyövät vaahtopäinä rantaan toinen toisensa jälkeen, kun sydämessään hävinnyt kone katoaa vähitellen pinnan alle.
 
En jätä hyvästejä, ei ole mitään väliä.
Ei ole väliä, ovatko kyyneleeni meressä vai meri kyynelissäni.
Meri on punainen illan valossa.
 
_ _ _ _ _ _ _
 
En tiedä kuuluuko tänne mutta menkööt. Sanokaa jos plagioin jotakin, niin että huomaako sen, ja sillee.