Lyriikka ›

Heps
 
Kertokaapas tarinoita siitä miten olette ajautuneet sanoituksia sorvaamaan.
 
Kuka on alkanut tekemään niitä siksi ettei kukaan muu halua? Kuka on pienestä asti hengittänyt suurien legendojen sanoja ja kuka ihmettelee itsekin suoltamiensa sanojen tämänhetkistä lukumäärää.
 
Onko täällä ketään muita pelkästään sanoittamiseen pyhittäytyneitä kynäniekkoja (kuin minä), vai onko täällä pikemminkin tuhat sanoittavaa solistia?

Aloin sanoittaa siksi että mä koin että mulla on jotain sanottavaa. Nykyään sanoittaminen on pääasiassa terapiaa. Ja tuleehan sitä kirjotettua ei-vakavampaakin juttua ihan pelkästä kirjottamisen ilosta.
 
Olen laulava lyyrikko kyllä, mutta lähinnä siitä syystä etten mielelläni anna tekstejäni muiden laulettavaksi. Ainoastaan mulla on oikeus pahoinpidellä niitä.
 
Sanoittajaesikuvia on, mutta en mä koe varsinaisesti kulkevani heidän jalanjäljissään. Sillon homma menis äkkiä kopioimiseksi. Kun oma ääni on aika hyvin löytynyt, mitäpä sitä vaientamaan.

Mulla kaikki lähti tällaisesta nuoren pojan punk-innosta, kirjoitin piisin nimeltä I Dont Wanna Go To The Army ja jatkoin siitä aina eteenpäin ja eteenpäin aina surrealistisempiin suorituksiin. Nykyään piiseissä vilahtelevat niin prinsessat kuin maahisetkin.
 
- Jonne

Mä kyllä myös yleensä lallatan omat lyriikkani.
Mulla se kai lähti siitä kun vaan yksinkertasesti tuli se ole, että nyt pitää pe***le kirjottaa biisi. nykyään niitä on kymmeniä koneella, erinäisillä paperilapuilla, kouluvihoissa, periaatteessa missä vaan. oon tehny sitä hommaa jonkun muutaman vuoden ja kokoajan kehityn.

Opin kirjoittamaan siinä 6 vuotiaana. Kuuntelin paljon isoveljen kasetteja, vanhaa punkkiapulantaa. Aloin kirjoittaa tekstejä Wirtasen angstin innostamana noin 7-8 vuotiaana. Aiheina olivat lähinnä väkivalta ja rakkaus.
 
Nykyään tekstejä syntyy yli sata (jopa 200) kpl. vuodessa, joista bändin luettavaksi päätyy n. 15-20 ja valmiita biisejä tulee noin kymmenen. Kirjoitan päivittäin. Väkivalta -aiheena on pudonnut lähes täysin pois, rakkausteema myös suureksi osaksi.
 
Kirjoitan lähes päivittäin, projekti on kummallinen ja monivaiheinen juttu, huomaan tekstin sanoman usein vasta paljon jälkeenpäin.
 
Esikuvia minulla on paljon, mutta niiden vaikutus tuskin kuuluu teksteissäni.

Luulin pohtivani fiksuja, joten kirjoitin ylös niitä sitten.
 
Nykyisellään meininki on vähän eri, onneksi.

Mä lainasin kaverilta Iron Maidenin C-kasetin. Se oli alkuperäinen, joka oli todella ihmeellistä, koska tuohon aikaan kaikki äänittivät Maideninsa yleensä kaverilta kaverille kaksipesäisellä mankalla. Avasin kotelon ja TA DAA! Siinä se oli. Albumin sanoitukset. Oli jotakin aivan uskomatonta lukea sanoituksia samalla kun Bruce hoilasi niitä. Päädyin kirjoittamaan sanat omaan vihkooni tehden samalla havaintoja biisirakenteista.
 
Sitten totta kai pian piti päästä kokeilemaan hommaa itsekin. Ensimmäinen biisi oli Don't Cry -pastissi Lady From Paradise, jossa englantia raiskataan ilman kortsua perseeseen niin kuin Sonata Arctican pikkujoulubileissä.

Muistan että olen tehnyt jo laulunsanoja ennen kuin osasin edes kirjoittaa. Paperille aloin pistää niitä vasta noin varhaisessa teini-iässä. Välillä koitin tehdä lyriikkaa myös englanninkielellä, mutta se on sittemmin jäänyt. sanoja syntyy tasaisen tappavaan tahtiin. Muutamia olen lähetellyt eteenpäin, yhdelle jo edes menneelle yhtyeelle, tein "tilauksesta" sanoja. Se oli aika kivaa puuhaa, sain c-kasetilla piisit ja siihen päälle sudin sitten menneen. Ei ne kummoisia ollut mielestäni, mutta tilaajat tykkäsivät. Ja yllättävän helppoa puuhaa tuo oli. Parhaat tekstit jää silti aina omaan käyttöön.

Joskus 5-vuotiaana väsäilin omia tekstejä ensimmäisen kerran. Silloin olin jotenkin sotahullu tms., sillä kaikki tekstini olivat enemmän tai vähemmän marssilaulutyyppisiä...
 
Joskus ala-asteella tein myös muutaman kyhäelmän. Kymmenvuotiaana aiheena oli ainakin Persianlahden sota. Ja se, kuinka Saddam sai köniinsä Bushilta.
 
Jooh, no joskus yläasteella sitten taisi se sanoitusvimma saada ensimmäiset oikeat suuntaviivansa. Tai no... silloinkin se taisi olla alkuun sitä, että teimme silloisen kaverin (nykyisen bändikaverin) uusia sanoituksia ihan ex-tempore -meiningillä kappaleisiin, joita soittelimme kitaralla. Joskus noihin aikoihin teimme kuitenkin yhdessä sävellyksen johon väsäsimme myös tekstin. Aika karu kappale, kertoi kahdesta työttömästä suomalaisesta, jotka lähtevät Tallinnaan tienaamaan pimeää rahaa. Kappaleen nimi taisi olla "Panin hänen sairaalaan (Topin kanssa Tallinnassa)".
 
Yläasteella teimme myös luokan kanssa oman kasetin. Tuonne väsäsimme edellämainitun kaverini kanssa ihan kunnon biisin. Nyt kyseessä ei ollut enää mitään huumorikitarointia, vaan ihan melodinen ja tunnelmallinen kappale. Jostain syystä häpeän kuitenkin tuota tekstiä nykyään ihan helvetisti.
 
Lukiossa meillä oli toisena vuotena musikaali, jonne teimme suuren osan kappaleista itse. Jälleen edellämainitun kaverin kanssa tuli tehtyä kaksi biisiä, sanoituksineen ja sävellyksineen. Mitään elämää suurempaa nekään eivät vielä olleet. Enemmänkin kohtauksiin tehtyjä teemabiisejä.
 
Piru Kange alkoi muotoutua tuossa lukiovuosien lopuilla (1999) ja ensimmäisiä tekstikyhäelmiä tälle projektille alkoi syntyä niihin aikoihin. Kuitenkin toden teolla biisejä alettiin väkerrellä vasta joskus 2003 tms. Nykyään minä ja tuo moneen kertaan mainittu kaverini teeme tekstit. Hän sattuu nykyään olemaan filosofian maisteri kirjallisuustieteiden alalta, joten hän toimii myös sisäisenä kriitikkona. Tästä johtuen biisien teko kestää usein TODELLA kauan. Mutta... ei se haittaa.

editTuli tuplana jostain syystä, poistetaan/edit

Siitä että teki vain mieli kirjoittaa. Päässä pyöri helkkaristi kaikenlaista ja ne piti saada johonkin. Päivittäin kirjoittelin jotain ylös, mutta yleensä se rajoittui vain virkkeisiin ja yksittäisiin sanoihin, mitä sitten yhdistelin.
 
Mutta sitten se virta katkesi. Parin vuoden ajan pää on ollut aivan tyhjä, eikä tahdo keksiä yhtään mitään. Edes yhtä virkettä, saati sitten biisin aihetta ja tarinaa. Ja sekös v*tuttaa. Tosin sattumalta tänään kirjoitin ensimmäisen kerran n. vuoteen muutaman mahdollisen biisin nimen ylös, mutta ei se paljoa mieltä lämmitä. Parin kuukauden aikana olisi tarkoitus tehdä vähän nauhoituksia mahdollista demoa varten, tai sitten vain harjoitukseksi, ja tuossa olisi n. 4 ~kokonaista biisiä ja läjä raakileita joita ei oikein voi levylle laulaa improvisoidulla lyriikalla kuten tähän asti treeneissä on vedetty.

Ahdistus, unettomuus, paperi.

Joskus on alkanut ihan vaan tylsyydestä, mutta useimmin on joku syy miks tarvii vaan tehdä biisi... On semmonen olo että "perkele", niin sillon tulee tekstiä... Ja hyvää semmosta, aina muullon tulee vaan semmosta "sonni on punanen kun se suuttuu, jeah, kun sonni kuolee se on valkonen, mutta sisältä musta, wuhuu"... Sit pännii kun on saanu semmosen aikaan, kun se on niin huono :(:(

Kaverin omien biisien innoittamana kokeilin josko itsekin osaisin. Ja sitten tajusin, että jos niissä lauletaan niin pitäähän niissä olla sanatkin. Niitä sitten väsäämään ja loppusoinnut olivat kovin tärkeitä alkuvaiheessa. ja aika lapsellisia olivat muutenkin. 17-vuotiaana olin kyllä aika lapsi.

Aloin kirjoittamaan siksi, että oli pakko päästä purkamaan erilaisia asioita jotakin kautta. Teksti tuntui, ja tuntuu edelleen, hyvältä vaihtoehdolta. Tekstien kirjoitus on itselleni ikäänkuin "luotettavin ystävä", ts. paperille voi purkaa mitä vain niin, ettei kenenkään tarvitse tietää, miksi ja kenestä ko. teksti on kirjoitettu. Toki sitä voi aina joku kysyä, mutta yleensä jätän vastaamatta, ihan vain siksi, että asiat ovat liian arkoja, tai sen verran henkilökohtaisia, ettei niitä voi levitellä joka suuntaan.

Aloitin sanoitushommelit reilut kymmenen vuotta sitten raiskaamalla Brian Mayn kappaleen, eli suomensin sen - käytössä se ei silti ikinä ole ollut ja muokkaamista olisi tarvinnut ehkä paljonkin. Siinä oli kuitenkin muutama varsin onnistunut lausepari, jotka delegoin muihin yhteyksiin ja "siitähän se sitten lähti". Suomentamisen alla oli ehkä tarve "sanoa jotakin", ja eikös se kirjoittaminen sitä olekin. Turha avata suutaan, jos sanottavaa ei ole =)
 
En liiemmin kannata piisien käännöksiä ja siksi tuokin lopahti ennen, kuin se edes alkoi. Mutta varsin mielenkiintoisen prosessin se sai kuitenkin alkuun, sain lupaavaa kannustusta hommiin ja innostuin enemmänkin.
 
Kokonaisten piisien teko taas käynnistyi sanoittamisesta; jos kerran kirjoittaa sanoja, olisi niissä hyvä olla sävelmäkin, jotta se toimisi kokonaisuutena - ja kun käännöksiä en kerran halunnut tehdä, oli ainoa vaihtoehto tehdä niihin sanoihin myös se melodia?! Sillä tiellä olen edelleen, ehkä tästä joskus ihan oikeastikin --> kuten sanottu, harrastuksena minä näitä häärään.

Aloitin kirjoittelemaan sanoja aluksi purkaakseni masentuneisuuttani ja ahdistustani, otin siihen vaikuttajan herra cobainin ja päädyin sanoitusitsemurhaan.
siitä toivuttuani tajusin maailman ja sen ahdistuksen ja epämiellisyyden joten poliittisia sanoja ja jossain saattoikin silloin vuonna2000 piillä jo jonkitasoista runoutta, kunnes tajusin itseni maailman ja tämän hetken.
nykyään kirjoitan sanoja menneisyydestä&kuolemasta&nykyisyydestä ja sen mahdottomuudesta ja mielikuvitustarinoista jotka puen runouden mustaan verhoon.

Juu itsellänihän sanoituksia rupesi joskus murrosiässä pukkaamaan. 14-vuotiaana taisin ensimmäisiä lyriikoitani alkaa vääntämään ja niitä kyllä löytyy täältä aika vino pino. Olen itse laulava lyyrikko sekä basisti yhtyeessämme. Ennen eroittelin tekstin ja sävellyksen toisistaan, nykyään ne vähän niinkuin pulppuavat toisiinsa kiinni. Säveltämisen tosin hoidan kitaralla tai pianolla.

Itse olen kirjoittanut tarinoita ja runoutta koko ikäni. Aiheina ovat olleet milloin mitkäkin itseäni kiinnostaneet asiat; vaihdellen elämän absurdiuksista kansanrunonomaisiin aiheisiin ja etäsukukansojemme mytologioihin. Koko ajan on pääni sisällä ollut sisäinen tarve saada tavaraa ulos, mikäpä siinä.
 
Ensimmäiseen bändiini päädyin paltjarrallaa 16-vuotiaana ja siis laulaja/sananikoksi. Siitä se sitten oikeastaan lähti. Biiseihin on syntynyt jälestä sen sanoja jos toisiakin.
 
Nykyisin kirjoittelen lähinnä nelipolvitrokeemitalla omia sanoituksia niin omalle bändille kuin parille muullekin yhtyeelle. Lisäksi kirjoitan proosaa; oma esikoisromaani on jo yli kolmisen vuotta lienyt työn alla, eikä vieläkään näytä valmistumisen merkkejä.

Ahdistus, unettomuus, paperi.
 
"Hei! Onko kukaan nähnyt kynääni?!"
 
...I'll get my coat.