Lyriikka ›

tyttöni pestin sai
Manalan lautturiksi,
älä kysy mistä sen kuulin
tai mieti edes miksi
 
hän kuolleita janoaa
ja keräten mukanaan,
kuolevia kantaa,
mut`ei näe sitä rantaa
 
jonne lautta pitäisi meloa
hän ei jaksa, laineilla..
jos Manalan lautturi epäröi,
kuulet huutonsa päivin, öin
 
toista rantaa, jos lautturi ei nää,
miten sieluni käykään tään`,
ei ketään toista voi pelastaa,
jos tunne ei itseään..
(pelastua itseltään..)
 
kun tyttöni vesille lähti,
kävi aalloissa hiljainen tie,
joka vaikeroinniksi muuttui,
kun sielunsa eksyneet vie,
 
tämä tyttöni keskelle virran,
josta rantaan ei voi suunnistaa,
siellä itkevät he ja jos kerran
käyt yössä sen kuulla sä saat
 
rantaan.. lautta pitäisi meloa
hän ei jaksa, laineilla..
jos Manalan lautturi epäröi,
kuulet huutonsa päivin, öin
 
toista rantaa, jos lautturi ei nää,
miten sieluni käykään tään`,
ei ketään toista voi pelastaa,
jos tunne ei itseään..
(pelastua itseltään..)
 

 
..öisin mä rantaan käyn mielen,
valveen ja unien taa,
odotan hetkeä jolloin, mun sieluni kiinni sut saa,
tyttöni kaukana jossain, kadonnut virtoihin tie,
nimeäs huutelen silloin, jos luokseni löytäisit tien..
 
vielä joskus..

Pidin tekstistä kokonaisuudessaan, lukuun ottamatta viimeistä säettä.
Perustelen sillä, että tyyli vaihtuu jotenkin liian hempeäksi aiempaan
verrattuna. Teksti on siihen asti napakka. Teksti vie minut mielikuvissa lapsuuteen
kun vielä Olavinlinnaan piti mennä soutamalla. Aina venettä souti joku
komea lihaksikas mies (vaikka täs onkin nainen), ja virta oli ympärillä mustaa. Ja pelottavaa..
 
Toisaalta tunnelma vie Rauta-aikaan. Tunnelma vie Kalevalaan..
ja hyvä teksti vie aina mielikuviin..

Kiitos Soihtu kommentistasi :)
Totta tosiaan tuo loppu säe vaikuttaa kevyemmältä. Omakohtaisesti halusin tuoda kertojan sisäisen kaipuun esiin sanoituksen kadotetusta henkilöstä.