mä teen viimeisiä biisejä,
ei keho jaksa kantaa,
repaleistaan riutunut
ei sellaista voi antaa,
pelkäämättä kuolemaa,
kai kerran kuolin jo,
kun lensin yhden päivän,
sinun, päiväkorento,
mä kuulunut en kellekään,
eikä kukaan mulle,
haavojani nuolemaan
jäin tielle totutulle,
ja nyt kun jälleen kerran,
mä seuraan tähteä,
saan siitä sielun rauhan,
ei tarvi lähteä..
tässä olen avoinna,
en kiellä virheitäni,
se synti on kai ihmisen,
liian, lähelläni,
ja aina jossain poissa,
nää päivät olinkin,
syvemmissä joissa,
valelin kyynelin
ei elo anna kuuta,
ei vedä lähelle,
jos tahdoin jotain muuta,
sen annoin toisille,
ja omastani mitä..
mä koskaan kaipasin,
vain tuntemusta siitä
mä että eläisin,
ja elin ainoastaan,
niistä sanoista,
jotka kuulit silloin,
kun lauloi kitara,
kun ihmisyys sai soida,
ja läpi ihmisen,
ymmärryksen tuuli
kävi hyväillen
tässä olen avoinna,
en kiellä virheitäni,
se synti on kai ihmisen,
liian, lähelläni,
ja aina jossain poissa,
nää päivät elinkin,
syvemmissä joissa,
palelin syytöksin
mä kuulunut en kellekään,
eikä mulle kukaan,
sen sanoin minkä jätinkin,
ja harhailin sen mukaan Tatta the orginal Grazy Mama! Sepä se, so not!
Jos elämää seuraa kuolema... on väistämätöntä, että me molemmat olemme yhtä aikaa perillä.... |
tatta
soihtu55