Studiotyöskentely ›

Tää nyt on ehkä kokonaisuudesta irroitettu mutta eiköhän sen artistin ja biisintekijän luova työ ole kuitenkin tärkeämmässä roolissa kuin äänittäjän tai miksaajan. Tarviiko sen studiotyöntekijän välttämättä luoda mitään? Toki se voi omalla panoksellaan edesauttaa lopullisen tuotoksen nautittavuutta.
 
Artistin työ on varmasti tärkein, mutta myös miksaaja luo tavallaan jotain. Miksaaja kaappaa ja kuulee miksausvaiheessa kaikki ne soittajien ajatukset ja soundit yhtenä pakettina ja luo niistä illuusion äänen muodossa, jonka lopputulos on kopio artistin alkuperäisestä ajatuksesta.
 
Miksaaja on itse asiassa helvetin tärkeä henkilö musiikin luomisessa, koska jos kaikki soittajien luomat äänet miksataan yksitellen sellaisiksi kun ne täydellisenä äänenä kuulostavat, ja sen jälkeen vain liimataan ne päälekkäin, niin yhdessä soitettuna se kaikki materiaali kuulostaa kuitenkin ihan tuubalta. Siis äänikenttä on "syvältä", ja materiaalin oleelliset osat ei erotu mitenkään pohjasakasta.
 
Se studiotyöntekijä siis luo alkuperäisen ajatuksen mukaisen soundimaailman käytettävissä olevaan formaattin, dynamiikkaan ja taajusvasteeseen; mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä.
 
Ja se on muuten melko vaikeaa.
 
Tajuskohan kukaan sanaakaan näistä mun ajatuksista. =)

Jep, mutta se seuraava nuotti ja sitä edeltävä tauko kertookin sitten sen eron. :-)
 
ai niinku keith richards vai kuka se oli :)

mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä.
 
Mä näkisin homman pikemminkin niin siinä soundimaailmasta pakostakin tulee jonkunlainen esteettinen kehys joka määrittelee miltä ne biisit kuulostaa ja osaltaan alleviivaa mitä ne tarkoittaa. Jos se kehys on väärä, niin se saattaa tehdä hyvästäkin biisistä sietämättömän kuunnella.

Artistin työ on varmasti tärkein, mutta myös miksaaja luo tavallaan jotain. Miksaaja kaappaa ja kuulee miksausvaiheessa kaikki ne soittajien ajatukset ja soundit yhtenä pakettina ja luo niistä illuusion äänen muodossa, jonka lopputulos on kopio artistin alkuperäisestä ajatuksesta.
 
Tää on kyllä valitettavasti aika kaukana nykytuotantojen ilmapiiristä, sori vaan.
 
Suurimman osan ajasta mun työ on tehdä äänitteen äänikuvasta paljon parempi kuin artisti pystyy alunperin ajattelemaan.
 
Se studiotyöntekijä siis luo alkuperäisen ajatuksen mukaisen soundimaailman käytettävissä olevaan formaattin, dynamiikkaan ja taajusvasteeseen; mitään pois jättämättä ja mitään lisäämättä.
 
Itse asiassa tää studiohahmo (tai puhutaanko ennemmin tuotantotiimistä) luo monesti sen alkuperäisen ajatuksen annetun materiaalin pohjalta. Se voi olla lähellä alkuperäistä esitystä mutta useimmiten ihan uusi (jolloin siis taiteellisesta tuottajasta tulee äänitteen soundin kannalta yhtälailla artisti). Jos katsotaan populaarimusiikkiin tänä päivänä, tuon tapaiselle dokumetoivalle lähestymistavalle ei vaan oo tilausta.

Tää on kyllä valitettavasti aika kaukana nykytuotantojen ilmapiiristä, sori vaan.
 
Suurimman osan ajasta mun työ on tehdä äänitteen äänikuvasta paljon parempi kuin artisti pystyy alunperin ajattelemaan.
 
Ikävä kyllä, samanlaisia kokemuksia mullakin on. Niissä raaka-aineissa (soitetut raidat) joiden pohjalta pitäis luoda illuusio uskottavasta, hyvin yhteensoittavasta ja tiukan asenteellisesta bändistä ei useinkaan oo aistittavissa mitään sellaista, mitä lopputulokselta vaaditaan.
 
Mun oli vaikea pitää naamaa peruslukemilla kun olin tehnyt yhden levyn ihan kokonaan uusiksi niin että kaikki tiukempi taimaus, dynamiikka ja jopa kaikki transientit oli matskua jonka olin saanut itse luoda ja laittaa käsin paikalleen, niin valmiin levyn luovutuksen jälkeen bändin edustaja tuli kertomaan, että "he oikeastaan ansaitsisivat enemmän kunnioitusta, kun heillä on niin hyvä ja tiukka rokkaava bändi, kuten levyltäkin kuulee" ja kuinka "edellinen levyn miksaaja oli varmaan yrittänyt pilata sen ymmärtämättömyyttään".
 
Se edellinen miksaaja oli, just kuten Groovi sanoi: Miksaaja kaappaa ja kuulee miksausvaiheessa kaikki ne soittajien ajatukset ja soundit yhtenä pakettina ja luo niistä illuusion äänen muodossa, jonka lopputulos on kopio artistin alkuperäisestä ajatuksesta. Eli tehnyt mitä oli raidoilta kuullut. Mä tein sen, mitä haluttiin kuulla.
 
Edit: Olis kyllä hienoa joskus tehdä oikeasti hyvin soittavan bändin levy livenä, yhdellä mikillä ja kelamankalla. Kunnollisessa tilassa ja hyvällä fiiliksellä.
 
PS. Muistuu mieleen hauska tarina. Ramones oli tekemässä Rock'n'Roll High Schoolia, ja siihen tarvittiin naispääosan esittäjää varten toinen versio nimibiisistä. Tuottaja tulee kertomaan, että "helppo homma, transponoitte vaan kokosävellaskelen ylöspäin".
Bändi on: "että mitä? siis transpo... mitä se on? Niinku miten niin nostaa, biisihän menee tästä viidenneltä nauhalta?"
Äänittäjä Ed Stasium joka on tehnyt bändin kanssa pitkään yhteistyötä ryntää väliin "se on vaan sellaista teknistä... mä teen sen, menkää te pizzalle"
Kun Ramonet palaavat syömästä, biisi on valmis. Ed Stasium on itse soittanut kaiken paitsi rummut uusiksi.

Parahin Mikael,
 
Mä vaihtaisin ton sun otsikon "Beatles - paljon musaa vähillä raidoilla". Onhan toi sunkin listasi aika kattava. Enemmän Abbey Roadilla on ollut mikkejä kuin vaikkapa Finnvoxin B:ssä. Kompressoreita myös. Kaikki kamat on olleet vieläpä hyviä ja kalliita. Ne samat kamat on edelleen hyviä ja kalliita. Ja kaikki muutkin hyvät kamat on aina kalliita. raitoja on ollut tosi vähän, mikä on tietenkin valtavasti vaikuttanut työtapohin sekä soundiin.
 
Mä tykkään kovasti Beatlesin levyistä ja soundeista ja mä todella usein inspiroidun niistä. Mä usein myös pohdin sitä, kuinka erilailla me nykyään kuullaan noi soundit. Me eletään sellaisessa maailmassa, jossa on mahdollista kuulla musiikki nauhasaturaation kanssa tai ilman. Me kuullaan päivittäin sellaista soundia, joka olisi ollut mahdotonta tehdä 60-luvulla. Toisaalta useat meistä tykkää niin paljon vanhoista soundeista, että me ei kauhean hyvin enää osata erottaa, mikä on hyvää 60-luvun soundia ja mikä huonoa. Nimittäin mä väitän, että me usein inspiroidutaan sellaisista soundeista, jotka eivät olleetkaan tarkoitettuja vaan välttämättömiä työtavan tuomia epätoivottuja ominaisuuksia, kuten yletön nauhasaturaatio. Tietyssä mielessä kaikissa Beatles-levyissä, ehkä viimeistä lukuun ottamatta, on nimen omaan huono soundi, jos niitä vertaa saman aikakauden amerikkalaisiin ison rahan viihdelevyihin. Ymmärtääkseni suurin piirtein näin ajattelivat tekijät itsekin aikoinaan. Englantilaiset olivat tietynlaisessa teknisessä kehityksessä amerikkalaisia hyvin paljon jäljessä. Amerikassa tehtiin stereo-levyjä jo 50-luvun lopulla. Ja erittäin hyvän kuuloisia. Verratkaapa tässä mielessä vaikkapa Kind of Blueta 5 vuotta myöhemmin tehtyihin Beatles-levyihin. Jälkimmäiset ovat aika suttuista kamaa. Onhan selvää, että jazz-levy, joka on äänitetty suoraan kahdelle raidalle, kuulostaa hifimmälle kuin levy, joka on täynnä kolmannen polven välimiksuksia.
 
Mä uskon, että aikalaiset äänentoiston ammattilaiset ovat Beatlesin levyissä diganneet nimenomaan luovia soundiratkaisuja, efektejä jne. eivätkä niinkään mahtavaa rumpusoundia tms. Sinatran levyillä oli kaikki hifimpää. (Hifi ei ollut tuohon aikaan suinkaan kirosana. Se pistettiin isolla levyn kanteen.) En mä tietenkään varma voi olla, mutta näin uskon.
 
Koska meidän sukupolvi kuulee soundit aivan eri valossa, on selvää, että me myös arvostetaan vähän eri asioita. Ja se on tietysti ihan luonnollista. Toisaalta on taas vähän hölmöä ihailla huonoja teknisiä ratkaisuja. Aivan kuin on hölmöä ihailla, jonkun muusikon huumeiden käyttöä.
 
Huttusen Mikka muuten äänitti tulevalle Huban levylle kannut Beatles-tyyliin ja aivan älyttömän lujaa nauhalle. Ei soundaa Beatlesille, koska musa on soulia, mutta soundaa törkeen hyvälle ja kiinnostavalle. Sopii kyseiselle bändille tosi hyvin.
 
Nykyajassa on se hienous, että meidän on mahdollista äänittää musaa aivan kuten ennenkin. Ei tietenkään joka kotistudiossa eikä ilmaiseksi, mutta todennäköisesti vastaavalla tai hieman halvemmalla budjetilla kuin ennen. Toinen puoli asiaa on se, että äänittäijiä ja soittajia, jotka osaavat niin tehdä on vain kourallinen. Aivan kuten ennenkin. Mutta periaatteessa kaikki on mahdollista.

Englantilaiset olivat tietynlaisessa teknisessä kehityksessä amerikkalaisia hyvin paljon jäljessä. Amerikassa tehtiin stereo-levyjä jo 50-luvun lopulla. Ja erittäin hyvän kuuloisia.
 
Stereo-äänilevy on kuitenkin englantilaisen EMI:n insinööri Alan Blumleinin keksintö, kuten nykyaikainen stereoäänirasian neulakin. Englannissa kokeiltiin stereo-LP -levyjen tekoa jo savikiekkoaikana (1930-luvulla), mutta niille ei ollut tilausta eikä tarvetta.
 
Muutenkin noi amerikkalaisissa lähteissä mainitut "keksimme kelanauhurin silloin-ja-silloin" kannattaa ottaa hyppysellisen suolaa kanssa. Amerikkalaiset keksivät kelanauhurin vaivaiset 5 vuotta sen jälkeen kun täsmälleen samanlaisten nauhurien sarjatuotanto oli alkanut Saksassa, mutta ei niitä natseja lasketa kun ne hävisi sodan. Ja kyse ei siis oo magnetisoitu rautalanka- vs. magneettinauha -nauhureista vaan ihan ääninauhapeleistä.
 
Putki on muuten hyvin lineaarinen ja siis HiFi jo ihan luonnoltaan. EMIn soundeissa tapahtui selvä käänne huonompaan, ja homma saada soundit kuntoon muuttui paljon työläämmäksi, kun siirryttiin transistorikalustoon, kertovat aikalaiset. Germaniumtrankku kun on paitsi toleranssiltaan väljä ja ajan myötä epästabiili, myös sillai lämpöherkkä että sen käytös muuttuu lämpötilan myötä. Ja säröhän siinä on luonnostaan mukana.
:-D

Verratkaapa tässä mielessä vaikkapa Kind of Blueta 5 vuotta myöhemmin tehtyihin Beatles-levyihin. Jälkimmäiset ovat aika suttuista kamaa.
 
Gil Evans oli lähes Jaakko Salon veroinen studiokapellimestari, ja hällä oli melkein yhtä hyvät muusikotkin. Vaan verratkaahan esim. Olavi Virran viiskytluvun äänitteitä. Siellä on melkosen komeeta soundia orkesterinkin osalta, puhumattakaan laulun taltioinnista, ja oliko kahella mikillä suoraan narulle? En muutes tiiä oliko mitä "Rautaa" käytettäväks tuotannossa, "Plug inejä" tuskin. :-D
 
( Mark Knophlerin nimeen, nyt alkaa jo Off Road mopedi edetä melko kaukana pöpelikön puolella.
Mutta uskon Beatleksiin. :-D )

Vaan verratkaahan esim. Olavi Virran viiskytluvun äänitteitä. Siellä on melkosen komeeta soundia orkesterinkin osalta, puhumattakaan laulun taltioinnista, ja oliko kahella mikillä suoraan narulle?
 
Ei ollut, ainakin lauluraidat tehtiin jo silloin päälleäänityksenä nauhurilta nauhurille, ja eri otoista leikattiin ja teipattiin parhaat palat. Virtahan osti jonkin verran myös valmiita taustoja ulkomailta, mut kyllä niissä kotimaisissakin toki hieno soundi on. Sori pieni offtopic. :)

Tää on kyllä valitettavasti aika kaukana nykytuotantojen ilmapiiristä, sori vaan.
 
Suurimman osan ajasta mun työ on tehdä äänitteen äänikuvasta paljon parempi kuin artisti pystyy alunperin ajattelemaan.
 
Itse asiassa tää studiohahmo (tai puhutaanko ennemmin tuotantotiimistä) luo monesti sen alkuperäisen ajatuksen annetun materiaalin pohjalta. Se voi olla lähellä alkuperäistä esitystä mutta useimmiten ihan uusi (jolloin siis taiteellisesta tuottajasta tulee äänitteen soundin kannalta yhtälailla artisti). Jos katsotaan populaarimusiikkiin tänä päivänä, tuon tapaiselle dokumetoivalle lähestymistavalle ei vaan oo tilausta.
 
Tämä on varmasti aivan totta, ja tämän päivän meininki jokaisessa konttorissa. Kuitenkin puhuttaessa populäärimusiikista laittasin tässä yhteydessä sanan "parempi" tilalle "kaupallisempi".
 
Täytyy kuitenkin pitää mielessä että musiikin taiteellinen toteuttaminen ja sen kaupallisuus ovat usein melko kaukana toisistaan. Syötetäänhän nykyään radiostakin tiettyä valtavirtakamaa (tai siksi sitä ainakin kutsutaan) joka ei kuitenkaan ole keskivertokuuntelijan mielestä kaikkein parasta. Aika omituinen yhtälö, eikö?
 
Punainen lanka jota tavoittelin aiemmassa kirjoituksessani oli se, mitä joku hieman tunnetumpi konkari (olikohan Andy Johns?) totesi kerran eräässä artikkelissaan:"jos biisissä ei ole sitä jotain jo raakamateriaalissa, miksaajalla ei ole olemassa mitään työkaluja loihtia sitä siihen jälkikäteen".
 
Joku voisi sanoa vaikkapa että Hendrix soitti aikanaan muutamiin biiseihin melko velttoja sooloja, kaiken lisäksi paskoilla soundeilla. Harvalla on kuitenkaan rahkeita sanoa niin...
 
Se miten nykyään tehdään asiat ei ole välttämättä paras toteutustapa, mutta se kuuluu tähän aikakauteen, ja sitä jollain tapaa jopa tavoitellaan. Eli ns. "paras soundi" ei ole sitä kun ajatellaan asiat pitkällä aikavälillä.

Kiville tiukkaakin tiukempi vastaus.
 
Niin, olemme varmaan kaikki samaa mieltä siitä, että teknisen keksinnön kotimaassa ei välttämättä käytetä kyseistä keksintöä taiteellisesti parhaiten. Ehkä mun olisi pitänyt tarkentaa, että teknisellä kehityksellä tarkoitin äänimiesten käytössä olevaa laitteistoa ja osaamista käyttää niitä enkä audioinsinöörien patentteja tai prototyyppejä. Totta on, että Blumlein on stereo-äänentoiston pioneeri. Hänen kotimaansa ei kai liity Beatles-yhtyeen soundiin kovinkaan paljon. (Ja jos vielä halutaan hämmentää soppaa, niin esimagnetointi on saksalaisten keksintö.)
 
Mitä taas tulee putken lineaarisuuteen vs. transistorin, on pakko sanoa, että tälla tasolla aiheesta ei valitettavasti voi keskustella. Putki tai transistori yksin ei osaa tehdä mitään ilman asiaan kuuluvia muita komponentteja. Putkilla voidaan tehdä varsin lineaarisia vahvistimia, mutta toisaalta kompressoreita, jotka tietyssä mielessä ovat äärimmäisen epälineaarisia vahvistimia. Transistoreilla voidaan tehdä myös hyvin lineaarisia vahvistimia. Tosiasiassa niillä voi tehdä paljon lineaarisempia vahvistimia kuin putkilla.
 
Germanium trankkut ei luonnostaan tuota säröä eikä mitään muutakaan. Kaikki on kiinni kytkennästä. Mä tiedän, että Geoffin oli vaikea työskennellä uudella miksauspöydällä, mikä on varsin ymmärettävää. Mun mielestä Abbey Road -levy soundaa törkeen hyvälle, ja sitä paitsi eikös kaikki nykyyään halua juuri niitä EMI:n alkuaikojen transistorivehkeitä esim. Chandler-merkkisinä.
 
Germanium-trankku on toleranssiltaa väljä. Se on totta, mutta niin on sen moderni korvaaja silikonitrankkukin. Hyvin väljä, jos niin halutaan sanoa. Se ei kuitenkaan ole ongelma, jos piiri suunnitellaan niin, että sillä ei ole väliä. Ja juuri niin tehdäänkin. (Ehkä elektroniikkakeskustelut omaan topikkiin.)
 
Sitä paitsi, miten sä voit sanoa noin, että soundit muuttui huonompaan suuntaan, kun....? Kuulostaa siltä, että sä olet lukenut ton jostain kuin, että sä olisit itse päätynyt tähän tulokseen -kuunnellut kymmeniä sen ajan äänitteitä jne. Eikös noi juuri ole makuasioita. Itselläni ei tosin ole minkäänlaista kantaa aiheeseen.
 
Kannataa kuunnella Kind of Blue. Se on maailman myydyin jazz-levy. Kansilehtiä lukiessa voi oppia mm. sen, että Gil Evans ei ole osallistunut levyn tekoon. Sen sijaan Bill Evans soittaa siinä pianoa. :)

--
-

Minen tykkää piitlesistä pätkääkään, mutta tykkään, että lauluissa tarvii olla paljon "huonoa" soundia. Nykyään kun sitä hifiä on niin helppo tuupata joka nurkasta joka VSTi:llä, niin minusta vaaditaan tiettyä "huonoutta", jotta äänimaailma olisi kiinnostava. Vaikka sitten akustista kitaraa 57:lla, kunhan soundi on omalla tavallaan karismaattista.
 
Niin, joskus maailmassa on äänitetty biisejä ihan sen vuoksi, että biisi itsessään on niin pirun hyvä. Kunhan saadaan vaan se nopeesti narulle ennen kuin se unohdetaan.
 
Nykyään se tietty valtavirtasoundi tuntuu olevan itse biisiä tärkeämpi.
 
Hyi helvetti, etten sanois.

Kiville tiukkaakin tiukempi vastaus.
 
---
Sitä paitsi, miten sä voit sanoa noin, että soundit muuttui huonompaan suuntaan, kun....? Kuulostaa siltä, että sä olet lukenut ton jostain kuin, että sä olisit itse päätynyt tähän tulokseen -kuunnellut kymmeniä sen ajan äänitteitä jne. Eikös noi juuri ole makuasioita. Itselläni ei tosin ole minkäänlaista kantaa aiheeseen.
 
Vastataanpa nyt sitten tähän, kun se kiireimmin tuntui vaativan vastausta. Joo, varmaankin mä olen lukenut sen jostain, ja siinä vaiheessa kun mun sattuneesta syystä piti työn puolesta perehtyä Chandlerin mallistoon, asia viimeistään alkoi kiinnostaa, ja eri puolilta luetut haastattelunpätkät alkoivat nousta mieleen.
 
Veikkaan että tärkeimmät lähteet ovat olleet Geoff Emerick ja Pete Townshend. Toki mä olen aina lukenut kaiken mitä olen käsiini saanut.
 
Omakohtaista kokemusta tästä murroksesta mulla ei ole, mä olin tuskin yksivuotias kun Beatles lopetti keikkailun ja keskittyi studiotyöhön, enkä missään tapauksessa ollut paikalla kun putkitiskejä alettiin vaihtaa trankkutiskeihin. Mun lapsuuteni ainoa studio oli Yleisradion Kesäkadun studio, jossa olin kuunnelmien lapsiäänenä vauvasta alakouluikäiseksi, enkä mä pystyisi nimeämään sielläkään ollutta kalustoa muistinvaraisesti.
:-)
 
Mitä tulee ajan 1963-1970 äänitteiden kuunteluun, niin varmaan puhutaan kuitenkin sadoista tai tuhansista eikä kymmenistä kuunnelluista, eiks niin? Mä en kuitenkaan osaa lunttamatta sanoa, millä kamoilla ja missä studiossa mikäkin levy on tehty. eikä se mua oikeastaan kiinnostakaan.
 
Sen sijaan mä olen aika perehtynyt noiden kitarasäröjen maailmaan, ja germaniumin soundi on sieltä tuttu. Ei se oo ollenkaan sama, jos samaan kytkentään laitetaan germanium- tai silikonitransistori.
 
Mut sitten sellainen, että ei mulla oo mitään lisättävää noihin oikaisuihisi. Tottahan nuo on. Mutta en mä myöskään ihan pelkkänä faktana ota sitä, että amerikkalaiset levyt olis soundanneet paremmilta - ne soundas erilaisilta, siinä se. Enemmän veikkaisin että kyse on soundi-ihanteissa olevista eroista eikä kaluston tuomista, siitä että amerikkalaiset ja englantilaiset äänittäjät tuli ihan eri piireistä ja eri musan parista. Kyllä englannissa oli ihan samat mahdollisuudet käyttää amerikkalaistakin kalustoa jos haluttiin, ja niinhän esim. Rolling Stones Tridentillä teki - ei ne ainakaan paremmilta soundannu.
 
Beatlesin musiikki on hieno eheä museo (paria poikkeusta lukuunottamatta) siksi, että tekijäryhmä ja -kalusto pysyi koko ajan samana, ja tiimi oli valittu siltä pohjalta, että he olivat työskennelleet Spike Milliganin ja Peter Sellersin humorististen kuulokuvien parissa, ja osasivat siis seurata myös taimausta. Vitsihän on se, miten se taimataan, ei se, onko se hauska.
 
Mutta tämä tästä. Respect ja pisteet kotiin sulle. Olisko se peace?

Tämä on varmasti aivan totta, ja tämän päivän meininki jokaisessa konttorissa. Kuitenkin puhuttaessa populäärimusiikista laittasin tässä yhteydessä sanan "parempi" tilalle "kaupallisempi".
 
Täytyy kuitenkin pitää mielessä että musiikin taiteellinen toteuttaminen ja sen kaupallisuus ovat usein melko kaukana toisistaan. Syötetäänhän nykyään radiostakin tiettyä valtavirtakamaa (tai siksi sitä ainakin kutsutaan) joka ei kuitenkaan ole keskivertokuuntelijan mielestä kaikkein parasta. Aika omituinen yhtälö, eikö?
 
Punainen lanka jota tavoittelin aiemmassa kirjoituksessani oli se, mitä joku hieman tunnetumpi konkari (olikohan Andy Johns?) totesi kerran eräässä artikkelissaan:"jos biisissä ei ole sitä jotain jo raakamateriaalissa, miksaajalla ei ole olemassa mitään työkaluja loihtia sitä siihen jälkikäteen".
 
Joku voisi sanoa vaikkapa että Hendrix soitti aikanaan muutamiin biiseihin melko velttoja sooloja, kaiken lisäksi paskoilla soundeilla. Harvalla on kuitenkaan rahkeita sanoa niin...
 
Se miten nykyään tehdään asiat ei ole välttämättä paras toteutustapa, mutta se kuuluu tähän aikakauteen, ja sitä jollain tapaa jopa tavoitellaan. Eli ns. "paras soundi" ei ole sitä kun ajatellaan asiat pitkällä aikavälillä.
 
Tässä mennään sellaiseen käsitteelliseen väittelyyn joka ei musajuttujen yhteydessä yleensä johda mihinkään (vrt. joskus paras ei ole paras, joskus enemmän on vähemmän).
 
Mutta mä olen sitä mieltä että jos joku asia taiteen saralla on kaikkien osapuolten mielestä jotain niin silloin se myös on sitä. Aika voi muuttaa ja värittää käsitystämme taiteesta mutta on absurdia ajatella että sen ymmärtämiseen tarvittaisiin muuta viitekehystä kuin intuitio ja oma maku.

Mä en hirveesti uskalla puhua Beatlesin soundeista kun tasan viisi vuotta sitten tein sen virheen, että rohkenin esittää niistä kritiikkiä ;-)
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … 16&t=44314&o=0&#p627080
 
Abbey Road soundaa kyllä komealle.

Mä en hirveesti uskalla puhua Beatlesin soundeista kun tasan viisi vuotta sitten tein sen virheen, että rohkenin esittää niistä kritiikkiä ;-)
 
http://muusikoiden.net/keskustelu/p … 16&t=44314&o=0&#p627080
 
Ihan hyvä keskusteluhan tuosta kritiiksistäsi aikoinaan sikisi.
 
Mulla on sellainen käsitys, että alkupään Beatles-levyt on tehty Martinin johdolla mono-versioiksi, ja stereo-versiot ovat markkinoiden vaatimuksesta monosta tehtyjä "vale-stereoita". Onko Rubber Soul, vaiko Revolver ensimmäinen steroksi alunperinkin tehty (tosin niistäkin, kuten Peppersistä on tehty samalla mono-versio). Ainakin noiden levyjen kohdalla soittimien kuuluminen vain jommasta kummasta kanavasta johtunee siitä että olet kuunnellut vale-stereo -versiota.
 
'66 jälkeen, eli kun olivat lopettaneet keikkailun, tehdyt levyt ovat mielestäni sellaisia joissa Beatles ja Martin eivät yrittäneetkään enää luoda illuusiota livenä soittavasta bändistä, vaan itsenäisen ääniteoksen, jossa soittimet saattoivat tarkoituksella olla missä kohtaa stereo-kuvaa tahansa. Välillä tietysti tarkoituksella imitoitiin livebändiä, mutta efektin omaisilla soittimien panoroinneilla ym. joilla vieraannutettiin kuulija live-illuusiosta.
 
Omasta mielestä tuollainen kokeileva asenne äänittämiseen saisi olla vielä nykyäänkin käytetympää, jotenkin se miltä soittimien pitää kuulostaa ja millainen steroakuva on "hyväksyttävää" on liian standardisoitunut, jossain Björkin musiikissa tai siitä kokeilevampaan suuntaa saattaa olla poikkouksia, mutta ainakin isommilla nimillä on todella vähän mitään valtavirrasta poikkeavaa.
 
Omasta mielestä (vaikka ei kait saisi verrata) 60- ja 70-luvun soundimaailma kuulostaa keskimäärin (jopa teknisesti) paremmalta kuin suurin osa nykyään tuotetusta tavarasta. Mahdollisuuksia olisi vaikka mihin ja vaikka kuinka suureen hajontaa soundi- ja tuotantopolitiikassa, mutta on jämähdetty johonkin kuviteltuun ideaaliin. Monessa muussa taidemuodossa irrotellaan huomattavasti enemmän, mainstream-musiikin soundimaailma tehdään ikävä kyllä yhtä varman päälle ja ammattitaitoisesti kuin pienet- ja keskiluokan henkilöautot.
 
Beatlesien levyissä ei itsellä ole juuri mitään valittamisen aihetta (soundillisestikaan), mutta esim. Kinkisien 60-luvun tuotanto on äänenlaadullisesti ikävän vaihteleva tasoista, cd-versiot eivät ole parantaneet tilannetta, päin vastoin. Kinksien klassisista vuosien 66-70 levyistä ei taida olla yhtään cd-painosta joka hakkaisi vastaavan vinyylin? Muistaakseni osa Kinksien PRS-kauden 1. polven mastereista on kaiken huipuksi aikoinaan jyrätty uudelleen käyttöön.

Omasta mielestä (vaikka ei kait saisi verrata) 60- ja 70-luvun soundimaailma kuulostaa keskimäärin (jopa teknisesti) paremmalta kuin suurin osa nykyään tuotetusta tavarasta.
 
Ainoastaan digitaalitekniikka on kehittynyt, mitään muuta ratkaisevasti uutta ei ole tullut, paitsi ehkä nauhasaturaatiosimulaattorit... analogitekniikan laatu on itseasiassa tippunut, onhan ne halvempia ja suuremman joukon saatavilla, mutta kun tuotantokustannuksissa säästetään niin sen kyllä huomaa lopputuloksessa ja kestävyydessä. Silloin tehdyt äänitysvehkeet ja soittimet vaan ovat teknisesti parempia. Mulla on yksi sen ajan miksauspöytä: se on suunniteltu olemaan päällä vuorokauden ympäri, ja jos joku osa hajoaa, niin sen voi modulaarirakenteen ansiosta vaihtaa lennosta uuteen, musan vielä soidessa. Näitä asioita ei voi uudemmilla tiskeillä tehdä, jos joku osa hajoaa, niin monesti korjauskustannukset nousee niin korkeiksi että uuden saa samalla rahalla. Kertakäyttökulttuuri jyrää. Ainoat miinuspuoli siinä tiskissä on koko: 6 kanavaa, ei panorointinappeja ja paino yli 200kg joten sitä ei tule kovin usein keikoille roudattua, mutta se ei haittaa kun se soundi on vaan niin taivaallisen hyvä.
 
Oikeastaan musan tekemiseen ei tarvi kauheesti asiota: soittimet, mikit, tiskin ja nauhurin. Jos kaikki asiat soittajaa myöten on hyviä, niin harvemmin se mitään ylimääräisiä mulinekseja kaipaa. Ne itseasiassa monesti harhauttaa ajatukset pois itse asiasta. Ero nykypäivän äänitystapaan on itseasiassa se, että silloin piti päätökset tehdä heti äänitystilanteessa. Nykymeiningillä se kaikki tuntuu soittamista ja sovittamista myöten painottuvan sinne miksausvaiheeseen, ainoastaan siksi koska se on mahdollista.

Silloin tehdyt äänitysvehkeet ja soittimet vaan ovat teknisesti parempia.
 
Aika paha yleistys...

Aika paha yleistys...
 
Mä en ainakaan itse ole kuullut ainoatakaan poikkeusta. Tarkoitan siis sen ajan ammattivehkeitä. Toki nykyään voi ostaa uuden neven tai ssl:n jotka on tietenkin tosi hyviä, mutta nykyään tehdään paljon enemmän huonolta kuulostavia laitteita jotka ei ole edes rakennettu kestämään käyttöä. Esim. mikrofoneihin ja sähkökitaroihin ei ole tehty ainoatakaan oleellista, niitä parantavaa muutosta sitten 60-luvun. Ei tarvi kuin selailla thomannin esitettä, niin huomaa että siellä mainostetaan halpaa kopiota C12:sta, U47:sta, SM57:sta jne. Lisäksi eräs firma myy halvempia kopiota jo valmiiksi halvasta budjettimikseristä. Näissä ainoa tekninen "parannus" on se että niitä voi tehdä tehokkaammin että hölmöiltä saa nopeammin rahat pois.