Studiotyöskentely ›

Mä äänitän yleensä isokokoisia särökitaroita mielellään niin, että jaan signaalin muutamaan eri vahvistimeen. Aika jees on kun toinen on enemmän clean ja toinen särö. Cleanimmasta saa hyvin attackin ja tietynlaisen kovuuden ja särövahvistimesta murinan. Nämä vahvistimet sit mielellään parilla eri mikillä - yleensä dynaaminen ja isokalvoinen konkka, mut myös nauhamikki on monesti jees.

-septimisti-: Näin yön (ei enää edes niin pimeinä) tunteina tilityksenomainen kysymys kanssakaiffareille.
 
Kuten Lennukin tuossa aiemmin totesi, myös omaan makuun erittäin suuria tekijöitä ovat sovitus ja asemat. Samoista asemista, samalla tai eri soundilla vedetyt jynkkykitaratuplaukset eivät omasta mielestä kuulosta yleensä erityisen isoilta, vaan lähinnä raskailta. Toimivia toki.
 
Jos taas pitää lähteä rakentamaan jättimäisiä muureja, niin ensimmäinen pohdinnan paikka pitäisi olla sovitusten ja harmonian kohdalla. Kahdestakin eri komppikitararaidasta saa isompaa kamaa, jos kepit on vedetty eri asemista, kenties käyttäen sointukäännöksiä ja vapaita kieliä hyväksi tarpeen mukaan. Oma suosikkini rokkihommissa on yhdistää vitosia soitava kitara perusääntä ja tuplaterssiä kahdelta oktaavilta eli ns. hendrix-sointuja soittavaan kitaraan. Nämä voi periaatteessa vetää vaikka täysin samalla soundilla, esim sillä skarpimmalla, vähempigainisella säröllä. Hommaa voi myrkyttää tuplaamalla nämä sillä überturbosäröllä, joka voi olla kovinkin mutainen, kunhan balanssit saa kohdilleen.
 
Sitten voi laittaa sekaan vaikka hieman puhtaammalla, ehkä jotenkin efektoidulla soundilla lisää sointukäännöskamaa, mielellään tietysti korkeammasta rekisteristä kuin nuo pääkompit. Ja tätä maustamista voi jatkaa ihan oman maun ja kykyjen mukaan, muistaen toki että miksaaja tuskin kiittelee. :)

Komppaan jannua kovasti. Voin tehdä esimerkkiä (jos ehdin tässä alkuviikosta) sovituksellisesta kitaravallin isonnuksesta. Ja vaikka sitten semmoisen perus tuplaus-esimerkin. Siitä saa paremmin kuvan, mitä mä (ja ilmeisesti jäsen jannu) ajan takaa.

Mikael: Mä äänitän yleensä isokokoisia särökitaroita mielellään niin, että jaan signaalin muutamaan eri vahvistimeen. Aika jees on kun toinen on enemmän clean ja toinen särö. Cleanimmasta saa hyvin attackin ja tietynlaisen kovuuden ja särövahvistimesta murinan. Nämä vahvistimet sit mielellään parilla eri mikillä - yleensä dynaaminen ja isokalvoinen konkka, mut myös nauhamikki on monesti jees.
 
Panoroitko sitten kitarat samaan kohtaan ikäänkuin yhdeksi kitaraksi, vai eri kohtiin stereoksi?

GrooverMan: Panoroitko sitten kitarat samaan kohtaan ikäänkuin yhdeksi kitaraksi, vai eri kohtiin stereoksi?
 
Yleensä samaan kohtaan sillä muutenhan toi koko kela attack/murina-elementeistä olis vähän turha. Jos tarttee levitellä niin puuhastelen delayn kanssa tai kopsaan ja siirrän ehkä vähän ja tuunaan ne (eq/kompurat/efektit) vähän erilaisiksi. Toki välillä myös tuplaan mutta sen pitää osua hyvin kohdilleen jotta tulee käyttistä...

Mikael: Yleensä samaan kohtaan sillä muutenhan toi koko kela attack/murina-elementeistä olis vähän turha. Jos tarttee levitellä niin puuhastelen delayn kanssa tai kopsaan ja siirrän ehkä vähän ja tuunaan ne (eq/kompurat/efektit) vähän erilaisiksi. Toki välillä myös tuplaan mutta sen pitää osua hyvin kohdilleen jotta tulee käyttistä...
 
Ja myös kelpo tapa levitysten tekemiseen on -jos äänitystila antaa ulottuvuuksien ja akustiikan puolesta myöten- laskea viiveaikoja etäisyyksinä ja äänittää muutaman metrin päästä lähimikityksen kaveriksi ambienssikitara, jonka voi panoroida hienosti lähisoundin vastakkaiselle laidalle. Sama otto, sama skarppi, mutta viive jo valmiiksi ja tone monesti sopivan erilainen että saa suorilta mukavaa pöhinää hommaan.

jannu: Ja myös kelpo tapa levitysten tekemiseen on -jos äänitystila antaa ulottuvuuksien ja akustiikan puolesta myöten- laskea viiveaikoja metreissä ja äänittää muutaman metrin päästä lähimikityksen kaveriksi ambienssikitara, jonka voi panoroida hienosti lähisoundin vastakkaiselle laidalle. Sama otto, sama skarppi, mutta viive jo valmiiksi ja tone monesti sopivan erilainen että saa suorilta mukavaa pöhinää hommaan.
 
Kyllä. Juuri näin :D

Käytättekö noissa kahden mikin juttuissa usein softan tarjoamia vaiheanalysaattoreita yms., vai menettekö ihan vain korvalla? Jos mittarit on käytössä, niin olisin kovin kiinnostunut kuulemaan käytännön esimerkistä. Nämä on mulle ihan vieraita työkaluja.

Antti1: Käytättekö noissa kahden mikin juttuissa usein softan tarjoamia vaiheanalysaattoreita yms., vai menettekö ihan vain korvalla?
 
Mä käytän korvia.

Mikael: Mä käytän korvia.
 
No ilmankos...

Ja nyt kaikki sitten vuoron perään yrittää vakuutella, että "joo, kyllä mäkin korvia käytän..." :D
 
Tää on oikeasti yksi niistä jutuista, joissa korvat kertovat melko nopsaan jos joku on pielessä. Sitä pientä takaraivossa jyskyttävää "hyissssaatanaa" ei kannata väheksyä tai epäillä; Homma joko toimii tai sit ei. Jos toimii niin hyvä, jos ei ni tehdään uudestaan.

Niinkuin ylempänäkin on jo mainittu pariinkiin kertaan, tuplaamisella saa kitaravalliin leveyttä ja raskautta. Kumuloituva särön määrä täytyy vain pitää mielessä (yleensä tuplatessa tarvitaan vähän vähemmän kussakin raidassa kuin muuten tuntuisi hyvältä yksittäisellä raidalla) kuin myös tarkka soitto (epätarkka soitto lisää sohjoa, joka vain pienentää soundia). Koska kukaan muu ei ole vielä tarjonnut, niin avaan tätäkin:
 
Mä äänitän usein kitaroita, varsinkin tota raskaampaa hevi- ja metalliosastoa, aika pienillä vahvistimilla jos iso ja "käskevä" soundi on haussa. Syinä mm.:
 
Pienet vahvistimet on helpompaa ja käytännöllisempää ajaa päätesärölle, joka joissakin tapauksissa on toivottavaa "räyhäkkyyden" kannalta.
 
Ja pienikokoiset kartiot vastaavat nyansseihin isoja nopeammin ja tarkemmin pienemmän massansa johdosta.
 
Musta myös tuntuu, että (ja seuraava on aivan puhdasta spekulaatiota) pieni kartiokoko on paremmin suhteessa mikin kalvon kokoon, ja mikki näinollen poimii materiaalia "isommalta kaistalta" kuin isommilla kartioilla, joissa mikin kalvon koko ja näinollen poiminta-alue on pistemäisempi... Mene tiedä, mut mulla on toiminut... Kannattanee kokeilla. Ainakin omalla kohdallani 4x12" -kaapista on usein hankalampi saada käyttökelpoista (ja vähän korjausta kaipaavaa) jälkeä kuin esim. 6" kartioista...
 
Ison soundin yksi iso edellytys on myös se, etteivät tuplatut soundit ole kauttaaltaan identtisiä, vaan esim. kitaraa, mikkiä ja sen paikkaa, vahvistinta ja särön määrää muutetaan välillä. Stereokuvaan saa näin ihan erilailla "syvyyttä" ja "laajuutta". Isoon soundiin mahtuu myös aikalailla "pientä ja köpöistä" (esim. joku paska Danelectro köyhän fuzzin ja rikkonaisen kartion läpi) elementtiä mukaan. Tässä kohtaa yksittäisellä soundilla on paljon vähemmän merkitystä kuin koko kitaravallin yhteisellä soundilla.

Mikael: Mä äänitän yleensä isokokoisia särökitaroita mielellään niin, että jaan signaalin muutamaan eri vahvistimeen. Aika jees on kun toinen on enemmän clean ja toinen särö. Cleanimmasta saa hyvin attackin ja tietynlaisen kovuuden ja särövahvistimesta murinan. Nämä vahvistimet sit mielellään parilla eri mikillä - yleensä dynaaminen ja isokalvoinen konkka, mut myös nauhamikki on monesti jees.
 
Aina hyvä kikka. Brian May ja Eddie Van Halen sen jo tiesivät. Molempien livesaundihan on tuosta myös peruja.
 
Itse olen huomannut, että on hankalaa tallentaa tuo setuppi puhtaasti studiossa, jos ei ole kuin yksi nauhoitushuone. Ne mikit, jotka ovat clean-kaapin edessä saavat melkein aina liikaa vuotoa särokaapista...erityisesti konkka. Tietysti voi kokeilla ottaa molemmat dynaamisella lähimikillä ja sitten vaikka yhteisellä stereo-konkkaparilla?
 
Tämä tietty toimii myös jakamalla kitarasignaalin kahtia, laittamalla toisen särövahvariin (siihen eteen mikit) ja toisen DI-boksin kauttaa suoraan nauhalle. Ottamalla talteen di-saundin, voi esimerkiksi pyrkiä myöhemmin rukata sitä sopivaksi joidenkin simulaatioplugareiden (Guitar Rig3 tms) kautta tai sitten re-ampata sen takaisin vahvariin.