Studiotyöskentely ›

Sellaisen jutun olen huomannut nyt kun tätä puuhaa yrittää tehdä semi-tosissaan, että niitä ihan kaikkia Wavesin Platinum-setin plugareita ei ihan oikeasti sit tarvinnutkaan, erityisesti kun niistä joutuu maksamaan :)
 
Kas kummaa kun on pärjännyt hyvin Renaissance Maxxilla, muutamalla oikeasti hyvällä rautavehkeellä + läjällä hyviä ilmaisplugareita sen jälkeen kun w4r3z-plugarit lähtivät kävelemään studiokoneelta.
 
Eipä silti että tää halpaa hupia olisi, erityisesti nyt kun ollaan päivittämässä settiä vielä muutaman pykälän järeämpään...
 
...
 
Täytyy myöntää, että itsekin on tuohon waretukseen sortunut, mutta on siitä ollut myös hyötyä. Sitä kautta on sitten löytänyt ne mitä oikeasti tarvitsee ja se on loppupelissä kuitenkin aika vähän. Eihän se oikein ole, mutta sen kautta on tullut sitten oikeasti ostettua ne mitä tarvitsee.
 
Ja mitä tulee tuohon alkuperäiseen tekstiin niin se on kyllä kovin totta. Kun mekin orkesterimme kanssa aikoinamme menimme studioon, mikä oli vielä suhteellisen laadukas, ja silti tulos ei kuullostanut hyvältä niin kyllä se herätti koko porukan. Bändi oli uusi ja treenattu jotain 3 kuukautta. Ei silloin todellakaan pitäisi minnekään studioon lähteä.
 
Oman studion etu on tosiaan se, että saa rauhassa tehdä eikä tarvitse koko aikaa sitä rahaa ajatella, mikä on aina huono homma. Kaikki soitot yritetään tehdä niin, että koko setti vedetään kerralla sisään eikä millään leikkaa ja liimaa systeemillä. Jos otto menee pieleen niin se soitetaan sitten vaan kylmästi vaan alusta asti uudelleen. Ja kyllähän sitä usein menee sillä ekallakin vedolla sisään. Eihän se välttämättä ole soittotaidosta kiinni, että meneekö se ekalla sisään. Yleensä, kun aloittaa niin siinä menee muutaman kerran, että siihen oikeaan fiilikseen pääsee. Ja onhan parempi ottaa niitä vetoja muutama talteen niin voi sitten jälkeen päin tarkastella, että mikä toimii kokonaisuuden kannalta parhaiten.
 
Itse en niin tarkkaan tiedä tätä nykymeininkiä ja sitä, että miten nuoremmat sällit biisejään tekee. Ne omat metodit tuntuvat olevan kuitenkin vielä niitä ihan vanhoja soittamisen meininkiä korostavia. Ainoa missä sitten tietotekniikka tulee käytettyä on siinä maustamisessa ja soundin laajentamisessa. Muuten kaikki soitetaan normaalisti sisään, myös niin että ne virheetkin kuuluvat.
 
Ja onhan tämä homma kuitenkin vielä alussa ja kaikessa on parantamista ja paljon. Rumpalitkin, kun tuntuvat vaihtuvan alvariinsa niin se muuttaa hommaa koko ajan. Pienet asiat näihin juttuihin vaikuttaa. Totuus on kuitenkin se, että ensin pitää opetella soittamaan ja vasta sitten mennä niihin nauhoituspuuhiin. Toisaalta, onhan se aina mukava tunne kun sen valmiin tuotoksen käsiinsä saa, oli se sitten kuinka paskaa tahansa.

"Tää ekan oton riemu" muuten sellainen juttu joka riemastuttaa myös nauhoittaja/tuottaja/miksaajaa:
 
Niin, siis, tulihan kaikille selväksi, että mä tarkoitin editointimahdollisuuksilla sitä, ettei siitä nyt niin tarvi spennata jos kolmannessa kertsissä tulee moka, koska toisen kertsin kopioiminen kaikkine soittimineen siihen tilalle ei kestä minuuttiakaan. Tai että jos niitä refrangeja tuli loppufeidauksen alle soitettua 8 eikä 16, niin aika helposti niitä kopioi jo olemassaolevista lisää. Tai jos bridge tulikin vahingossa ekan eikä toka kertsin jälkeen...
 
Kun ainakin mulle se mitä studiossa eniten jännitän on biisin struktuuri, ja siinä myös tulee useimmin mokattua. On aivan käsittämättömän paljon hauskempaa keskittyä siihen että soitto todella groovaa, ja jos siinä ohessa saa paiskottua kuuden biisin pohjat samana päivänä niin mikäs sen nastempaa.
 
Totta kai niiden edittien siivoaminen vie aikansa, mutta ei se oo mitään verrattuna yhden ihan tavallisen lauluraidan leikkaamiseen
:-)
 
Ja hyvää soittoa siis vaaditaan, sitä ei korvaa mikään. Mutta voi soittaa enemmän biisiä kuin arria.
 
Toivottavasti mun lapsellisen intoni ymmärtävät nekin, jotka eivät ole yrittäneet tehdä samaa hommaa demagnetoidulla partaterällä, teipillä ja rasvakynällä - jatkuvassa pelossa että tulee silvottua se ainoa ylimääräinen pala suunnilleen samantempoista soitantaa...
:-P
 
Kivi, "70. oton ihme"

Eiks laitteet ollukaan sama asia, ku ammattitaito?!? Oli pakko vaan harjoitella lisää...ja harjoittelu jatkuu.

Jep, jotenkin noin. Ja siis, todellakin siihen ei riitä äänittäjien ammattitaito, vaan kaikki vaikuttaa kaikkeen, eniten loppupeleissä soitto.

Ja siitä ekasta otosta...mulla on oikeasti tullut loistavia ekoja ottoja vastaan kuitenkin yllättävän vähän.

Ja siitä ekasta otosta...mulla on oikeasti tullut loistavia ekoja ottoja vastaan kuitenkin yllättävän vähän.
 
Sen sijaan on tullut vastaan aika lailla niitä harjoitusottoja, testailuja ja muita, jotka eivät todellakaan menneet tallentimen, mutta joissa on maaginen fiilis.
 
Äh, oikeasti mä haluan työstää raitoja omalla pajalla ettei kukaan näkisi kuinka pienistä paloista se oma soitto tulee leikattua
:-P

Tää on kyllä omissa suorituksissa tullut huomattua. Siinä kun kolmatta kertaa vetää rumpuraitoja uudelleen, tulee mieleen, että miksen reenannu näitä kunnolla ja vetäny kerralla oikein.
 
Sähän olet helpolla päässyt. Tai oikeasti harjoitellut.
 
Muutama viikko sitten soitatin erään yhtyeen rumpalia n. 15-20 täyspitkää ottoa/ biisi. Niistä kursin kokoon yhden tyydyttävän. Toivon että session jälkeen kyseinen henkilö otti jotain opikseen, samaa ilmiötä näkee näissä hommissa yllättävän paljon.
 
Kiven kommentit ovat yllättävän paikkaansapitäviä. Nykyään luotetan koneisiin, softiin ja plugareihin. Ennen soitettiin oikein. Koska oli pakko.
 
Kaikille tekisi joskus hyvää äänittää vaikka ihan kokeilumielessä kappaleensa analogisesti ilman fixailumahdollisuutta alusta loppuun. Sen jälkeen saattaisi vähentyä sen kolmannen liidiharmoniakitaran loppudelayn desibelin liian kovan tason aiheuttama "miksaustekninen stressi" joka pitää artistin hereillä yöstä toiseen.
 
Hoh, tulipahan avauduttua... Poistun takavasemmalle

Kaikille tekisi joskus hyvää äänittää vaikka ihan kokeilumielessä kappaleensa analogisesti ilman fixailumahdollisuutta alusta loppuun. Sen jälkeen saattaisi vähentyä sen kolmannen liidiharmoniakitaran loppudelayn desibelin liian kovan tason aiheuttama "miksaustekninen stressi" joka pitää artistin hereillä yöstä toiseen.
 
Omassa bändiprojektissa taisi käydä niin että pohjat tuli soitettua kotistudiossa valmiiksi levylle ja nyt niitä sitten treenataan soittamaan yhdessä. (Eli ekat treenit kuulostaa aika hirveälle:) Ja hassu fiilis kun bändi on äänittänyt biisit mut ei vielä osaa niitä soittaa.
 
Toisaalta luovuutta täytyy uskaltaa käyttää, kun kaikki ei toimi livenä niinkuin studiossa. Nyt kyllä tekis mieli äänittää noita treenejä ennen syksyn keikkoja, että sais vielä paremman kokonaiskuvan miten homma toimii livenä, ja toivottavasti palaset loksahtaa kohdalleen ja voi nousta lauteille hymyillen.
 
Hyvää tekstiä kaikilta. Tää pohdinta on ihan asiaa.

Hyvä Kivi, +.
 
Taannoin bändi C pyysi minut äänittämään yhteiskeikkansa bändien A ja B kanssa. Bändi C oli kummissaan lopputuloksesta kun bändit A ja B soundasivat CD:llä niin paljon paremmalta. Mulla loppu taidot siinä tilanteessa kesken, bändit A ja B vaan kuulostivat hyviltä, bändistä C en saanut millään ilveellä saman suuruusluokan soundia. Oli opettavaista, kaikille tahoille.
 
Eräässä koulun äänitysproggiksessa soitin bassoa, rumpalina oli todella hyvä tekijä. Tykästyin kovasti miksauksen rumpusoundeihin. Ihmettelin että millä kompressorilla on saatu noin luonteva soundi ja hyvä potku snaraan ja basariin, kunnes kuulin opettajalta ettei sitä juuri mitään miksattu, kanavat auki vaan. Rumpali Osasi.
 
Vaikka ottoja ei tarttiskaan näin tietokoneaikana jännittää yhtään, mun ilmaisukyky muuttuu yhä kun se punanen valo palaa. Kotosalla äänitellessä yleensä jammailen kymmeniä minuutteja taustojen kanssa, ja silti kun lamppu vihdoin palaa, jokin muuttuu. Ois luullu rutiinilla poistuvan. Hyvä puoli tossa on se että soittaa varmoja perusjuttuja, mutta huono puoli se ettei narulle tartu mitään ihmeellisyyksiä jotka on joskus tosi makeita.

Sen sijaan on tullut vastaan aika lailla niitä harjoitusottoja, testailuja ja muita, jotka eivät todellakaan menneet tallentimen, mutta joissa on maaginen fiilis.
 
Tästä syystä mä äänitän aina harjoitusotot ja testailut. Ei ole vain yksi projekti missä harjoitusotto on päätynyt lopulliseen versioon.

Ja siitä ekasta otosta...mulla on oikeasti tullut loistavia ekoja ottoja vastaan kuitenkin yllättävän vähän.
 
No eihän niitä oikeasti ole olemassakaan, se on vain yksi näistä musiikkibisneksen mystisointi kikoista koko käsite:o)
 
Omalla kohdallani olen huomannut, että vaikkei se eka otto ihan nappiin menisikään, niin se on kuitenkin 9 kertaa 10:stä se paras otto kokonaisuutena. Siihen kulminoituu kaikki se odotus, jännitys sekä treenatut tunnit ja sen yleensä kuulee. Se jäljelle jäänyt 1 kerta 10:stä on sitten yleensä sitä veren liiallista adrenaliini pitoisuutta...

Istuimme iltaa studioisäntä-kaverin kanssa ja puhuimme alalla tapahtuneesta murroksesta. ...
 
vanhat parrat on muutaman kaljan jälkeen jurnuttaneet - ennen oli asiat paremmin.... - tuolla tavalla keski-ikäistyminen näkyy (minullakin) - vastaavanlaisia jupinoita olen elämäni mittaan kuullut monilla aloilla
 
soittotaito on toki arvostettavaa ja tärkeää - silti en ymmärrä tätä hyökkäystä kotitekemisen suuntaan (... studio-business tietysti haluaa tuollaista juttua levitettäväksi ... tätähän jauhettiin joskus Riffinkin pääkirjoituksessa)
 
sallittakoon nykynuorisolle omat tapansa tehdä musiikkia - ettei olisi kade? Toisille on tärkeää bändissä soittaminen/livemeininki - toisille saattaa tekemisen tarkoituksena olla äänitteiden valmistaminen. Jälkimmäisestä selvänä osoituksena on 1-2 hengen projektit, joissa tehdään ammattimaisesti pelkillä koneilla hittilevyjäkin - eikö kitaransoittaja saa hyödyntää nykytekniikan mahdollisuuksia?? ... ja onhan menneisyydestä esimerkkejä, kuinka "dinosaurusbändit" , joilla oli varaa, linnoittautuivat viikkotolkullakin studioihin "säveltämään" ja kokeilemaan - ja tuloksena on syntynyt klassikkoja.
 
nykytekniikan halpuus ja mahdollisuudet ovat hieno juttu - voisi sanoa, että kun 70-luvulla punk avasi musiikillisen itseilmaisun niillekin, jotka eivät juuri osanneet soittaa - samalla tavalla tekniikka on mahdollistanut oman musiikin työstämisen, tallentamisen ja levittämisen aivan uudella tavalla. Eihän nykytekniikka tietystikään mikään oikotie ole onneen - tekemisen kautta harjaantumista tarvitaan, mutta tekoprosesseja voi olla monenlaisia - - voisikohan se äänijäbä joskus miettiä omaa rooliaan vähän avarammin ja asiakkaan lähtökohdista eikä pelkästään, että "aina ollaan näin tehty"
 
varmaankin jonnekin hittiradiolistoille pääsy edellyttää samaa kuin Taivaaseenkin meno - pitää olla pappi (äänijäbä) ja kirkko (studio).
 
- Eläköön oma tekeminen!!

Heh, pitkä matka on tultu siitä pisteestä, kun ensimmäiset äänitykset on tullut tehtyä. Aluksi tietysti, kun opetteli soittamaan, pisteli purkkimankalle rokkiskaalaa, minkä päälle sitten yritti soittaen sommitella jotain melodian tyhkää. Tämän jälkeen siirryin tekniikkaan, jolloin äänitin toisella purkkimankalla ensimmäisen äänityksen ja päällesoiton jne... Joka kerta jännitti entistä enemmän ja aikaa kului, kun piti soittaa niin pirun oikein ja joka äänityskerralla nylonkielisen soinnista putosi vähintään 25% pois.
 
Sitten kun perustettiin ekat bänditouhut, niin vuoroin tätä tekniikkaa soveltaen treenikämppäliven kanssa koitettiin bändi saada soundaamaan kuin mikä hyvänsä maailmaluokan orkesteri. Soitto ei groovannut, koska taidot olivat vajavaiset ja aina kun kasettisoittimesta painettiin "REC" ja "PLAY" pohjaan tutisi joka jannut polvet. Hiukan homma helpottui, kun rippilahjaksi sain hippasen hienon ja kalliin(!) Fostex-X15 neliraiturin. Aivan edistyksellinen peli oli olevinaan, vaikka ei tuplanopeutta nauhassa ollutkaan. Vielä kun jostain aina sai lainaksi jonkun Peaveyn tiskin ja pari mikkiä, niin ihmeitä syntyi. Enää ei tarvinnut jännittää kuin pohjia soittaessa, koska kahdelle raidalle meni rummut, kitarat ja basso. Soolot ja laulut voi sitten jo vetäistä osissa kahdelle muulle raidalle ja kun tilaa vaadittiin enemmän, niin nauha-"pingpongia" peliin. Aikaa meni, mutta jännitysmomentti putosi puoleen, kun aina voi ottaa uusiksi vaikka pätkä kerrallaan.
 
Varmaan ensimmäistä ostettua studioaikaa tuli hankittua vasta, kun päästiin EP:n teon makuun. Silloin oli hienoa päästä tuhertamaan oikein kasiraitatekniikalla ja seuraavassa vaiheessa 16-raitaisella. Nyt kun tähän makuun pääsi, niin taas alkoi vermeiden lainaus ja oma puuhailu hieman laajemmalla laitteistolla. Samalla biisien teko ja arraus siirtyi enemmän ja enemmän stuidiolle treeniksen sijaan ja keikkakuntoon materiaali treenattiin vasta sen jälkeen, kun siitä oli vähintää yksi versio narulla.
 
Tänä päivänä homma on likimain siinä, että biisi syntyy kotona PC:lle ja pojat saa esivalmiin tuotoksen treeneihin kuultavakseen. Treenis taas on enemmän studiota muistuttava paikka, missä on räkkikaupalla rautaa, kamat mikitettyinä, soundit kohdallaan ja joka jannulla luurikuuntelu eli soitto kulostaa osviittaisesti samalta kuin äänityssessiossakin. Ja oikeastaan äänityssessio se tavallaan onkin, koska digitallennin poimii koko ajan raitoja talteen. Nyt jos jossain treeniotossa vaikka joku rumpuotto on ok, niin tarvittaessa korvataan uudella otolla vain se soitinraita mikä muka mättää. Samalla voi rauhassa miettiä stemmoja, sooloja, lisäinstrumentteja ym. vähemmän oleellista. Myös kun tietää että REC-valo palaa koko ajan, niin siihen tottuu, eikä tarvitse enää spennata oikeinsoittoa ainoastaan, vaan voi myös nauttia itse soitosta.
 
Summa summarum; tekniikka avaa mahdollisuudet, mutta kantapääkoulu on hyvä käydä läpi ja mielellään vaikka sitten perse edellä puuhun kapuamalla... ja välillä alemmalle oksalle kapsahtaen tietty. Eikä loppuviimeksi sillä ole suurtakaan merkitystä tekeekö ja oppiiko tietyt perusasiat kotona vaiko "oikeassa" studiossa, kun vain lopputulos on itseä miellyttävä ja tekeminen sekä luovaa että mielekästä. Ostettu studioaika on kallista, mutta myös oman studion rakentaminen maksaa, joskaan siellä vietetty aika ei enää maksa satasia vuorokaudessa. Waretetuille plugareille sanon kiitos ei, koska rakentamalla juttuni niiden varaan olisi kuin warettaisin oman luomuksenikin, enkä arvostaisi sitä koko työpanokseni arvoisena.

Sen sijaan on tullut vastaan aika lailla niitä harjoitusottoja, testailuja ja muita, jotka eivät todellakaan menneet tallentimen, mutta joissa on maaginen fiilis.
 
Äh, oikeasti mä haluan työstää raitoja omalla pajalla ettei kukaan näkisi kuinka pienistä paloista se oma soitto tulee leikattua
:-P
 
Tuosta (ja koko Kiven kommentoinnista) plussa. Itsekin aloittelin kela-aikaan enkä takaisin vaihtaisi. Mä teen aina sen verran duunia ihan harjoitus ja esim demo-komppien äänittämisen eteen, että ne laadullisesti kestää tarvitessa lopullisessakin miksauksessa juuri sen takia, että hemmetin usein semmoinen rennompi testailu ja vastaava sitten sisältääkin juuri sen jutun, jonka haluan lopulliseenkin.
 
On tullut vastaan kerran biisidemon kitarasoolo, jonka takia vanhan klikin ympärille äänitettiin koko biisi uusiksi kolme vuotta myöhemmin (saattoi olla liioittelua, mutta siinä oli just semmoinen oikean kaltainen "oho"-tatsi). Mulla on mun omat jutut usein joko 100% ottoja tai ihan legopalikoista koottuja enkä vaihtaisi kumpaakaan tapaa pois.

..ja oikeastaan äänityssessio se tavallaan onkin, koska digitallennin poimii koko ajan raitoja talteen.
 
heh, tuo teikäläisen tarina on kuin suoraan oma historiani, lukuunottamatta luurikuuntelua treeneissä. Mekin nauhoitamme yleensä kaiken, toki lähinnä vain kuullaksemme röökitauolla bändin / biisien nykytilaa.
 
Tuota helppoa nauhoitusmahdollisuutta kyllä diggaan hulluuteen asti.
 
Viime treeneissä kamat olivat vielä keikan jäljiltä hajallaan, ei jaksanut pistää mikityksiä takaisin pystyyn, kun perjantaina mennään taas. Asiaan tietysti kuuluu, että bändi tuntui olevan paremmassa vedossa kuin ikinä ja oltaisiin saatu ihan nasta tallenne koko setistä jos vaan oltaisiin nauhoitettu juuri nämä treenit mutta kun ei ;-)

silti en ymmärrä tätä hyökkäystä kotitekemisen suuntaan
 
Musta tuntuu että pointti ei ollut kotitekemisen dissaaminen vaan se, että kun aletaan kuvitelemaan tietokoneella puuhastelun ja plugareiden jotenkin korvaavan sen fundamentaalisen perusasian bändihommissa (että pitää osata soittaa yhdessä) niin ollaan menossa metsikköön.
 
"Homegrown's all right with me.
Homegrown is the way it should be." : D

"Homegrown's all right with me.
Homegrown is the way it should be." : D
 
Plant that bell and let it ring...

vanhat parrat on muutaman kaljan jälkeen jurnuttaneet - ennen oli asiat paremmin.... - tuolla tavalla keski-ikäistyminen näkyy (minullakin) - vastaavanlaisia jupinoita olen elämäni mittaan kuullut monilla aloilla
 
soittotaito on toki arvostettavaa ja tärkeää - silti en ymmärrä tätä hyökkäystä kotitekemisen suuntaan (... studio-business tietysti haluaa tuollaista juttua levitettäväksi ... tätähän jauhettiin joskus Riffinkin pääkirjoituksessa)
 
sallittakoon nykynuorisolle omat tapansa tehdä musiikkia - ettei olisi kade? Toisille on tärkeää bändissä soittaminen/livemeininki - toisille saattaa tekemisen tarkoituksena olla äänitteiden valmistaminen.
 
Minäkään en usko että Kivi on hyökännyt kotitekemisen suuntaan, käsittääkseni Kivi tekee itsekin aika paljon kotona asioita. Ymmärtäisin että ajatuksena oli se että bändit tulevat "keskeneräisinä" studioon eikä niillä ole oikeasti hajuakaan mitä siellä sitten tehdään. Eli se oma soittotaito ei ole vielä harjaantunut niin hyväksi että kannattaisi studioon mennä. Mutta toisaalta taas nämä kotona harjoittelijat jotka tekevät leikkaa-liimaa -hommia ja kuluttavat siihen enemmän aikaa kuin pitäisi, saavat varmasti ihan hyvää jälkeä aikaan kunhan siellä ne oikeat ja hyvin soitetut osat vaan on jossain tehtynä.
 
En näe syytä miksei sellainenkin bändi voisi tehdä studiossa hyvää jälkeä joka ei pysty vetämään kunnolla koko biisiä kerralla, mutta osan kerrallaan hyvin. Mutta nämä jannut varmasti ajattelevat itsestään liikoja mennessään studiolle, eikä siitä koskaan mitään hyvää tule.
 
Uskoisin että näissä henkilöissäkin jotka eivät niin hyvin osaa soittaa, mutta osaavat leikata ja liimata, löytyy erittäin luovia ja hyvän musiikkitajun omaavia henkilöitä. Näiden ainoa tapa ilmaista itseään on sitten tuo miljoonien ottojen tekeminen, leikkaaminen ja liimaaminen. Mutta jos heillä on selvä päämäärä tekemisissään ja tietävät mitä haluavat, niin mielestäni tuo on OK. Mutta jos tuolla asenteella mennään studioon, "kyllähän se äänittäjäjannu hoitaa" niin ollaan metsässä jos ei ole paksua lompakkoa mukana.
 
Sitähän kukaan ei voi kieltää että hyväsoundinen biisi tarvitsee hyvin soitetut instrumentit. Mutta miljoonalla otolla perusjannukin saa ne sieltä, mutta silloin ei mennä studioon, pysytään siellä omassa kellarissa niin kauan että kulkee.
 
Mielestäni Kivi on tässä idean ytimessä, mutta ei Leikarikaan hukassa ole.
 
EDIT - Kivelle iso käsi kirjoituksen aloittamisesta!

Ymmärtäisin että ajatuksena oli se että bändit tulevat "keskeneräisinä" studioon eikä niillä ole oikeasti hajuakaan mitä siellä sitten tehdään.
 
Tulipas tässä taannoin vastaan (ei kuitenkaan onneksi omassa studiossa) eräs bändi, jolla oli ylipääsemättömänä pakkomielteenä vain tehdä levy, vaikkei edes henkilökohtaiset soittimet olleet vielä hallussa. Sitä oli sitten studion setä pitänyt parin viikon tehotreenin bändille yhteensoiton perusasioista ym. että pääsivät edes joten kuten alkuun sessioissa. No jälki oli sitten myös sen mukaista, eikä kateeksi todellakaan käy kumpaakaan osapuolta.

Minäkään en usko että Kivi on hyökännyt kotitekemisen suuntaan, käsittääkseni Kivi tekee itsekin aika paljon kotona asioita. Ymmärtäisin että ajatuksena oli se että bändit tulevat "keskeneräisinä" studioon
 
Jep.
 
Mutta ettei tuu väärinkäsitystä, minäpä väännän alkuperäisen ajatuksen vielä oikein paksuimmasta hitsarin rautalangasta:
 
-Musiikki on siinä mielessä kuin rakennus, että mitä huolellisemmin sen perustukset on laadittu, sitä korkeammalle sen voi rakentaa. Perustusten rakentaminen vaatii paljon tietotaitoa mutta hyvin vähän materiaalia tai teknisiä laitteita - pelkkä makea soundi ei voi olla perustus vaan perustuksen pitää olla tanakka rytmi, biitti ja groove ja lisäksi musiikillisesti toimiva.
 
-Itse asiassa, mitä karsitumpi ja koreilemattomampi perustus on, sen parempi, koska sitä monimuotoisemman jatkorakentamisen se sallii. Ja sitä kautta laajemman tunneskaalan ja monimuotoisemmat kertomukset. Pelkistäminen on tarpeen myös kuulijan kannalta, koska mitä enemmän pieniä aukkoja kuulija saa mielessään täyttää, sitä vahvemmin hänestä tulee tarinan auteur - kokija-tekijä, ja hänelle kasautuu paitsi kuulijan nautinto myös tekijän ylpeys, kappale on nyt hänen omansa aivan henkilökohtaisesti.
 
-Musiikinteon tavoitteena on aina sellainen musiikki jonka kuunteleminen tuo nautintoa. Tuottaakseen nautintoa musiikin pitää olla hyvin perustettua, jotta siinä voisi olla kylliksi ulottuvuuksia kuulijan nauttia useammalla kuin yhdellä tasolla. Tasoja ovat mm seuraavat: Musiikin pitää olla rytmisesti miellyttävää, melodisesti palkitsevaa ja siinä pitää olla selkeä ajatus. Sen pitää myös johtaa jostakin jonnekin. Kuulijan pitää kyetä samaistumaan siihen yhdellä tai useammalla tasolla.
 
-Aiemmin kun moniraitaäänitysmahdollisuudet olivat harvassa ja kalliita, opittiin olosuhteiden pakosta sovittamaan kappaleet niin, että jo se ensimmäinen livetulkinta vastasi mahdollisimman monella tasolla kuulijan toiveita. Tästä oli helppo rakentaa, kun elementtien arpomisen sijaan meillä oli jo koettuja ja koeteltuja rakennuspalikoita, joita studioon tultaessa päästiin suoraan viilaamaan. (Joka uskoo, että tämä teki musiikista lian yksinkertaista kuunnelkoon vanhaa Movea, Pink Floydin ekoja levyjä tai vaikka Status Quon Pictures of Matchstick Meniä - ne on kaikki voitu toteuttaa livenä.)
 
-Matkalla valmiiksi hioutuneet perustukset myös mahdollistivat ylimääräisen koristelun. Koristelun ongelma kun on siinä, että ajatus helposti hukkuu kun keskitytään yksityiskohtiin - aletaan viilata sointiväriä sen sijaan että keskityttäisiin luomaan mielenkiintoisin ja haastavin melodia, vastamelodia tai harmonian lisä-ääni.
 
En sano että ennen oli paremmin, koska eihän niin ollut. Ei meistä kellään ollut varaa viettää loputtomiin studiossa, ja minäkin pääsin leikkimään studiotekniikalla tosissani vasta budjettiluokan demoraitureiden myötä (maksoivat ne silti kohtuullisesti käytetyn henkilöauton verran).
 
Sanon vaan, että nykytekniikasta saa enemmän irti jos lähtee vähän askeettisemmalta pohjalta, eli malttaa sen verran että ensin rakentaa kappaleen sen kuuloiseksi, että siinä on jo mukana mahdollisimman paljon lopullisia ideoita, ja sitten vasta siirtyy koneelle.
 
(Kyllä, kun opetin työkseni graafikoita, hekin aina valittivat kun kaikki duunit piti ensin ratkaista lyijkynällä ja paperilla ennen kuin sai mennä koneen ääreen, mutta pakko oli tehdä niin: jos meni vajailla ideoilla koneelle, oli tuloksena väistämättä 50 näyttävän näköistä mutta vain melkein-hyvää ideaa sen yhden kuningasidean sijaan.)

Tulipas tässä taannoin vastaan (ei kuitenkaan onneksi omassa studiossa) eräs bändi, jolla oli ylipääsemättömänä pakkomielteenä vain tehdä levy, vaikkei edes henkilökohtaiset soittimet olleet vielä hallussa.
 
Mutta The Raincoatsin ekahan on ihQ. Olipa kerran kolme pientä tyttöä, joiden isä omisti suuren levy-yhtiön...
:-D

Asiassa on toinenkin puoli, jota mun mielestäni käytetään liian vähän: ekan oton riemu.
 
Kun nykyään tosiaan saadaan ne biisit kuosiin editoimalla, niin aivan hyvin voi hyvät soittajat hyödyntää sitä paiskomalla biisejä purkkiin sen kummemmin kipsaamatta ja sovituksesta piittaamatta - kyllä sen siitä leikkelee
:-D
 
Täytyy vain muistaa, että se ei sitten oo sitä bändisoittoa.
 
Joo. Tästä voisin sanoa oman sanani. Tuossa viime kuussa kun vanhemmat oli matkoilla niin roudattiin soittimet meidän autotalliin ja tehtiin HC biisejä. Pari rankkaa riffiä, jotain muka vihaista sanottavaa ja vähän sovitusta. Ja voilla, hardcorebiisi oli valmis. Koska tiedettiin hyvin todennäköiseksi että loppuilta menee ryyppäämiseen ja sitten ei enää soitto saati nauhoitus luonnistu, demottiin uudet biisit kasettimankalle yhdellä konkkamikillä. Ja ai että kuulosti rankalta ja tuoreelta.
 
No, seuraavana päivänä alettiin sitten tekemään vähän hifimpää matskua, eli otettiin esiin kasettineliraituri. Mikiteltiin basaria ja laitettiin kompuraa väliin ja overia soviteltiin. Ajateltiin ensin laittaa nauhalle pohjat ja vasta sitten kitaraa ja laulua. Säätäminen vei kuitenkin aikaa ja lopulta rumpalilta oli loppua jo mielenkiinto. Niinpä rummut mikitettiin vain yhdellä overilla, kitaravahvari kannettiin ulos pihamaalle huutamaan. Ja ei kun nauha pyörimään. Kitara ja rummut nauhalle. Sitten soittelin bassot ja lopuksi laulaja tuli vetämään osuutensa. En muista näin jälkikäteen että olivatko ekat lauluyritykset hyviä, mutta yhtään ei suoraan hyväksytty vaan uusintaottoja piti ottaa jopa niin kauan että laulajan ääni alkoi mennä finaaliin ja fiilis laskea. Lopulta kelvolliset otot oli purkissa ja korvat täynnä matskua.
 
Miksasin koko roskan pari päivää myöhemmin ja siirsin koneelle. Viime viikolla löysin sen kasetinauhan jolle olin nauhottanut sillon ne edellisen illan "demot". Ja helkkari, sehän jytäsi paljon kovempaa kuin ne paremmin soitetut ja lauletut seuraavan päivän versiot. Että ekat otot olivat sittenkin parhaat. Ei kaikki ihan nuotilleen mennyt, mutta meininki oli kurkoa.