Studiotyöskentely ›

Olen tehny kaverille demoo ja se vertaa kaupalliseen äänitteeseen. Miksi on mun äänite niin suppea kun vertaa pro äänitteeseen. Sanoin ettei behkun mx 8000 saa ihmeitä aikaan. ÄÄnnikortti on Marc Marian A . ADHD Behkuin ada 8000. Mistä voin alkaa parantaa kalustoa. Terve.

jupo.r: Mistä voin alkaa parantaa kalustoa.
 
Äänitystilan akustoinnista ja kuunteluolosuhteiden parantamisesta. Sen lisäksi paras lääke on raudanluja ammattitaito. Sun luettelemissa kamoissa ei ole mitään vikaa, jos niistä osaa ottaa kaiken potentiaalin irti.

Kyllä miksaus, efektien käyttö ja masterointi on varmaan ne avainkysymykset.
Ihan peruskamoilla saa kyllä aika pro-jälkeä, kun vain on muutama sata tai tuhat tuntia kriittistä kuuntelua ja kokemusta takana.
 
Toki ammattistudioilla on "laite-etu" puolellaan, mutta ei se tarkoita sitä, etteikö
karvalakkikamoilla pääse tymäkkään tulokseen.
 
Ei missään tapauksessa kannata törsätä rahaa uusiin kamoihin, ennenkuin tiedät jetsulleen, mikä siinä äänitysjäljessäsi tökkii.

Antti1: Äänitystilan akustoinnista ja kuunteluolosuhteiden parantamisesta. Sen lisäksi paras lääke on raudanluja ammattitaito. Sun luettelemissa kamoissa ei ole mitään vikaa, jos niistä osaa ottaa kaiken potentiaalin irti.
 
yhdyn tähän. eniten siinä loppupeleissä vaikuttaa just ammattitaito. omat äänityskamat ei todellakaan oo mitään ihmeellisiä, enkä niitä aio alkaa päivittämään vielä lähivuosina. semi-pro vehkeilläkin voi saada hyvää aikaiseksi jos tietää mitä tekee. siihen taas ei auta ku armoton treenaaminen ja kokeileminen.

Entäs kestääkö kaverin aikaansaama lähtöääni vertailun kaupallisiin artisteihin...?

jupo.r: Sanoin ettei behkun mx 8000 saa ihmeitä aikaan. ÄÄnnikortti on Marc Marian A . ADHD Behkuin ada 8000. Mistä voin alkaa parantaa kalustoa.
 
1. äänitystila
2. soittokamat
3. mikrofonit
4. miksausympäristö
5. kokemus miksaamiseen & äänittämiseen
6. pro-tason soittajat
 
En osaa suoralta kädeltä sanoa, mikä noista olisi toista tärkeämpi, mutta ilmeisesti äänikortti ei ole sun pullonkaula.

Helpottais ihan pirusti neuvomista jonkinlainen ääninäyte aikaansaamastasi materiaalista. Kyse voi olla ihan mistä vaan edellisen kirjoittajan listaamasta asiasta tai useammastakin. Ero voi olla suuri tai sitten se voi olla vain esimerkiksi kiinni vain siitä pienestä masterkompuroinnista jolla saadaan äänite kuulostamaan siltä että tulee yhtä lujaa kuin kaupallinen äänite. Rohkeasti vain jakoon sitä materiaalia. :)

Itelle (joka on ehkäpä about samassa jamassa) oli ahaa-elämys hoksata tehdä miksauksessa tilaa eri instrumenteille, eli niin että esim basso ja kitarat eivät tappele samasta EQ-kaistaleesta. Miksaus hengittää näin kummasti paremmin. Aika karkea ohjehan tuo on, mutta olen huomannut kumman toimivaksi ohjenuoraksi omia demoja tehdessä...

Kaupallisella ja kaupallisella voi myös olla eroja. Tietysti aika rajua on lähteä tekemään vertailua jonkun sellaisen bändin tuotoksen kanssa, joka tehdään isolla rahalla ja vielä isommalla koneistolla. Ikävä kyllä näin usein tapahtuu. Näissä tapauksissa on kyllä mielestäni aiheellista artistinkin katsoa peiliin ja miettiä olisiko lähtötilanteessa jo kenties jotain parantamisen varaa.
 
Jos lähtösoundit ja soittajan ammattitaito ovat kohdillaan, niin sitten voi alkaa seuraavaksi miettimään, kuten aiemminkin on todettu, soittotilaa + sen akustointia, signaalitietä mikeistä ja kaapeleista lähtien aina ihan kuunteluun asti ja kaikkea mahdollista siitä väliltä. Lopuksi tietysti ratkaisevaa on äänimiehen ammattitaito. Jos kaikki koko ketjussa on kunnossa, niin lopputulos mitä todennäköisimmin on myös sitä, mikäli vain tuotantoporras ja tyylitaju ovat myös kelvolliset.

myslique: 1. äänitystila
2. soittokamat
3. mikrofonit
4. miksausympäristö
5. kokemus miksaamiseen & äänittämiseen
6. pro-tason soittajat
 
En osaa suoralta kädeltä sanoa, mikä noista olisi toista tärkeämpi, mutta ilmeisesti äänikortti ei ole sun pullonkaula.
 
Tuosta listasta sanoisin, että kohdat 1, 2 ja 3 ovat makuasioita, ja kohta 6 saattaa olla jopa haitallinen äänitteen onnistumiselle. Sen sijaan ilman kohtia 4 ja 5 ei hyvää äänitettä voi tehdä.
 
Ei se oo kamoista kiinni, mutta ei myöskään oo realistista kuvitella että laitteiden omistamisella osaisi saman tien myös miksata. Mulla itselläni tulee juuri kolmekymmentä vuotta täyteen siitä kun aloin opiskella määrätietoisesti studioduunia, ja ehkä nyt lopulta voi jo arvella että hiukan useammin onnistuu kuin epäonnistuu. Toki edelleen aina joskus sattuu, ettei rummut vastoin kaikkea suunnittelua jytisekään niin kuin piti, tai haluttu soundi ei muuten löydy, mutta yhä useammin on jälki ainakin mun makuuni käyttistä.
 
Yks iso ongelma on se, että lopullinen julkaistavan äänitteen soundi on käsitteenä nykyään jo ihan oma maailmansa. Vielä 1950-, 60- ja 70-luvuilla se mitä äänitettiin oli kutakuinkin myös se, miltä levy kuulosti, mutta nykyään olennainen osa ammattitaitoa on tietää millaiselta miksauksen pitää kuulostaa jotta se saadaan viimeisteltyä vieläkin paremmaksi masteroinnissa.
 
Ja sitä ei opi kuin istumalla studiossa kuunteluoppilaana.

kivi: kohta 6 saattaa olla jopa haitallinen äänitteen onnistumiselle.
 
Ei mun kokemusten mukaan, ehkä räkäpunk-osastolla. Perustele vähän.
 
Ja sitä ei opi kuin istumalla studiossa kuunteluoppilaana.
 
Sanoisin tähän, että silloin kun itse tekee ja on vastuussa asioista, oppii nopeammin ja paremmin.
 
Jussia kaikille.
 
s

shamu: Ei mun kokemusten mukaan, ehkä räkäpunk-osastolla. Perustele vähän.
 
Voin kyllä yrittää perustella, ja tää onkin mun mielestäni niin olennainen juttu että siitä ei juurikaan ole poikkeuksia, kunhan lähtökohtana on se että soittaja osaa soittaa "riittävästi" kulloiseenkin musiikinlajiin. Sen sijaan se on ihan kuulijasta kiinni, kuinka merkityksellisenä tätä pitää - useimmille asia lienee ainakin kysyttäessä täysin yhdentekevää. Sitä se kuitenkaan tuskin on.
 
Musiikki saa tiettyä relevanttiutta ja preesensiä siitä, kun soittaja soittaa taitonsa puitteissa, mieluummin kykyjensä ylärajoilla. Se on vähän samanlainen asia, kuin se että hyvä tulkinta edellyttää että laulaja tietää mistä laulu kertoo ja pyrkii kertomaan sen muutenkin kuin tekstitasolla. Se luo särmää ja uskottavuutta esitykseen, ja tämä puolestaan pakottaa ottamaan musiikkiin kantaa silloinkin kun musiikki muuten on sujuvaa ja harmitonta.
 
On ihan selvää, että Beatleseissa olis voinut olla parempia soittajia kuin Ringo, John tai George (Paul pystyi halutessaan soittamaan kenen tahansa soittajatoverinsa osuudet paljon vähemmällä vaivalla) mutta se ei olisi sitten ollut Beatles. Paul Mc Cartneyn soololevyistä kuulee, mitä se olisi ollut, eikä se olisi koskettanut kaikkia ihmisiä maailmanlaajuisesti samalla lailla. Usein ajatellaan, että se on biiseistä kiinni, mutta ei se yksinään niistäkään ole - Mc Cartney (jos nyt jatketaan samaa esimerkkiä) oli Beatleseissa ollessaan, ja on edelleen aivan tarpeeksi pätevä biisintekijä tehdäkseen loputtomasti loistavia biisejä.
 
Parhailla mahdollisilla ammattilaisilla toteutettu 'keskitason vaikeusluokan' levy saattaa saada toimivuutensa oikeinkin hyväksi sellaisen tilastoihmeen kuin 'pienimmän yhteisen nimittäjän' kautta, eli se on "ihan kiva" kuten valtaosa levyistä ikävä kyllä on, olipa asialla Maarit Hurmerinta, Pave Maijanen, Rasmus tai Haloo Helsinki. Rajallisella soittotaidolla tehty levy ei kuitenkaan vahingossakaan ole "ihan kiva", vaan kuulijan on pakko muodostaa mielipiteensä siitä. Vastaavasti osaavammille soittajille voidaan rakentaa haasteita, joiden avulla musiikin mielenkiintoisuus turvataan - voi olla että Paul Simonin Gracelandilla soittivat aikansa parhaat muusikot, mutta Simon leikkeli silti instrumenttiraitoja kappaleiksi, yhdisteli niitä kollaasinomaisesti ja paikoitellen käänsi takaperin. Tai voidaan sivuuttaa kaikki sellaiset määreet kuten "musiikki tulee sydämestä" ja lähteä suhtautumaan musiikkiin kuten sudokuristikkoon kuten vaikkapa Opeth tekee rakentaessaan tietoisia ja matemaattisia siltoja vaikkapa Hendrixin ja Pink Floydin enemmänkin (mahdollisesti hallusinogeenien aiheuttamaan) ristihavaintoon perustuvien musiikillisten oivallusten välille.
 
Varmaan aika moni meistä arvostaa musassa sellaista tuoreuden tuntua, rivien välistä kuuluvaa onnistumisen ja itsensä voittamisen riemua. Sellaista "ekan levyn" tuntua, joka saa kuulijan tarttumaan itsekin kitaraan ja haluamaan perustaa oman bändin. Ilman sitä ei trendi eikä tyylisuunta synny, ja sen tavoitteleminen on viimeisiä linnakkeita joiden ansiosta bändit vielä saavat jskus soittaa omilla levyillään.
 
Yleisöä ei näet loppupeleissä ehkä kuitenkaan kiinnosta se, kuinka osaavaa soitto on. Se kiinnostaa ammattitovereita ja kollegoita, mutta ammattitoverit ei loppujen lopuksi ole ne jotka ostaa juuri sun levyjä. Yleisö haluaa jakaa elämyksiä, kuulla omat tunteensa ääneen esitettyinä ja ehkä kuvitella itsensä sinne lavalle. Näissä suhteissa puutteellisuus tekee äänitteen helpommin lähestyttäväksi, ja virheet tekevät timantin.
 
Näin ajattelen nyt.

Jos joskus, niin tässä vastauksessa on tie, totuus ja mitälie...
 
Kiitos Kivi ja hyvää jussia sinne sohvan perukoille...
 
appreciate that!
 
-Meriluoto-

kivi: kunhan lähtökohtana on se että soittaja osaa soittaa "riittävästi" kulloiseenkin musiikinlajiin.
 
Mikä on riittävästi? Tähän on aika vaikea määrittää mitään rajaa. Toisen riittävästi on toisen helmi, kolmannen sysipaska.
 
Musiikki saa tiettyä relevanttiutta ja preesensiä siitä, kun soittaja soittaa taitonsa puitteissa, mieluummin kykyjensä ylärajoilla.
 
Tämä riippuu siitä mikä on soittajan yläraja. Esim. Marzi Nyman kykyjensä ylärajoilla kuulostaa epäilemättä huikealta, Toni Virtanen sen sijaan ei.
 
Se on vähän samanlainen asia, kuin se että hyvä tulkinta edellyttää että laulaja tietää mistä laulu kertoo ja pyrkii kertomaan sen muutenkin kuin tekstitasolla. Se luo särmää ja uskottavuutta esitykseen, ja tämä puolestaan pakottaa ottamaan musiikkiin kantaa silloinkin kun musiikki muuten on sujuvaa ja harmitonta.
 
Nimenomaan. Jos soittajan ei tarvitse miettiä kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu, eli soiton tekninen osa tulee ns. selkärangasta, on helpompaa tulkita biisi paremmin ja antaa tunteille tilaa.
 
Parhailla mahdollisilla ammattilaisilla toteutettu 'keskitason vaikeusluokan' levy saattaa saada toimivuutensa oikeinkin hyväksi sellaisen tilastoihmeen kuin 'pienimmän yhteisen nimittäjän' kautta, eli se on "ihan kiva" kuten valtaosa levyistä ikävä kyllä on, olipa asialla Maarit Hurmerinta, Pave Maijanen, Rasmus tai Haloo Helsinki.
 
Mun mielestä kysymyksessä ei ole soittajien ammattitaito, vaan tylsät biisit ja köyhä sovitus. Tulisiko näistä levyistä parempia ja uskottavampia jos raidoilta löytyisi mokia ja soitto olisi kömpelöä?
 
Varmaan aika moni meistä arvostaa musassa sellaista tuoreuden tuntua, rivien välistä kuuluvaa onnistumisen ja itsensä voittamisen riemua. Sellaista "ekan levyn" tuntua, joka saa kuulijan tarttumaan itsekin kitaraan ja haluamaan perustaa oman bändin. Ilman sitä ei trendi eikä tyylisuunta synny, ja sen tavoitteleminen on viimeisiä linnakkeita joiden ansiosta bändit vielä saavat jskus soittaa omilla levyillään.
 
Naulankantaan. Mutta ei kai se sulje pois ammattitaitoisia muusikoita? Aika kyyninen näkökulma on se että, ammattimuusikoiden tekemät levyt ja musa on jotenkin leipiintynyttä.
 
Yleisöä ei näet loppupeleissä ehkä kuitenkaan kiinnosta se, kuinka osaavaa soitto on.
 
En ymmärrä. Jos soiton/laulun time, vire, soundi, tms. mättää, peruskuulija huomaa varmasti että jokin ei ole oikein, harva taas osaa paikallistaa vian. Kuitenkin, paskasti soitettu musa ei herätä samalla tavalla tunteita (hyviä) kuin hyvin vedetty.
 
Yleisö haluaa jakaa elämyksiä, kuulla omat tunteensa ääneen esitettyinä ja ehkä kuvitella itsensä sinne lavalle. Näissä suhteissa puutteellisuus tekee äänitteen helpommin lähestyttäväksi, ja virheet tekevät timantin.
 
Riippuu kuitenkin virheen paikasta, tasosta sekä ajoituksesta:)
 
Anyway, mun hommia äänittäjänä ei kyllä koskaan ole haitannut "pro-soittajat".
 
Rauhaa ja juhannusta.
 
s

kivi: Tuosta listasta sanoisin, että kohdat 1, 2 ja 3 ovat makuasioita, ja ...
 
Aika erikoinen suhtautuminen. Kaikella kunnioituksella väittäisin, että äänitystila ei mielestäni kuulu makuasioiden kategoriaan. Käytetyllä äänitystilalla on todellakin suuri merkitys miksauksen lopputulokseen.

AcLAc: Aika erikoinen suhtautuminen. Kaikella kunnioituksella väittäisin, että äänitystila ei mielestäni kuulu makuasioiden kategoriaan. Käytetyllä äänitystilalla on todellakin suuri merkitys miksauksen lopputulokseen.
 
On se siinä mielessä makuasia, että joku tykkää äänittää esim. rummut isossa salissa ja toinen taas pienessä dempatussa kopissa. Toinen ottaa ne heijastukset siitä tilasta ja toisella metodilla taas kaiut ympätään jälkikäteen.

shamu: Mikä on riittävästi? Tähän on aika vaikea määrittää mitään rajaa. Toisen riittävästi on toisen helmi, kolmannen sysipaska.
 
Riittävästi on riittävästi. Riippuu ihan musasta, genrestä ja vaikka mistä. Kautta aikojen on tehty huonosti soitettuja loistavia klassikkolevyjä; tsekkaa vaikka Status Quon "Pictures Of Matchstick Men", varhainen progeklassikko.
 
Tämä riippuu siitä mikä on soittajan yläraja. Esim. Marzi Nyman kykyjensä ylärajoilla kuulostaa epäilemättä huikealta, Toni Virtanen sen sijaan ei.
 
Päin vastoin, Toni Virtasen edellytys kuulostaa noinkin hyvältä kuin Apulanta kuulostaa (eihän se muuten möisi), on tehdä koko ajan töitä kykyjensä ylärajoilla. Pienikin lipsahdus, ja Apulannasta ei jää jäljelle mitään, koska Toni Virtasen paukut tuntuvat loppuvan suunnilleen siinä musiikillisessa tasossa missä Apulanta kulloinkin on.
 
Onneksi yhtyeessä on nykyään yksi vähän parempi soittaja tuomassa turvamarginaalia.
 
Toi on muuten ihan validi tapa tehdä levystä koskettavampi: sen sijaan että vaikeuttaisi musiikkia, vaihtaa soittajia huonompiin, tai muuten tyhmistää soittajia. Viina ja erilaiset lääkeaineet toimivat tässä suhteessa joskus mainiosti. Käsiäkin voi katkoa.
;-)
Leikki leikkinä, isojen poikien suosima tapa on kieltää treenaaminen, vetää biisejä "lennosta", vaatia yhden oton ihmeitä tai marssittaa studioon kaikenlaisia ylläriukkoja. Näillä saadaan rutinoituneinkin soittaja varpailleen.
 
Nimenomaan. Jos soittajan ei tarvitse miettiä kokoajan mitä seuraavaksi tapahtuu, eli soiton tekninen osa tulee ns. selkärangasta, on helpompaa tulkita biisi paremmin ja antaa tunteille tilaa.
 
Tästä varmaan kenelläkään ei ole vastaan sanottavaa. Aivot on pahin jarru mitä soittoon voi tulla. Ja musiikin teorian perusopinnot ilman ymmärrystä siitä, että ensin oli musa ja teoria on vain selitystä on kans aika paha.
 
Mun mielestä kysymyksessä ei ole soittajien ammattitaito, vaan tylsät biisit ja köyhä sovitus. Tulisiko näistä levyistä parempia ja uskottavampia jos raidoilta löytyisi mokia ja soitto olisi kömpelöä?
 
Muistaakseni joskus 15-vuotiaana ekan levytyssopparin huumassa aloin selittää tuota "köyhä sovitus" -pointtia Ossi Runteelle, joka vastasi siihen aikaan aika lailla yksin siitä tyylistä, millä silloin arrattiin. Mut taidettiin puhaltaa aika äkkiä oven ali. Nyt 28 vuotta myöhemmin mulla ei oo mitään tarvetta mennä puhumaan pahaa tän maailman kassuhalosista.
 
Musta on aika arroganttia sanoa, että ammattilaisten ongelmana on järjestään huonot biisit ja köyhä sovitus, kuten ymmärrän sun sanovan (oikaise toki). Kyllä mä mieluummin näen, että tiettyyn tylsyyteen vaikuttaa se, että osaaminen on jo niin eri tasolla kuin työstettävä matsku, ettei siinä työstämisessä välttämättä synny särmää.
 
Naulankantaan. Mutta ei kai se sulje pois ammattitaitoisia muusikoita? Aika kyyninen näkökulma on se että, ammattimuusikoiden tekemät levyt ja musa on jotenkin leipiintynyttä.
 
En mä noin kai sanonut, vaan ennemminkin että kun ammattilaiset soittaa keskenään simppeleillä levyillä, musaan ei ehkä synny samanlaista hikeä. Mukaan täytyy ottaa joku yllärityyppi, niin tuo aina paras Suomen Komppi Oy:kin pääsee loistamaan.
 
En ymmärrä. Jos soiton/laulun time, vire, soundi, tms. mättää, peruskuulija huomaa varmasti että jokin ei ole oikein, harva taas osaa paikallistaa vian. Kuitenkin, paskasti soitettu musa ei herätä samalla tavalla tunteita (hyviä) kuin hyvin vedetty.
 
Koetas kuunnella Matti Nykäsen "Vain mäkimies voi tietää sen" itkemättä. Se ei voi olla herättämättä tunteita, ja yllättäen ainakin mulla tärkein tunteista on syvä sympatia täysin eksyksissä olevaa Nykästä kohtaan, joka yhtäkkiä avaa silmänsä ja näkee kuinka häntä talutetaan kuin vasikkaa teuraalle.
 
Anyway, mun hommia äänittäjänä ei kyllä koskaan ole haitannut "pro-soittajat".
 
Eipä kyllä. Mutta tuottajana pitää osata rakentaa särmää sinne missä sitä tarvitaan silloinkin kun sitä ei ole noin vain saatavissa. Ja onhan pro-soittajia ja pro-soittajia; on taitolaji valita oikea kaveri oikeaan rooliin oikeaan projektiin.
 
Rauhaa ja juhannusta.
 
Samoin.
 
Kivi

AcLAc: Aika erikoinen suhtautuminen. Kaikella kunnioituksella väittäisin, että äänitystila ei mielestäni kuulu makuasioiden kategoriaan. Käytetyllä äänitystilalla on todellakin suuri merkitys miksauksen lopputulokseen.
 
Axelsson tuon sanoikin: on sillä merkitystä mutta se on silti valintakysymys. Joskus jopa se käyttökelpoisin tila on kaikkea muuta kuin ihanteellisin.
 
Ja joskus aivan loistavalta vaikuttanut sali yhtäkkiä resonoikin väärällä tavalla. Sillä mennään mitä saadaan, ja se on osa ammattitaitoa sekin, että pystyy kääntämään huonotkin olosuhteet eduksi (tai ainakin käyttikseksi) sen sijaan että vaatisi aina parempia olosuhteita.