Kitarat: kitarakamat ›

https://muusikoiden.net/tori/ilmoitus/2037005
 
Ihan käsittämätöntä paskaa. Ts-10 ei ole Ts-9 tai 808, se on parempi soundinen kuin edellä mainitut, mutta Ts-10 ei todellakaan ole mikään harvinaisuus ja sen arvo on 100€ jos sitäkään. Olen omistanut lukuista original black label TS-9, TS-10 ja 808 ja jopa 808 narrow boxin. rehellisesti sanottuna ne on pierupurkkeja soundeiltaan, niissä ei ole mitään taikaa, oli mikä chippi tahansa.

mpekkanen: Sijoituksena soittimet on aika kehnoja kohteita
 
Niin ovat. Melkein kaikki muut omaisuusluokat tuottavat pitkässä juoksussa paremmin, ja toisin kuin usein kuvitellaan niiden arvo ei vain pelkästään nouse, vaan myös heiluu siinä kuin kaiken muunkin. Vintage-kitaroiden hinnat esim. suorastaan romahtivat vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, ja inflaatio huomioiden tietyt merkit eivät itse asiassa ole vieläkään saavuttaneet kriisiä edeltävää tasoaan (mm. Gretsch, tsekatkaa tältä sivulta löytyvä ja vuoteen 2021 ulottuva indeksi: https://atticcapital.com/gruhn-guit … -king-of-vintage-guitar-collecting/).
 
Pitkässä pelissä vintage kannattaa jos sitä saa halvalla, ja lyhyessäkin jos vaikkapa onnistuu löytämään -59 Burstin puoleen hintaan, koska sen voi flipata saman tien ja tehdä pikatilin. Mutta pitkäaikaisena sijoituksena ei juurikaan, tai ei ainakaan jollei tee todellisia löytöjä, koska lähes kaikella muulla tekee samalla aikajaksolla enemmän voittoa jos vain toimii viisaasti.

empires: sen arvo on 100€ jos sitäkään
 
Joo, ei sen arvo ole kummoinen, ja samaa mieltä myös TS-9:stä. Mulla on kaksi kasarin alun alkuperäistä ysiä, ja yliarvostettu vehje on munkin mielestä. Toimii kyllä buusterina jos laittaa gainin pienelle, muttei kyllä mitenkään sen paremmin kuin moni muukaan ihan tavallinen purkki.

msalama: Niin ovat. Melkein kaikki muut omaisuusluokat tuottavat pitkässä juoksussa paremmin, ja toisin kuin usein kuvitellaan niiden arvo ei vain pelkästään nouse, vaan myös heiluu siinä kuin kaiken muunkin. Vintage-kitaroiden hinnat esim. suorastaan romahtivat vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, ja inflaatio huomioiden tietyt merkit eivät itse asiassa ole vieläkään saavuttaneet kriisiä edeltävää tasoaan (mm. Gretsch, tsekatkaa tältä sivulta löytyvä ja vuoteen 2021 ulottuva indeksi: https://atticcapital.com/gruhn-guit … -king-of-vintage-guitar-collecting/).
 
Pitkässä pelissä vintage kannattaa jos sitä saa halvalla, ja lyhyessäkin jos vaikkapa onnistuu löytämään -59 Burstin puoleen hintaan, koska sen voi flipata saman tien ja tehdä pikatilin. Mutta pitkäaikaisena sijoituksena ei juurikaan, tai ei ainakaan jollei tee todellisia löytöjä, koska lähes kaikella muulla tekee samalla aikajaksolla enemmän voittoa jos vain toimii viisaasti.
 
Se on vähän sama kuin kaikessa sijoittamisessa, että halvalla kannattaa ostaa ja kalliilla kannattaa myydä. Harvemmin toisinpäin, vaikka sitäkin joskus tullut tehtyä. Mä olen saanut kymppitonneja hassattua autoihin ja joskus tuli pelattua pari kymppiä Nokian johdannaisillakin, ja vaikka yhden erän kanssa tuli 5000% plussa kun Microsoft osti Nokian kännykät, niin lopulta kaikki män. Tai eipä sittenkään, sillä just tolla +5000% erällä ostin auton, josta nyt 12 vuoden jälkeenkin vielä voisi saada myydessä puolet. McNulty taitaa arvata mistä kiesistä on kyse ;) Tän opin jälkeen olen ollut ihan tyytyväinen, jos kitarasta saa edes 70% myydessä.

Mutta aika hiton paljon enemmä mielihyvää mulle on kyllä koitunut näistä kitaroista kuin isostakaan (hyvin hetkellisestä) saldosta Nordnetin tiliotteella. Soittamisen lisäksi monet rattoisat iltapuhteet on kulunut esim. kolvaillessa ja nykyään laskenkin uutta hankintaa tehdessä mahdollisen jälleenmyyntihinnan (kokonaisena tai osissa) lisäksi myös kuinka monta tuntia tulen viihtymään sen parissa vertaamalla vaikka kuinka monta kertaa sillä hinnalla käy elokuvissa tai jollain keikalla. Jos ajanvietetunnin hinnaksi laskee vaikka kympin niin aika äkkiä kertamaksuna isoltakin tuntuva ostos alkaa tuntumaan "halvalta" tai vähintään edulliselta.
 
Jos jotain erityisen huonoa sijoituskohdetta kitaraosastolta etsii, niin silloin "kannattaa" teettää oma custom jollain suomalaisella kitarantekijällä. Jos lavassa ei lue Ruokangas tai Vuorensaku tjsp. liigatason vakiintunut nimi niin myydessä saa tyytyä 30% hankintahinnasta, päätellen niistä hinnoista, millä mä olen noita ostellut kokoelmiini. Väliää suorastaan hävettää maksaa joitain 500 - 800 euroa kotimaassa tehdystä kitarasta, jonka teettäminen tämän päivän taksoilla maksaisi 2000 - 4000 euroa jollain Ikaalisten käyneellä ammattilaisella. Etenkin, kun sillä hinnalla saa kaupasta uuden kiinalaisen tehdastekoisen Epiphonen.

msalama: Niin ovat. Melkein kaikki muut omaisuusluokat tuottavat pitkässä juoksussa paremmin, ja toisin kuin usein kuvitellaan niiden arvo ei vain pelkästään nouse, vaan myös heiluu siinä kuin kaiken muunkin. Vintage-kitaroiden hinnat esim. suorastaan romahtivat vuoden 2008 finanssikriisin jälkeen, ja inflaatio huomioiden tietyt merkit eivät itse asiassa ole vieläkään saavuttaneet kriisiä edeltävää tasoaan (mm. Gretsch, tsekatkaa tältä sivulta löytyvä ja vuoteen 2021 ulottuva indeksi: https://atticcapital.com/gruhn-guit … -king-of-vintage-guitar-collecting/).
 
Pitkässä pelissä vintage kannattaa jos sitä saa halvalla, ja lyhyessäkin jos vaikkapa onnistuu löytämään -59 Burstin puoleen hintaan, koska sen voi flipata saman tien ja tehdä pikatilin. Mutta pitkäaikaisena sijoituksena ei juurikaan, tai ei ainakaan jollei tee todellisia löytöjä, koska lähes kaikella muulla tekee samalla aikajaksolla enemmän voittoa jos vain toimii viisaasti.
 
Onko se niin, että sijoittajat tarvitsevat keräilijöitä tuekseen? keräilijäthän ovat niitä henkilöitä, joita ei juurikaan motivoi tavaran odotettavissa oleva rahallinen arvo, vaan he tuntevat intohimoa itse esineisiin ja ovat siksi toisinaan valmiita maksamaan huikeitakin summia saadakseen jonkin himoitsemansa esineen omakseen. Sitähän näkee joskus keskusteluissa kuinka keräilijät saattavat katkeroitua sijoittajille kun jonkun tavaran hinta karkaa heille ulottumattomiin.
 
Muutenkin olen miettinyt, että eikö sijoittamisen näkökulmasta arvopaperit etc. ole parempia sijoituskohteita kuin esimerkiksi taide, vintagesoittimet, yms. Itseasiassa minulla on vähän semmoinen tuntuma, että taide ja vintagesoittimet ovat semmoisia nousukauden sijoituskohteita, kun rahaa on enemmän kuin lääkäri on määrännyt ja kasvava ylijäämä etsii uusia kohteita, niin silloin kyseeseen tulee Stradivariukset, vintakegibsonit ja rembrantit.

PIM: Se on vähän sama kuin kaikessa sijoittamisessa, että halvalla kannattaa ostaa ja kalliilla kannattaa myydä. Harvemmin toisinpäin, vaikka sitäkin joskus tullut tehtyä. Mä olen saanut kymppitonneja hassattua autoihin ja joskus tuli pelattua pari kymppiä Nokian johdannaisillakin, ja vaikka yhden erän kanssa tuli 5000% plussa kun Microsoft osti Nokian kännykät, niin lopulta kaikki män. Tai eipä sittenkään, sillä just tolla +5000% erällä ostin auton, josta nyt 12 vuoden jälkeenkin vielä voisi saada myydessä puolet. McNulty taitaa arvata mistä kiesistä on kyse ;) Tän opin jälkeen olen ollut ihan tyytyväinen, jos kitarasta saa edes 70% myydessä.

Mutta aika hiton paljon enemmä mielihyvää mulle on kyllä koitunut näistä kitaroista kuin isostakaan (hyvin hetkellisestä) saldosta Nordnetin tiliotteella. Soittamisen lisäksi monet rattoisat iltapuhteet on kulunut esim. kolvaillessa ja nykyään laskenkin uutta hankintaa tehdessä mahdollisen jälleenmyyntihinnan (kokonaisena tai osissa) lisäksi myös kuinka monta tuntia tulen viihtymään sen parissa vertaamalla vaikka kuinka monta kertaa sillä hinnalla käy elokuvissa tai jollain keikalla. Jos ajanvietetunnin hinnaksi laskee vaikka kympin niin aika äkkiä kertamaksuna isoltakin tuntuva ostos alkaa tuntumaan "halvalta" tai vähintään edulliselta.
 
Jos jotain erityisen huonoa sijoituskohdetta kitaraosastolta etsii, niin silloin "kannattaa" teettää oma custom jollain suomalaisella kitarantekijällä. Jos lavassa ei lue Ruokangas tai Vuorensaku tjsp. liigatason vakiintunut nimi niin myydessä saa tyytyä 30% hankintahinnasta, päätellen niistä hinnoista, millä mä olen noita ostellut kokoelmiini. Väliää suorastaan hävettää maksaa joitain 500 - 800 euroa kotimaassa tehdystä kitarasta, jonka teettäminen tämän päivän taksoilla maksaisi 2000 - 4000 euroa jollain Ikaalisten käyneellä ammattilaisella. Etenkin, kun sillä hinnalla saa kaupasta uuden kiinalaisen tehdastekoisen Epiphonen.
 
Kitaroita kun ostaa varoen käytettynä, niin odotettavissa oleva tappio alkaa olla yleensä siedettävän rajoissa. Toki jos on niinkuin minä että kaikki kummalliset kepit kiinnostaa ja kiire aina myydä eteenpäin, niin tuleehan noissakin bisneksissä myös reilusti takkiin...
Vaan eipä ole kerta tai kaksi kun tullut puheeksi että se ja tämä kitara olisi kannattanu säästää tai esim. ollut puhetta että nyt kannattaisi ostaa kaikki pois kun vielä halvalla saa... Nämä siis sen takia että hinnat raketoinut jostain syystä. Tällaisia enemmän tai vähemmän yllättäviä hinnannousuja kun on tähän ikään mennessä nähty muutamakin jo.

mpekkanen: Mulla oli 60 luvun alun National kitara yli kymmenen vuotta Kitarapajalla myyntitilissä hintaan 1250€, ettei se ollut edes kauhean kallis. Ei mennyt siellä kumminkaan kaupaksi, kun oli hieman erikoinen vehje ja lyhyellä skaalalla. Lopulta möin sen tappiolla Kitarakuuhun.
 
Tää Natikka on varmaan nykyään mulla sohvakitarana, keltanen johon joku on aikoinaan paskarrellu tallamikin kiinni? Onks tietoo historiasta ennen sua?

korvaoo: Kitaroita kun ostaa varoen käytettynä, niin odotettavissa oleva tappio alkaa olla yleensä siedettävän rajoissa. Toki jos on niinkuin minä että kaikki kummalliset kepit kiinnostaa ja kiire aina myydä eteenpäin, niin tuleehan noissakin bisneksissä myös reilusti takkiin...
Vaan eipä ole kerta tai kaksi kun tullut puheeksi että se ja tämä kitara olisi kannattanu säästää tai esim. ollut puhetta että nyt kannattaisi ostaa kaikki pois kun vielä halvalla saa... Nämä siis sen takia että hinnat raketoinut jostain syystä. Tällaisia enemmän tai vähemmän yllättäviä hinnannousuja kun on tähän ikään mennessä nähty muutamakin jo.
 
Itse en koskaan mieti ostaessa mahdollista jälleenmyyntiarvoa, vaan ostaessa olen aina vakuuttunut etten luovu hankinnastani koskaan. Ostan ikuisuutta varten. Jos myyn jotakin, se on minulle järkytys mutta myös kriisi..... joudun tekemään luopumistyön ja surutyön. Sen seurauksena esine muuttuu minulle arvottomaksi koska en voi luopua siitä jos en ensin riisu siltä arvoa. Sen vuoksi varmaan minun on ollut vaikea saada mistään myymästäni "hyvää" hintaa, minulle myyminen merkitsee enemmän kierrättämistä kuin voiton tekemistä ja sen vuoksi ostajan ilahtuminen on rahan lisäksi tärkeää samoin uusien ihmisten tapaaminen ja hienointa on kun hengenheimolainen tulee vaikka kotiin käymään ja hänelle saa tarjota kaffet ja jutella kaikeasta aiheeseen liittyvästä. Viimeisen myymäni tuotteen taisin puoli-ilmaiseksi myydä tutulle, jolloin se ei kirpaise yhtä paljon ja toisaalta sen voi joskus saada takaisinkin ja ainakin saa jonkun itselle tärkeän ihmisen iloiseksi.

hallu: Itse en koskaan mieti ostaessa mahdollista jälleenmyyntiarvoa, vaan ostaessa olen aina vakuuttunut etten luovu hankinnastani koskaan. Ostan ikuisuutta varten. Jos myyn jotakin, se on minulle järkytys mutta myös kriisi..... joudun tekemään luopumistyön ja surutyön. Sen seurauksena esine muuttuu minulle arvottomaksi koska en voi luopua siitä jos en ensin riisu siltä arvoa. Sen vuoksi varmaan minun on ollut vaikea saada mistään myymästäni "hyvää" hintaa, minulle myyminen merkitsee enemmän kierrättämistä kuin voiton tekemistä ja sen vuoksi ostajan ilahtuminen on rahan lisäksi tärkeää samoin uusien ihmisten tapaaminen ja hienointa on kun hengenheimolainen tulee vaikka kotiin käymään ja hänelle saa tarjota kaffet ja jutella kaikeasta aiheeseen liittyvästä. Viimeisen myymäni tuotteen taisin puoli-ilmaiseksi myydä tutulle, jolloin se ei kirpaise yhtä paljon ja toisaalta sen voi joskus saada takaisinkin ja ainakin saa jonkun itselle tärkeän ihmisen iloiseksi.
 
Onneksi en ole ihan vielä tälle kosmisen yhteyden tasolle tavaran kanssa päässyt. ;)

PIM: Onneksi en ole ihan vielä tälle kosmisen yhteyden tasolle tavaran kanssa päässyt. ;)
 
Niinpä, minulle se on tehnyt sen, että joudun pidättäytymään ostamisesta usein myös silloin kun himoitsen jotakin niin kovasti, että se tuntuu lähes fyysisenä kipuna :-D. Mutta kaikki mitä olen ostanut, olen maksanut hyvin ja tehnyt myyjän iloiseksi.

erty: Tää Natikka on varmaan nykyään mulla sohvakitarana, keltanen johon joku on aikoinaan paskarrellu tallamikin kiinni? Onks tietoo historiasta ennen sua?
 
Joo, se tallamikki on Duncanin P90, mikä oli jo siinä kun sen ostin Kitarapajalta. Kitaran aikaisempia vaiheita en tiedä.

Siis tietenkin vanhoissa skittoissa pääasia on mojo ja fiilis eikä mikään rahallinen arvonnousu, mutta mä nimen omaan otin kiikariin sen väitteen että "näiden arvo sen kun nousee", koska se on paskapuhetta. Ne harvat tilastot joita nyt ylipäätään asiasta löytyy, näyttävät nimittäin että niiden arvo ylellisyyskapistuksina heiluu suhdanteiden ja talouden mukaan siinä missä kaiken muunkin "kivan", eli mihinkään arvonnousuun ei kannata luottaa jos näihin rahojaan laittaa.
 
Vintagekamaa voisi kai lähinnä verrata kultaan, eli laadukkain tavara pitää pitkässä juoksussa arvonsa inflaatiota vastaan, Ja kuten kaikki muukin, joskus tietenkin kupliikin ennen kuin markkinat korjaavat tilanteen. Mutta mikään rahasampo se ei ole, eikä varsinkaan jos ja kun mennään kaiken maailman player grade- ja muuhun moddattuun roinaan josta siitäkin yritetään pyytää kauheita hintoja nykyään. Tietenkin AAA-osasto kuten vaikkapa orkkikset Burstit ja 50-luvun Stratot yms. ovat helvetin arvokkaita ja pitävätkin arvonsa, mutta esim. kaiken maailman 70-luvun CBS- tai Norlin-kitarat eivät tuotantomenetelmien ja laaduntarkkailun kusemisen takia enää ole, eikä niiden tulevasta arvonkehityksestä osaa kukaan oikeasti sanoa mitään. Niistäkin löytyy tietenkin hyviä kitaroita ja itselläkin sellaisia ko. vuosikymmeneltä on, mutta kukaan täysjärkinen ei silti laske niitä samaan kategoriaan noiden kulta-aikojen edeltäjiensä kanssa - mutta silti kaikki nämä ovat vintagea nykyään ja hintapyynnit sen mukaiset? No kaikin mokomin, mutta järki silti kädessä sen mojokuumeen kanssa ettei nyt roposiaan sentään ihan viemäristä vedä.
 
Mutta silti tällä kaikella keinotellaan, tai ainakin yritetään, sijoitusmielessä kuten kaikella muullakin keräiltävällä. Se on ikävää, mutta jos tasan kahdelletoista keräilijälle löytyy kullekin yksi värme ja siinä kaikki, niin mitenkähän käy kun paikalle tulee se kolmastoista?

PS. Ja miten sitten käy arvonmuodostukselle kun nämä 13 ikämiestä heittävät kukin vuorollaan hokkarit nurkkaan, ja tulevat sukupolvet ovat ennusteiden mukaan edeltäjiään köyhempiä? Ja varsinkin kun helvetin iso osa näistä ei ole koskaan kuullutkaan mistään Henkasta tai Kläbästä, ja kitaransoitto on muutenkin setähommaa ja passé...

msalama: Joo, ei sen arvo ole kummoinen, ja samaa mieltä myös TS-9:stä. Mulla on kaksi kasarin alun alkuperäistä ysiä, ja yliarvostettu vehje on munkin mielestä. Toimii kyllä buusterina jos laittaa gainin pienelle, muttei kyllä mitenkään sen paremmin kuin moni muukaan ihan tavallinen purkki.
 
Mielestäni SD-9 on huomattavasti parempi.

empires: Mielestäni SD-9 on huomattavasti parempi
 
Sitä mä en ole koskaan testannut, mutta ilmeisesti senkin suosio on ruvennut viime aikoina nousemaan. Näkynee sitten hinnoissa sekin.

msalama: Siis tietenkin vanhoissa skittoissa pääasia on mojo ja fiilis eikä mikään rahallinen arvonnousu, mutta mä nimen omaan otin kiikariin sen väitteen että "näiden arvo sen kun nousee", koska se on paskapuhetta. Ne harvat tilastot joita nyt ylipäätään asiasta löytyy, näyttävät nimittäin että niiden arvo ylellisyyskapistuksina heiluu suhdanteiden ja talouden mukaan siinä missä kaiken muunkin "kivan", eli mihinkään arvonnousuun ei kannata luottaa jos näihin rahojaan laittaa.
 
Vintagekamaa voisi kai lähinnä verrata kultaan, eli laadukkain tavara pitää pitkässä juoksussa arvonsa inflaatiota vastaan, Ja kuten kaikki muukin, joskus tietenkin kupliikin ennen kuin markkinat korjaavat tilanteen. Mutta mikään rahasampo se ei ole, eikä varsinkaan jos ja kun mennään kaiken maailman player grade- ja muuhun moddattuun roinaan josta siitäkin yritetään pyytää kauheita hintoja nykyään. Tietenkin AAA-osasto kuten vaikkapa orkkikset Burstit ja 50-luvun Stratot yms. ovat helvetin arvokkaita ja pitävätkin arvonsa, mutta esim. kaiken maailman 70-luvun CBS- tai Norlin-kitarat eivät tuotantomenetelmien ja laaduntarkkailun kusemisen takia enää ole, eikä niiden tulevasta arvonkehityksestä osaa kukaan oikeasti sanoa mitään. Niistäkin löytyy tietenkin hyviä kitaroita ja itselläkin sellaisia ko. vuosikymmeneltä on, mutta kukaan täysjärkinen ei silti laske niitä samaan kategoriaan noiden kulta-aikojen edeltäjiensä kanssa - mutta silti kaikki nämä ovat vintagea nykyään ja hintapyynnit sen mukaiset? No kaikin mokomin, mutta järki silti kädessä sen mojokuumeen kanssa ettei nyt roposiaan sentään ihan viemäristä vedä.
 
Mutta silti tällä kaikella keinotellaan, tai ainakin yritetään, sijoitusmielessä kuten kaikella muullakin keräiltävällä. Se on ikävää, mutta jos tasan kahdelletoista keräilijälle löytyy kullekin yksi värme ja siinä kaikki, niin mitenkähän käy kun paikalle tulee se kolmastoista?
 
No juu, tätä mieltä olen itsekin. Tuli mieleen tuo huonomaineinen seitkytluku etenkin fenderillä, mutta ei vissiin Gibsonkaan siitä kuivin jaloin selvinnyt. Mutta sehän oli toisaalta japanialaisen vintagen kulta-aikaa ja nehän nyt ovatkin varsin arvostettuja, monet jopa ihan klassikon asemassa.
 
Piti oikein ruveta miettimään mitkä tekeleet tuosta ajasta (-70-80 luku) ovat jääneet kaivelemaan. Gibsonilla itseäni kiehtoo seitkytluvun tuotannosta kaksi asiaa. Ensimmäinen on volutella vahvistetut lavat (edelleen ihmettelen mikä helvetin aivopieru niistä luopuminen oikein oli?!?), ja toinen on se LesPaulin recording malli, jolla Lester Polfuss itsekin soitteli ihan viimeisiin aikoihin saakka. Semmoisesta saattaisin ihan setelirahaakin maksaa jos vielä joskus kitaran ostaisin. Fenderiltä tulee mieleen Silverface vahvistimet, joita itselläni on ollut kaksi ja molemmat juurikin seitkytluvulta (Showman ja Vibrochamp), sekä kaheksankytluvulta se olisiko ollut jopa ensimmäinen Stratocaster Elite (sellaista en ole omistanut, mutta kävin joskus kuolaamassa semmoista Alexanterin kadun musafasulla). Omalla kohdallani näihin himon kohteisiin liittyy tietenkin myös aimo annos nostalgiaa, mutta nuo saa minut syttymään jopa kulta-aikojen tekeleitä enemmän. Tosin kävin Kitarapajalla tesmailemassa lessujen Customshoppeja joita heillä oli silloin hyllyssä (olisko ollut R9 ja R8) ja olivat ihan kiistatta parhaita lessuja joita koskaan olen käsissäni pitänyt, ei siitä mihinkään pääse. Setelirahaa niistäkin haluttiin ja funtsin, että jos olisi pinkka kunnossa niin ostaisinko seitkytlukulaisen LesPaul recording vai nykyaikaisen R9:n, en ihan varma vieläkään olisi mutta luultavasti R9 olisi kitarana objektiivisesti parempi..... onneksi ei ole pinkka niin kunnossa :-D

mpekkanen: Joo, se tallamikki on Duncanin P90, mikä oli jo siinä kun sen ostin Kitarapajalta. Kitaran aikaisempia vaiheita en tiedä.
 
Jep. Oli niin rujo asennus et vaihdoin tilalle 60-luvun DeArmondin ja lisäsin Bigsbyn. Tosi "niche" kitara lyhyellä 22" skaalalla, mikä varmaan karkotti suurimman osan testaajista. Vähän kuin maniskaa soittais, mut toisaalta pakottaa soittamaan eri juttuja kuin normaalisti. Toki hinta millä mä ton hankin oli puolet sun pyynnistä. Persoonallinen vanha kitara ja perin harvinainenkin näillä leveyksillä. Mut sit taas kun tollasella ei oo kukaan stara veivannut niin statusarvoa ei juuri ole vaikka ehtaa vintagea onkin.

msalama: PS. Ja miten sitten käy arvonmuodostukselle kun nämä 13 ikämiestä heittävät kukin vuorollaan hokkarit nurkkaan, ja tulevat sukupolvet ovat ennusteiden mukaan edeltäjiään köyhempiä? Ja varsinkin kun helvetin iso osa näistä ei ole koskaan kuullutkaan mistään Henkasta tai Kläbästä, ja kitaransoitto on muutenkin setähommaa ja passé...
 
Kyllä kitaristeja tulee nuorissakin sukupolvissa lisää, vaikka ehkä vähemmän kuin aiemmin. Aikanaan taas joku artisti tuo rokkenrollin takaisin mainstreamiin ja sykli kiertää. Sitten nämä nuoremmat löytävät noista vanhoista artisteista omanlaisia viboja.
 
Veikkaan, että vintagesoittimiin tulee suuri arvonlasku boomerisukupolven kuoltua. Gen X ja alkupään milleniaalit kuten minä eivät ole yhtä varakkaita. Toisaalta meille esim. Slash, Gary Moore yms voivat edustaa sitä, mitä vaikka Led Zeppelin oli aiemmalle sukupolvelle, ja sitä kautta Gibson Les Paulin suosiolle.
 
Olen huomannut, että esim. vanhat picasso-kuvioidut Ibanez JPM John Petrucci signaturet alkavat olla arvossaan. Pikaisella vilkaisulla mallista riippuen 5000-12000 euroa Reverbissa. Eri asia mihin hintaan menevät kaupaksi. Tää on varmaan lähempänä sitä hintaluokkaa mihin vanhemmat soittimet noita 1950/1960-luvun Fenkkuja ja Gibsoneita lukuun ottamatta voivat päätyä. Noi on vielä varakkaan gen X/milleniaalikeräilijän tavoitettavissa.

empires: Mielestäni SD-9 on huomattavasti parempi.
 
SD-9 on hyvä ja, jos ei vahvarista ota säröä mukaan, niin on todennäköisesti parempi. Sitten taas, jos osa säröstä tulee vahvarista niin TS-9 voi olla aika lyömätön :) Riippuu aina vahvarista ja kitarasta ... ja musatyylistäkin.

msalama: Siis tietenkin vanhoissa skittoissa pääasia on mojo ja fiilis eikä mikään rahallinen arvonnousu, mutta mä nimen omaan otin kiikariin sen väitteen että "näiden arvo sen kun nousee", koska se on paskapuhetta. Ne harvat tilastot joita nyt ylipäätään asiasta löytyy, näyttävät nimittäin että niiden arvo ylellisyyskapistuksina heiluu suhdanteiden ja talouden mukaan siinä missä kaiken muunkin "kivan", eli mihinkään arvonnousuun ei kannata luottaa jos näihin rahojaan laittaa.
 
Vintagekamaa voisi kai lähinnä verrata kultaan, eli laadukkain tavara pitää pitkässä juoksussa arvonsa inflaatiota vastaan, Ja kuten kaikki muukin, joskus tietenkin kupliikin ennen kuin markkinat korjaavat tilanteen. Mutta mikään rahasampo se ei ole, eikä varsinkaan jos ja kun mennään kaiken maailman player grade- ja muuhun moddattuun roinaan josta siitäkin yritetään pyytää kauheita hintoja nykyään. Tietenkin AAA-osasto kuten vaikkapa orkkikset Burstit ja 50-luvun Stratot yms. ovat helvetin arvokkaita ja pitävätkin arvonsa, mutta esim. kaiken maailman 70-luvun CBS- tai Norlin-kitarat eivät tuotantomenetelmien ja laaduntarkkailun kusemisen takia enää ole, eikä niiden tulevasta arvonkehityksestä osaa kukaan oikeasti sanoa mitään. Niistäkin löytyy tietenkin hyviä kitaroita ja itselläkin sellaisia ko. vuosikymmeneltä on, mutta kukaan täysjärkinen ei silti laske niitä samaan kategoriaan noiden kulta-aikojen edeltäjiensä kanssa - mutta silti kaikki nämä ovat vintagea nykyään ja hintapyynnit sen mukaiset? No kaikin mokomin, mutta järki silti kädessä sen mojokuumeen kanssa ettei nyt roposiaan sentään ihan viemäristä vedä.
 
Mutta silti tällä kaikella keinotellaan, tai ainakin yritetään, sijoitusmielessä kuten kaikella muullakin keräiltävällä. Se on ikävää, mutta jos tasan kahdelletoista keräilijälle löytyy kullekin yksi värme ja siinä kaikki, niin mitenkähän käy kun paikalle tulee se kolmastoista?
 
Itseäni ärsyttää, kun nykyään kaikkea made in Japan myydään harvinaisena vintagena. 70-luvulla Japanista tuli valtavasti täyttä paskaa strato-kopioiden muodossa, ne oli halpoja silloin ja monesti kauheita halvalla hardwarella ja mikeillä.
Jv-Fenderit 82-83, (myöhemmät ei niin hyviä) oli hyviä, Tokait oli hyviä ja Grecot mitä olen omistanut hyviä. Japan suolsi valtavasti halpis kopioita fenderistä, joita nyt myydään vintage aarteina ilman syytä.