Kitarat: kitarakamat ›

Veikkaisinpa, että kyllä kaikki oikeat muusikot vetäisi keikatkin niillä vintits-soittimillaan mikäli sen esteenä ei olisi jotain käytännön ongelmia kuten vaikka se, että instrumentti voitas pölliä kuten on käynyt mm. Iommin SG:lle. Helpompi kuitenkin soittaa keikat uusiomalleilla ja sitten kotisohvalla rämpyttää sitä orkkis 59 Les Paulia.

Laulava Kylätohtori: Näin, jos vintage on synonyymi vanhalle. Mutta jos puhutaan kalliista ja halutuista keräilykohteista, niin kyllähän siinä ongelmia tulee viimeistään siinä kohtaa, kun nauhat on soitettu loppuun ja elektroniikkaa pitäisi vaihtaa. Eikä se relicoituminenkaan sitä arvoa nosta.
 
Mutta mikä nyt kenenkin mielestä on 'oikeaa vintagea'. Itse lasken vintageksi vain vanhat ja arvokkaat pelit, joilla on huomattavaa keräilyarvoa. Tiedän kyllä, että se on vain meikäläisen näkemys, ei sen enempää....
 
Itse vetäisin rajan siihen, että ko. soittimen arvo pitemmällä aikavälillä nousee laskemisen sijaan, en pelkästään harvoihin ja valittuihin viisi- tai kuusinumeroisiin keräilysoittimiin. Esim. oma 70-luvun alkupuolen Ibanez-akkari ei ole vintagea, vaikka kopan sisällä oikein komeasti tarrassa lukeekin "Ibanez Vintage".

J.Hollström: Noita hyväkuntoisia '59 bursteja ei ihan hirveästi ole, joten aika nihkee alkaa niiden perusteella vetämään johtopäätöksiä miten kaikkia vintagesoittimia pitää käsitellä.
 
Itse raahaan omia vintageita ihan mihin räkälään vaan jos keikka sattuu kohdalle. Mutta ymmärrän myös niitä joilla niitä ei ole ja muodostaa käsityksen aiheesta joidenkin kuvitelmien mukaan.
 
Mikä sitten lasketaan taas vintageksi? Jos vintage on vain snonyymi sanalle vanha ja halpa niin eihän sitten mikään estä pahoinpitelemästä ja modailemasta niitä. Ennemmin jotain vanhaa ruoskaa tietenkin raahaa räkälöihin kuin jotain arvokasta nykypäivän soitinta.
 
Mutta jos puhutaan vain ns. oikeasta vintagesta niin totuushan kuitenkin on sellainen että ne oikeasti halutut ja arvokkaat keräilykohteet ovat sellaisia että mitä vähemmän siihen on tehty mitään muutoksia tai korjauksia niin sitä parempi. `59 oli lähinnä ääriesimerkki, ja toivon että tuossa kirjoituksessani olisi ollut muutakin tarttumapintaa.. yhtä hyvin se esimerkin kitara olisi voinut olla joku tavanomaisempi 1950-1960 luvun Fender. En ihan heppoisin perustein mitään päälle 15000+e vintage Fenderiäkään lähtisi nauhavaihtoon, pintakäsittelyn uusimiseen taikka edes elektroniikan päivitykseen laittamaan.. tai jokaiseen reissuun mukaan raahaamaan. Arvo laskee enemmän tai vähemmän ihan jokaisesta tehdystä muutoksesta ja korjauksesta, ihan sama miten pieni. Ja omissa kirjoissani sellainen soitin mihin ei voi tehdä käytännön vaatimia korjauksia tai päivityksiä arvon laskematta on enemmän keräilyyn kuin kovaan käyttöön tarkoitettu. Mielipiteitä tästä voi tietty olla monia, mutta jos se on käyttöesine niin onhan se hassua jos rahisevat potikat, kuluneet nauhat ja kulunut satula ovat paremmat kuin uudet laadukkaat potikat, hyvin tehdyt rosterinauhat ja uusi luusatula.

En usko, että kovin paljon enää löytyy soittokuntoisia pelkästään orkkisosilla varustettuja 50- tai 60-luvun putkivahvistimia, jotka täyttäisivät myös sähköturvallisuusvaatimukset.

harryk: En usko, että kovin paljon enää löytyy soittokuntoisia pelkästään orkkisosilla varustettuja 50- tai 60-luvun putkivahvistimia, jotka täyttäisivät myös sähköturvallisuusvaatimukset.
 
Tätä myös vähän mietin... ja jos kerran on jo paljon komponentteja vaihdettu niin kuinka lähellä ns. alkuperäistä se sitten enää on?
 
Ja eikös nuo wanhat Marshallitkin ole vähän sellaisia että kun muuntajat vaihtaa niin arvo laskee ja soundi muuttuu aika paljon? Tai olen ainakin kuullut että iso osa soundeista tulee juuri muuntajista niissä.

Mut mitä jos haluaa huoltaa ja vaihtaa rikkinäisiä osia siitä arvokitarasta, jonka kokee myös hyväksi soittimeksi? Keltä se nyt muka on pois jos kyseisen soittimen arvo laskee vintagemarkkinoilla, mutta soitettavuus paranee? No keräilijöiltähän se on pois, mut ei se kyllä estä mua huoltamasta vanhoja hyväksi kokemiani soittimia, joilla haluan soittaa. Vintage on tosin ontuva käsite, kun kaikilla on oma käsitys siitä mitä se tarkoittaa, mut musta on ainakin vähän tylsää leimata vain ne +10k€ halutuimmat mallit vintageksi ja muut sitten siihen "roskavintageen". Esimerkkinä vaikka Fenderin 1969 Stratocaster vs. 1969 Mustang; ensimmäisen arvo voi lähennellä 10k€:a, kun taas jälkimmäinen voi olla lähempänä 1000€:a. Sulkeeko toi nyt sitten saman aikakauden Mustangit pois vintage-termistä, kun ne eivät ole niin haluttuja ja täten hinnatkin on paljon alhasempia.

Gabe: Tätä myös vähän mietin... ja jos kerran on jo paljon komponentteja vaihdettu niin kuinka lähellä ns. alkuperäistä se sitten enää on?
 
Ja eikös nuo wanhat Marshallitkin ole vähän sellaisia että kun muuntajat vaihtaa niin arvo laskee ja soundi muuttuu aika paljon? Tai olen ainakin kuullut että iso osa soundeista tulee juuri muuntajista niissä.
 
Tutkin jossain vaiheessa aika paljon mm. Marshallin historiaa ja löysin monia mielenkiintoisia asioita. Marshall käytti 60- ja 70-luvuilla useamman muuntajavalmistajan tuotoksia, koska kyseessä oli tehdas, joka teki vahvistimiaan massamarkkinoille ja yhden muuntajatoimittajan varaan ei voinut laskea toimitusvarmuuden ym. seikkojen takia.

erty: Mut mitä jos haluaa huoltaa ja vaihtaa rikkinäisiä osia siitä arvokitarasta, jonka kokee myös hyväksi soittimeksi? Keltä se nyt muka on pois jos kyseisen soittimen arvo laskee vintagemarkkinoilla, mutta soitettavuus paranee? No keräilijöiltähän se on pois, mut ei se kyllä estä mua huoltamasta vanhoja hyväksi kokemiani soittimia, joilla haluan soittaa.
 
Jos soittimen omistaja ei välitä modausten ja korjausten aiheuttamasta arvon laskusta niin eihän se keneltäkään muulta ole mitään pois. Näkeehän noita vintage soittimia paljonkin restauroituina kaupan, myyntihinta näissä näyttää tosin olevan roimasti orkkisosilla varustettuja alhaisempi ja myyntiaikakin näyttää olevan pitkähkö. Tästä tullaan taas siihen että miten pitkälle sitä soitinta voidaan modata niin että se on vielä haluttu keräilijöiden keskuudessa jos myyntihetki koittaa? Kitarapajalla oli joku aika sitten kaksi saman vuoden vintage stratoa kaupan, toisessa oli uusittu pintäkäsittely, nauhat, potikat ja yksi mikeistä. Hinta oli yli puolet vähemmän mitä vastaavassa modaamattomassa.
 
Vintage on tosin ontuva käsite, kun kaikilla on oma käsitys siitä mitä se tarkoittaa, mut musta on ainakin vähän tylsää leimata vain ne +10k€ halutuimmat mallit vintageksi ja muut sitten siihen "roskavintageen". Esimerkkinä vaikka Fenderin 1969 Stratocaster vs. 1969 Mustang; ensimmäisen arvo voi lähennellä 10k€:a, kun taas jälkimmäinen voi olla lähempänä 1000€:a. Sulkeeko toi nyt sitten saman aikakauden Mustangit pois vintage-termistä, kun ne eivät ole niin haluttuja ja täten hinnatkin on paljon alhasempia.
 
Tätä juuri mietin, mihin se raja lopulta vedetään? Onko tuosta olemassa mitään ns. virallista määritystä olemassa? Jos ne ei halutut tonnin kitarat lasketaan, niin eikö ne saman aikakauden halpiksetkin pitäisi laskea sitten mukaan? Sana vintagehan tulee käsittääkseni arvostetuista ja kalliista vuosikertaviineistä. Olen antanut itseni ymmärtää että vintage soitinlaitteiden piiriin laskettaisiin ne aikakautensa halutuimmat ja arvostetuimmat mallit, eli että vintagepiirit olisivat enemmän sellaista keräilyn piiriin kuuluvaa harrastusta. Muut olisivat sitten vain vanhaa kamaa, eikä tämä toki tarkoita että ne olisivat huonoja, eivätpähän syystä tai toisesta ole vain haluttuja käräilyä silmällä pitäen. Korjatkaa jos olen väärässä.

Voisiko ajatella, että vintageksi laskettaisiin värkit joiden hinta on ajan oloon nousussa? Tosin voihan vanhan Fenkun hinta välillä laskeakin, eikä se muuta sitä epävintageksi. Mutta esim. alkujaan halvasta Harmony H44:sta on tullut arvosoitin muutaman staran soitettua sellaisella... kai moinen 50-luvun peli sentään on laskettavissa vintageksi?

Gabe: Jos soittimen omistaja ei välitä modausten ja korjausten aiheuttamasta arvon laskusta niin eihän se keneltäkään muulta ole mitään pois. Näkeehän noita vintage soittimia paljonkin restauroituina kaupan, myyntihinta näissä näyttää tosin olevan roimasti orkkisosilla varustettuja alhaisempi ja myyntiaikakin näyttää olevan pitkähkö. Tästä tullaan taas siihen että miten pitkälle sitä soitinta voidaan modata niin että se on vielä haluttu keräilijöiden keskuudessa jos myyntihetki koittaa? Kitarapajalla oli joku aika sitten kaksi saman vuoden vintage stratoa kaupan, toisessa oli uusittu pintäkäsittely, nauhat, potikat ja yksi mikeistä. Hinta oli yli puolet vähemmän mitä vastaavassa modaamattomassa.
 

 
Tätä juuri mietin, mihin se raja lopulta vedetään? Onko tuosta olemassa mitään ns. virallista määritystä olemassa? Jos ne ei halutut tonnin kitarat lasketaan, niin eikö ne saman aikakauden halpiksetkin pitäisi laskea sitten mukaan? Sana vintagehan tulee käsittääkseni arvostetuista ja kalliista vuosikertaviineistä. Olen antanut itseni ymmärtää että vintage soitinlaitteiden piiriin laskettaisiin ne aikakautensa halutuimmat ja arvostetuimmat mallit, eli että vintagepiirit olisivat enemmän sellaista keräilyn piiriin kuuluvaa harrastusta. Muut olisivat sitten vain vanhaa kamaa, eikä tämä toki tarkoita että ne olisivat huonoja, eivätpähän syystä tai toisesta ole vain haluttuja käräilyä silmällä pitäen. Korjatkaa jos olen väärässä.
Virallista määritystä ei varmaan ole, mutta kyllä kai yleisin käsitys on, että vintage-kitaroita ovat kaikki vanhat kitarat. Itse en panisi hirveästi painoa arvolle tai keräilyhalukkuudelle, niitä kun on monenlaisia. Siitä, mikä ikä oikeuttaa vintage-luokitukseen voidaan sitten olla montaa mieltä. Olen havainnut, että jotkin soitinliikkeet määrittelevät vintagen 80-lukua edeltävään aikaan, mutta pakkohan tuotakin rajaa on tarkistaa jossakin vaiheessa. Itse kyllä mieltäisin esim. 80-luvun alun JV Squierit jo vintage-kitaroiksi, eli pitäiskö raja vetää vuoteen 1990?:) Vai pitäisikö sopia että kaikki yli 30 vuotta vanhat ovat vintagea?

K.Hill: Virallista määritystä ei varmaan ole, mutta kyllä kai yleisin käsitys on, että vintage-kitaroita ovat kaikki vanhat kitarat. Itse en panisi hirveästi painoa arvolle tai keräilyhalukkuudelle, niitä kun on monenlaisia. Siitä, mikä ikä oikeuttaa vintage-luokitukseen voidaan sitten olla montaa mieltä. Olen havainnut, että jotkin soitinliikkeet määrittelevät vintagen 80-lukua edeltävään aikaan, mutta pakkohan tuotakin rajaa on tarkistaa jossakin vaiheessa. Itse kyllä mieltäisin esim. 80-luvun alun JV Squierit jo vintage-kitaroiksi, eli pitäiskö raja vetää vuoteen 1990?:) Vai pitäisikö sopia että kaikki yli 30 vuotta vanhat ovat vintagea?
 
Ok, sitten vintage on jokseenkin yhtä hyvä sana kuvaamaan tuotteen laatua kuin sana käsityökin. :)

K.Hill: Minulla on ollut ilo pitää hetki tuota 59 Les Paulia kädessäni, kun tein omistajan kanssa kauppaa hiukan edullisemmasta kitarasta.
 
Hieno hetki varmaan!! Muistatko oliko tohon tehty kuuskäätluvun lopussa (tai jotain) uudet sähköt? Muistelen että facebookissa oli vuosi/pari takaperin jollain kitarasepällä kuvia 'Burstista, jota oli tuolla tavalla rukattu ja mietin että onko se sama kitara kuin tämä vai onko niitä Suomessa jopa kaksi?

Gabe: Mikä sitten lasketaan taas vintageksi?
 
Kyl mää ton '65 Fenderini ihan vintageksi lasken. Eikä tarvi modata tai pitää kuin kipeetä pillua. Sama pätee '70 Fenderiä ja '71 Rickenbackeria. Käyttöpelejä kaikki, soittamista varten hankittu eikä mihinkään vitriiniin.

J.Hollström: Kyl mää ton '65 Fenderini ihan vintageksi lasken. Eikä tarvi modata tai pitää kuin kipeetä pillua. Sama pätee '70 Fenderiä ja '71 Rickenbackeria. Käyttöpelejä kaikki, soittamista varten hankittu eikä mihinkään vitriiniin.
 
Joo. Nuohan ovat hyviä ja kohtuuhintaisia kovaan käyttöön sopivia käyttöpelejä, tuskin korjaukset hintaakaan kauheasti laskevat noissa kun tarjontaa on kohtalaisen paljon. En tosiaan ollut siinä käsityksessä että ihan kaikki muutaman vuosikymmenen ikään lasketut romppeet lasketaan vintageksi. Olin tosiaan aiemmin siinä ymmärryksessä että vanha kama on vain vanhaa kamaa ja vintage on vanhaa kamaa jolla on enemmän arvoa (koska keräily ja haluttavuus).

Se on vintagea, jos se maksaa vanhana enemmän kuin vastaava uusi.

Gabe: Joo. Nuohan ovat hyviä ja kohtuuhintaisia kovaan käyttöön sopivia käyttöpelejä, tuskin korjaukset hintaakaan kauheasti laskevat noissa kun tarjontaa on kohtalaisen paljon. En tosiaan ollut siinä käsityksessä että ihan kaikki muutaman vuosikymmenen ikään lasketut romppeet lasketaan vintageksi. Olin tosiaan aiemmin siinä ymmärryksessä että vanha kama on vain vanhaa kamaa ja vintage on vanhaa kamaa jolla on enemmän arvoa (koska keräily ja haluttavuus).
 
Ootko nyt ihan tosissasi, että esim. 60-luvun fendereillä ei ole ns. keräilyarvoa, ja ovat vain vanhaa kamaa?
 
Kyllähän nuo 60-luvun Fenderit taitavat olla ihan niitä yleisesti vintageksi määriteltyjä laitteita, ja ihan hyviä hintojakin vetävät.

Artist: Ootko nyt ihan tosissasi, että esim. 60-luvun fendereillä ei ole ns. keräilyarvoa, ja ovat vain vanhaa kamaa?
 
Kyllähän nuo 60-luvun Fenderit taitavat olla ihan niitä yleisesti vintageksi määriteltyjä laitteita, ja ihan hyviä hintojakin vetävät.
 
Puhutaanko nyt siis tarkalleen 1960 vuodesta vai 1960 luvusta joka pitää sisällään vuodet 1960-1969? Jos jälkimmäinen niin en tosiaan ollut tietoinen että nuo silver face Fenderit (1966 vuoden jälkeen?) olisivat mitenkään erityisen harvinaisia, arvokkaita taikka edes mitenkään älyttömän arvostettuja keräilijöiden piirissä. Olin käsityksessä että ne tweed koneet olisivat niitä halutuimpia ja eniten hinnoissaan, sitten brownface ja blackface aikakauden koneet.
 
Ja noista 70-luvun Fendereistä minulla oli jopa sellainen käsitys että ovat vähiten arvostettuja koko lafkan tuotannossa, mm. paino ja laatuongelmien takia. En epäile etteikö sielläkin olisi hyviä joukossa, mutta eikös yleinen mielipide ole kuitenkin tuollainen?
 
Ja sanotaan nyt varalta että turha vetää hernettä nenään. :) Saa korjata jos höpisen. Aihe kiinnostaa kyllä ihan yleisellä tasolla jonkin verran. Samahan se on käsityön kanssa, kaikki käsin tehty on käsityötä mutta ei kaikki käsityö ole hyvää. Jos vintage on synonyymi kaikelle yli kaksikymmentä vuotta valmistetulle niin onpahan sekin vain todella laaja käsite ja voi pitää sisällään myös kaikkea mitä ei hyvälläkään tahdolla voi laaduksi sanoa.

Gabe: Puhutaanko nyt siis tarkalleen 1960 vuodesta vai 1960 luvusta joka pitää sisällään vuodet 1960-1969? Jos jälkimmäinen niin en tosiaan ollut tietoinen että nuo silver face Fenderit (1966 vuoden jälkeen?) olisivat mitenkään erityisen harvinaisia, arvokkaita taikka edes mitenkään älyttömän arvostettuja keräilijöiden piirissä. Olin käsityksessä että ne tweed koneet olisivat niitä halutuimpia ja eniten hinnoissaan, sitten brownface ja blackface aikakauden koneet.

 
Njoo, itse lähinnä viittasin kitaroihin, en niinkään vahvistimiin, mutta kaippa silverface styrkkareitakin nykyään vintagena pidetään joskin lukumääräisestihän noita ei ihan vähän ole. Hinnanousua kyllä niissäkin on ollut. Kitarapuolella kyllä näkisin koko 60-luvun ainakin Fenderin suosituimmissa malleissa vintagena ja pääosin hyvissä hinnoissakin liikkuvat, eikä taida -70 luvun alkupuolen keppejäkään ihan pikkurahalla saada.
 
Mutta kai se on tulkintaa, mikä on jollekin kohtuuhintainen käyttöpeli ja mikä toiselle vintagea, itse kyllä näen vaikkapa '60-luvun straton vahvasti jälkimmäisenä, joka ei toki sulje pois ensimmäistäkään vaihtoehtoa.

Ei siihen kauan mene, kun Silverface-Fenkutkin luetaan vintageksi sillä perusteella että ne eivät ole piirilevyvehkeitä, ja kyllähän 70-luvun Fender-kitaroidenkin arvo on nousussa... painosta huolimatta ;)

Gabe: Puhutaanko nyt siis tarkalleen 1960 vuodesta vai 1960 luvusta joka pitää sisällään vuodet 1960-1969? Jos jälkimmäinen niin en tosiaan ollut tietoinen että nuo silver face Fenderit (1966 vuoden jälkeen?) olisivat mitenkään erityisen harvinaisia, arvokkaita taikka edes mitenkään älyttömän arvostettuja keräilijöiden piirissä. Olin käsityksessä että ne tweed koneet olisivat niitä halutuimpia ja eniten hinnoissaan, sitten brownface ja blackface aikakauden koneet.
 
Riippuu hirveesti mallista. Brownface/Blonde-aikakauden Fenderien arvostus on noussut vasta viime vuosina, kun ihmiset ovat alkaneet tajuta, miten hyväsoundisia koneita ne ovat. Blackfacea on kaiketi arvostettu melko lailla aina (Deluxe Reverb, Twin Reverb, Super Reverb jne.), ja sitten toki Tweed-aikakaudelta vähintään Bassmania (Marshall JTM45:n esikuva), Deluxea (Neil Young, Larry Carlton, Eaglesin pojat ja miljoonat muut) ja Champia (vaikkapa Clapton ja kumppanit).
 
Setzerin ansiosta Blonde Bassman on toki saanut ansaittua kiinnostusta osakseen. Sitten taas joku Brownface Vibrolux on tietynlaisessa graalin maljan maineessa, koska sillä on vedetty esim. Sultans of Swing ja kyseistä konetta on tehty todella vähän. Samoin Brownface Deluxe on ollut ainakin Billy Gibbonsin ja Ted Nugentin valinta - ja se on tiemmä kaikista säröisin vintage-Fender, ja onhan se kieltämättä melkoinen "mini-Marshall". Myös Deluxen tuotantomäärät ovat sangen vähäiset.