Kitarat: kitarakamat ›

Hauska topikki. Tässäkin aiheessa on niin monta mielipidettä kuin kirjoittajaa. Sinäänsä jännää, että ylipäätään tosta vireisyydestäkin tuli noin paljon keskustelua. Vaikka tosiasiahan on, että monet legendat (ja vähemmän legendat) on vetänyt nauhalle juttuja epäivreessä (jostain syystä tulee heti Jimmy Page mieleen :) niin onhan se tänä päivänä käytännössä mahdotonta. Kyllä musaan tulee semmoinen aika amatööri-fiilis jos epävireisesti mennään; oli sitten kitarasta tai kenestä vaan kiinni. Osittain mielestäni asiassa vaikuttaa jo sekin, että kamat toistaa (tai lähinnä poimii) tarkemmin kaiken ääni-informaation kuin ennen, ja sitä kautta kun kamat on sofistikoituneempia niin myös ihmisten käsitys siitä miltä musan pitää kuulostaa muuttuu sen mukana. Aika abstraktiksi menee kyllä... ;).
 
Mutta mitä tulee kitaroiden äänittämiseen, niin mielestäni monesti kitaristeilla hämärtyy se, mikä on livenä hyvä ja mikä on studiossa hyvä. Kyllä livenä semmoinen kauhee pino kaikkee krääsää saattaa toimia, mutta studiossa ei ehkä niinkään. Siellä mielummin menee narulle pienemmillä vahvistimilla, jne. Yks asia mikä mulla aina pistää korvaan on se gainin määrä mitä yritetään aluksi tarjota, ja varsinkin jos mennään tonne 'classic rock' -osastolle, niin sitä gainia on ollut hemmoilla yllättävän vähän, ja silti aika raskasta hommaa ollut, esim. joku Black Sabbathit jne. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että monillakaan ei oo varaa ostaa kahdet kamat, toiset livenä ja toiset studiokäyttöön, eli sitten mennään niillä kauheilla 100w:n myllyillä mitä on :).
 
Mutta ylipäätään, varmaan kitarankin äännittämisestä on kirjoitettu niin paljon FAQeja, threadeja ja kirjoja ja kaikkeea, että en viitsi niitä peruslatteuksia tässä sen enempää kirjoitella, jokainen on varmasti joutunut ne jo kärsimään (...'lähtee näpeistä', 'hendrix sitä ja tätä' jne :) ja on lukenut/kuullut samat löpinät. Tarkoitan siis sitä, että vaikka ei äänittäjä olisikaan, niin kandee ite olla vähän aiheesta perillä; ei sen takia että tarttis päteä studiossa, vaan sen takia että tietää mihin varautua :).
 
Ja hei vielä tosta 'rouheudesta', monesti kuulee että joku soundi tms. olisi rouhea, ja usein immeiset ei tajua, että se on se koko biisin soundimaailma, joka tekee esim. jostain skeba-soundista erikoisen rouhean; harvemmin mikään raita solo-nappi pohjassa on kovinkaan 'rouhee', eli se koko shitti vaikuttaa. Ja melkeinpä väitän, että monissa 'rouheissa' soundeissa on vuoto aika isossa roolissa... eli kandee opetella mikkiteknikkaa, sitä 57:aa voi laittaa muuallekkin kuin keskellä kartiota millin päästä :-). Mutta näin vain siis minun mielestäni ...

Millä hitolla se rouheus, muna, asenne ja katu-uskottavuus, joka näkyy ja kuuluu livesoitossa saataisiin tarttumaan nauhalle?
Vireelläkö?
 
Riittävän isolla budjetilla.

- Miksi niitä kitararaitoja on usein a: liikaa ja b: enemmän kuin mitään muita raitoja?
 
Riippuu äänimiehestä. Jos se haluaa tuplauttaa kaikki kitarat niin siinähän sitä sitten soitetaan, jos niin halutaan.
 
- Miksi kitarat pitää tuplata/triplata moneen kertaan, vaikka se vaan aiheuttaa nimenomaan sen, että homma luisuu tasapaksuksi möhnäksi ja äänikuvaan on saatava ängettyä enemmän kakkea kuin mitä siihen luonnostaan mahtuu?
 
Kts. edellinen. Esim. Timo Rautiaisen levyille se haluttu kitarasoundi on saatu siten, että on kokeiltu kuinka monta päällekkäistä kitaraa voi vetää ennenkuin uudella päällekkäisellä ei ole enää vaikutusta. Tämä on ollut käsittääkseni Valtosen Tuomon (äänittäjä / tuottaja) idea.
 
- Miksi monelle kitaristille tuntuu olevan tärkeämpää biisissä kitarasoundi ja mageet lickit kuin bändisoundi tai biisi kokonaisuutena?
 
Kuinka monesta kitaristista puhut? Itse en tunne yhtään tälläistä egoistista kusipäätä. Tosin silloin ko. toiminta on jollain tasolla ymmärrettävää jos bändissä on vain yksi melodinen instrumentti, joka on kitara ja soitetaan instrumenttaalikamaa.
 
- Miksi usein biiseissä on liikaa "hyviä ja biisin kannalta oleellisia juttuja" joita ei voida karsia vaan vähintäänkin ne pitäis olla "silleen snadisti mausteena".
 
Kuulostaa siltä, että bändien ja niiden kitaristien joiden kanssa olet tekemisissä on vakavia ongelmia.
 
Ja vielä omana kokemuspohjaisena kommenttina lisäisin, että niissä studionauhoituksissa joissa minä olen about 20:nen vuoden aikana ollut mukana, eniten on aina hierottu rumpusoundeja, bassaria poljetaan tuntitolkulla ja tomisoundeja haetaan tuskasen pitkään. Loppupelissä johonkin eniten aikaa käytettyyn rumpuun on löyty max. yhden kerran koko nauhoitussessiossa.
 
Tosin muutamia nopeitakin sessiota on takana, jolloin homma on edennyt mallikkaasti, mutta nyt balanssi tuntuu siirtyneen tonne mixaus / ProTools kikkailun puolelle...

Riippuu äänimiehestä. Jos se haluaa tuplauttaa kaikki kitarat niin siinähän sitä sitten soitetaan, jos niin halutaan.
 
Tätä en nyt ymmärtänyt..?? Meinaatko, että --nimies tuottajan ominaisuudessa vaatisi tuplauksia?
 
Kts. edellinen. Esim. Timo Rautiaisen levyille se haluttu kitarasoundi on saatu siten, että on kokeiltu kuinka monta päällekkäistä kitaraa voi vetää ennenkuin uudella päällekkäisellä ei ole enää vaikutusta. Tämä on ollut käsittääkseni Valtosen Tuomon (äänittäjä / tuottaja) idea.
 
Aha, eli näin. Omasta mielestäni juuri tuo Rautiaistrion soundi on aika staattinen, mitäänsanomaton ja tylsä.. en jaksa oikein keskittyä, jos soundit olisivat mielenkiintoisemmat, saattaisin kuunnella ehkä enemmänkin.
 
Kuinka monesta kitaristista puhut? Itse en tunne yhtään tälläistä egoistista kusipäätä. Tosin silloin ko. toiminta on jollain tasolla ymmärrettävää jos bändissä on vain yksi melodinen instrumentti, joka on kitara ja soitetaan instrumenttaalikamaa.
 
Onhan noita varmasti jossain olemassa, onneksi ei omassa lähipiirissä kuitenkaan.
 
Kuulostaa siltä, että bändien ja niiden kitaristien joiden kanssa olet tekemisissä on vakavia ongelmia.
 
Eikö näin olekin aina:)
 
Ja vielä omana kokemuspohjaisena kommenttina lisäisin, että niissä studionauhoituksissa joissa minä olen about 20:nen vuoden aikana ollut mukana, eniten on aina hierottu rumpusoundeja, bassaria poljetaan tuntitolkulla ja tomisoundeja haetaan tuskasen pitkään. Loppupelissä johonkin eniten aikaa käytettyyn rumpuun on löyty max. yhden kerran koko nauhoitussessiossa.
 
Hehe.. onhan se näinkin. Mutta joo, sama pätee kaikkiin instrumentteihin, mun mielestä.. oma tyyli vaan on muotoutunut sellaiseksi, että mieluiten kerralla purkkiin ja sillä hyvä, ei hierota, eikä tuplailla/triplailla. Mutta en mä tätä ammatikseni teekään, ainakaan toistaiseksi. Eihän sitä tiedä miten se ääni kellossa muuttuu jos joskus sattuu näihin hommiin päätymään isommasti:)

Omia poppisbluesraitoja äänitettiin kokeilemalla erilaisia yhdistelmiä..
 
Yksi oli:
- Fender HotRod Deluxe runsaan kokoiseen luokkahuoneeseen
- Sen verran tökyä, että putket alkoivat soida
- Shure SM57 elementin reunaan
- Vahvistimen ympärille mattoeristystä ja taakse akustiikkaseinä
 
= ROUHEA soundi, jos jaksaa soittaa koko ajan, kitarassa on humbuckeri(t) tai ei välitä hurinasta, sillä mikään kompressori ei onnistunut leikkaamaan Fender-hurinoita noilla volumeilla syömättä soundia pahasti.
 
Seuraava potilas:
- MusicMan 65wattinen puoliputkikombo pieneen varastohuoneeseen.
- Mikrofoniksi Pearlin valmistama overhead-konkka vuodelta 1 ja 2 (soundi hyvin samanhenkinen kuin AKG:n C414/48, jota käytettiin lauluihin)
- Mikki n. 20:n sentin päähän elementistä (reunasta)
- Volumea "riittävästi"
- Sen verran gainia, että kaulamikillä soitettaessa dynaamisemmat hivautukset laulavat kauniisti..
 
= Tumma, lämmin, pehmeä. Pieni osa Fenderin klangista hukkui, mutta kaulamikillä soitettaessa erittelevyys ja lämmin selkeys korvasi sen..
 
Niin, ja tietysti:
- Biisiin tuli sooloraidan lisäksi vain yksi kitararaita, johon sisältyy myös kompin sekaan soitettua kikkailua eli ne snadit mausteet.. = turha rimpuuttelu pois
- Ei tarvitse välttämättä vispata ihan tuulimyllykomppia. Neljä ylimmäistä kieltä kevyemmässä kompissa riitti meidän tekeleeseemme, kun niitä näppäili sopivassa määrin soimaan. Basso hoitaa kyllä alapään, ällös pelätkö...
- Biisin piilosuffle syntyi pitkälti kitaran ja basson sekä joidenkin laulurytmisten osasten yhdistelystä. Ei pelkästään rummuista. Tämä tekee biisin luonteesta rouhean, sillä yhteensoitetut jutut kuulostavat yhteissoitolta, mikä taas lähenee sitä livetilannetta, jossa on kuultavisa se soittajien välinen vuorovaikutus ja toistensa huomioonottaminen..
- Ja sekös se vasta soitossa onkin rouheaa..

 
= ROUHEA soundi, jos jaksaa soittaa koko ajan, kitarassa on humbuckeri(t) tai ei välitä hurinasta, sillä mikään kompressori ei onnistunut leikkaamaan Fender-hurinoita noilla volumeilla syömättä soundia pahasti.
 
Tarkoitit varmaan noise gatea. Sillä yksikään kompressori millään ratiolla ei hurinaa pienennä.

Jesh! Vihdoin päästään asiaan.
 
Riippuu äänimiehestä. Jos se haluaa tuplauttaa kaikki kitarat niin siinähän sitä sitten soitetaan, jos niin halutaan.
 
Mä äänimiehenä tai tuottajana oon yleensä sitä mieltä, että tuplauksiin täytyy olla hyvät perusteet. Mielummin etsitään sitä soundia ja soitetaan niin monta kertaa että homma toimii. Isoa soundia saa yhdelläkin otolla, esim. mikittämällä useamman styrkkarin ja ottamalla ambientit talteen. Tuplausten/triplausten ongelma on se, että kun soittosuoritus on väkisinkin vähän erilainen, niin muhju ja epämääräisyys lisääntyy. Ne pienet tyhät alueet siellä soiton väleissä, joilla on iso merkitys soittajan sanoman perillemenossa täyttyvät - vähän niinkuin jos kuuntelisi puhetta, jota yrittää kaksi tai kolme ihmistä puhua samanaikaisesti, eli vaikka kuulostaa isommalta niin sanoman selkeys ja ymmärrettävyys kärsii.
 
Tuplauksilla on kyllä paikkansa, mutta hyvin usein tuntuu että kitaristin ensimmäinen ehdotus on että tuplataan ja useimmiten vielä täsmennyksellä "ei sit noi virheet kuulu niin selvästi". Mä lähtisin mielummin siitä että soitto olisi sellaista, että sitä ei tarvitse peitellä vaan pänivnastoin.
 
Jotenkin tuntuu, että tämä on nimenomaan kokematomimpien soittajine ongelma - oma ilmaisun, kokemuksen ja itsevarmuuden lisääntyessä uskalletaan luottaa paremmin luottaa siihen mitä tulee.
 
Kts. edellinen. Esim. Timo Rautiaisen levyille se haluttu kitarasoundi on saatu siten, että on kokeiltu kuinka monta päällekkäistä kitaraa voi vetää ennenkuin uudella päällekkäisellä ei ole enää vaikutusta. Tämä on ollut käsittääkseni Valtosen Tuomon (äänittäjä / tuottaja) idea.
 
Kts. edellinen: Tupaluksilla on kyllä paikkansa...
 
Kuinka monesta kitaristista puhut? Itse en tunne yhtään tälläistä egoistista kusipäätä.
 
Jaa-a, kuinkahan montaa sitä on tullut äänitettyä tai miksattua tai muuten vierestä seurattua. En ole laskenut mutta kymmeniä. Enkä mä sanoisis sitä kusipäisyydeksi, vaikka aika kärkevästi tässä on oltu liikkeellä keskustelun aikaansaamiseksi. Useimmiten ihan kelpo tyyppejä, mutta siinä äänitystilanteessa mopo vaan tuppaa karkaamaan käsistä ja kokonaiskuva biisistä hämärtyy. Sen huomaa kun se tietynlainen kiilto syttyy silmiin ja "niinmutku" astuu kehiin - aina löytyy selitys vielä yhdelle kitararaidalle.
 
Tietynlaista egoismia on kaikilla soittajilla, mutta jotenkin tuntuu että monille nimenomaan studio on se paikka jossa elintilan saamiseksi otetaan kyynerpäät käyttöön.
 
Tosin silloin ko. toiminta on jollain tasolla ymmärrettävää jos bändissä on vain yksi melodinen instrumentti, joka on kitara ja soitetaan instrumenttaalikamaa.
 
Mä koen ton ongelman nimenomaan bändeissä, joissa on laulu ja silloin kun on se laulu niin se laulu on lähtökohtaisesti ykkösasia jolle annetaan eniten tilaa. Oliskohan selitys tietynlainen kateus solistin asemaa kohtaan, kun kitaristithan ovat kuitenkin niitä bändien sankareita.
 
Kuulostaa siltä, että bändien ja niiden kitaristien joiden kanssa olet tekemisissä on vakavia ongelmia.
 
Hoho! No shit sherlock... toisaalta ongelmia on kaikissa bändeissä - yhtään ongelmatonta ei ole vielä tullut vastaan (mukaanlukien sooloprojektit).
 
Ja vielä omana kokemuspohjaisena kommenttina lisäisin, että niissä studionauhoituksissa joissa minä olen about 20:nen vuoden aikana ollut mukana, eniten on aina hierottu rumpusoundeja, bassaria poljetaan tuntitolkulla ja tomisoundeja haetaan tuskasen pitkään. Loppupelissä johonkin eniten aikaa käytettyyn rumpuun on löyty max. yhden kerran koko nauhoitussessiossa.
 
Njoo... näitä löytyy varmaan kaikista soittimista paitsi bassosta. Mulla ei rumpujen kanssa yleensä kauaa mene, mikäli rumpali ja rummut ovat kohdillaan. Ja lopuksi vinkki: koska ne rummut yleensä tsekataan ekana, niin kannattaa käyttää se aika nukkumalla vähän myöhempään ja syömällä rauhassa kunnon aamiainen ja saapumalla studiolle tuorein korvin vasta kun ne pannut on tsekattu.

Mä äänimiehenä tai tuottajana oon yleensä sitä mieltä, että tuplauksiin täytyy olla hyvät perusteet. Mielummin etsitään sitä soundia ja soitetaan niin monta kertaa että homma toimii. Isoa soundia saa yhdelläkin otolla, esim. mikittämällä useamman styrkkarin ja ottamalla ambientit talteen. Tuplausten/triplausten ongelma on se, että kun soittosuoritus on väkisinkin vähän erilainen, niin muhju ja epämääräisyys lisääntyy. Ne pienet tyhät alueet siellä soiton väleissä, joilla on iso merkitys soittajan sanoman perillemenossa täyttyvät - vähän niinkuin jos kuuntelisi puhetta, jota yrittää kaksi tai kolme ihmistä puhua samanaikaisesti, eli vaikka kuulostaa isommalta niin sanoman selkeys ja ymmärrettävyys kärsii.

No tässä tulee varmaan erilaisia mielipiteitä, mutta mä ainakin siivoan aina noi tuplaus-raidat, eli sitä 'muhjuu' ei siinä pääse syntymään. Tääkin on tietty Protikalla helppo tehdä, ja periaattessa mahdollistaa tälläisen 'uuden' soundin; nauhalla vähän nihkeetä alkaa siivoilee. Ja vaikka yleensä en periaate syistäkään lähe sen enenmpää siivoamaan/leikkelee niin tämä tuplaushomma on mun osalta ainakin poikkeus. JA kun kuuntelee esim. näitä uudehkoja r&b-laulu juttuja, missä leadi ja taustalauluja on aika villisti, ja ei mee kuitenkaan yhtään tukkoon.

Tuplauksilla on kyllä paikkansa, mutta hyvin usein tuntuu että kitaristin ensimmäinen ehdotus on että tuplataan ja useimmiten vielä täsmennyksellä "ei sit noi virheet kuulu niin selvästi". Mä lähtisin mielummin siitä että soitto olisi sellaista, että sitä ei tarvitse peitellä vaan pänivnastoin.

Heheh, mä en oo ikinä pyytänyt että tarttis tuplata; en äänittäjänä enkä soittajana. Ehkä ei kandeis tehdä heviä? :).

Jotenkin tuntuu, että tämä on nimenomaan kokematomimpien soittajine ongelma - oma ilmaisun, kokemuksen ja itsevarmuuden lisääntyessä uskalletaan luottaa paremmin luottaa siihen mitä tulee.

Älä päästä studioon ;-).

karkaamaan käsistä ja kokonaiskuva biisistä hämärtyy. Sen huomaa kun se tietynlainen kiilto syttyy silmiin ja "niinmutku" astuu kehiin - aina löytyy selitys vielä yhdelle kitararaidalle.

Yleensä kyllä aika(/raha) astuu kehiin ja lopettaa ton mutku-jorinan. :).

Tietynlaista egoismia on kaikilla soittajilla, mutta jotenkin tuntuu että monille nimenomaan studio on se paikka jossa elintilan saamiseksi otetaan kyynerpäät käyttöön.

Niin, mutta varsinkin studiossa eitä ei pidä tulkita egoismiksi jos joku haluaa tiettyä asiaa tms. Mun mielestä melkein semmoista tiettyä egoismia pitää ollakin, pikkasen pohjalta 'survival of the fittest' ... Tietenkin tuhoamatta sessioita kokonaan ;-).

Njoo... näitä löytyy varmaan kaikista soittimista paitsi bassosta. Mulla ei rumpujen kanssa yleensä kauaa mene, mikäli rumpali ja rummut ovat kohdillaan. Ja lopuksi vinkki: koska ne rummut yleensä tsekataan ekana, niin kannattaa käyttää se aika nukkumalla vähän myöhempään ja syömällä rauhassa kunnon aamiainen ja saapumalla studiolle tuorein korvin vasta kun ne pannut on tsekattu.
 
Hyvä vinkki, ja muutenkin tuntuu että toi kannujen järjetön 'tsekkaaminen' on alkanut vähentyä, tuntuu olevan noiden vanhan koulun juttuja. Tietty jos tekee jotain kauheeta rumpushowta, missä on kymmeniä peltejä ja tomeja, niin onahan siinä enemmän tekemistä kuin vaikka äänittäis sutisettiä... toisaalta kuitenkin ne kaikki trigataan miksatessa, joten en mä siihenkään käyttäis aikaa ;).

No tässä tulee varmaan erilaisia mielipiteitä, mutta mä ainakin siivoan aina noi tuplaus-raidat, eli sitä 'muhjuu' ei siinä pääse syntymään.
 
Mä meinasin muhjulla sitä ottojen välistä eroa. kts: puhevertaus. Noita eroja ei editoimalla korjata tai ainakaan siinä ei tuntuisi olevan mitään järkeä.
 
JA kun kuuntelee esim. näitä uudehkoja r&b-laulu juttuja, missä leadi ja taustalauluja on aika villisti, ja ei mee kuitenkaan yhtään tukkoon.
 
...jotka on useimmiten massiivisesti prosessoituja ja aika luonnottoman kuuloisia.
 
Ehkä ei kandeis tehdä heviä? :).
 
Mä oon heviä päätynyt tekemään vaan muutaman hassun kerran ja oon havainnut että se ei todellakaan ole mun juttu. Se rouheushomma on hevistä todella kaukana...
 
Älä päästä studioon ;-).
 
Missäs ne sitten oppii? Studioon pääsee maksamalla. Eri asia on vaan se miten hyvin se raha tulee käytettyä jos epäolennaisia pilkkuja viilaillaan muiden asioiden kustannuksella. Tätä ongelmaa ei yleensä ole, mikäli mukana on tuottaja, mutta aika usein jopa nimihahmot tulee studioon ilman - puhumattakaan demobändeistä. Useimmiten tuottajan virkaa esittää just se soundifriikki kitaristi, koska se on ainut joka on yhtään perehtynyt studiotekniikkaan. Seuraus on oikeastaan just se, mistä tässä threadiassa on kyse.
 
Yleensä kyllä aika(/raha) astuu kehiin ja lopettaa ton mutku-jorinan. :).
 
Eip vaan lopeta. Luulisi kyllä että näin olisi, mut yleensä lopputulos on: "Oho, onks kello jo noin paljon?". Jälkiviisaana voi sit tietty sanoa että: "mähän sanoin monta kertaa", mutta eihän se tietenkään auta jos ruikuli on pöksyssä. Tietty tätä vois ajatella lisämyyntinä...

Hyvä vinkki, ja muutenkin tuntuu että toi kannujen järjetön 'tsekkaaminen' on alkanut vähentyä, tuntuu olevan noiden vanhan koulun juttuja.
 
Näin on. Eniten aikaa menee niiden mikkien pystyttämiseen ja piuhoittamiseen.
 
toisaalta kuitenkin ne kaikki trigataan miksatessa, joten en mä siihenkään käyttäis aikaa ;).
 
Mä en oo vielä kertaakaan päätynyt triggaamaan yhtään mitään. Joskus on bassarin tai virpan triggaaminen houkutellut, mutta toistaiseksi on selvitty ilman. Mutta kuten sanoin, niin heviä ei oo juuri tullut väsäiltyä.

Tarkoitit varmaan noise gatea. Sillä yksikään kompressori millään ratiolla ei hurinaa pienennä.
 
Kyllä, siis noise gate, joka kuului tämän kompuran ominaisuuksiin. Ja esimerkiksi Wavesin plugareista löytyvällä RVox -kompuralla saa sopivasti säätämällä suhinaa a ylimääräisiä kaikuheijasteita pois nauhalta, mikäli äänitystila on ollut kehno. RVoxissa on myös hyvä gate jota on käytetty, mutta kitaroita äänitettäessä käytössä oli eräs Alesis-laite (mallia en nyt muista).
 
Mutta tosi on, ettei kompura niitä mikkihurinoita poista.. parempi tehtailla faradayn häkki tai unohtaa yksikelaiset studiosoitossa, sillä gate tappaa.. uskokaa pois.

Kyllä, siis noise gate, joka kuului tämän kompuran ominaisuuksiin. Ja esimerkiksi Wavesin plugareista löytyvällä RVox -kompuralla saa sopivasti säätämällä suhinaa a ylimääräisiä kaikuheijasteita pois nauhalta, mikäli äänitystila on ollut kehno. RVoxissa on myös hyvä gate jota on käytetty, mutta kitaroita äänitettäessä käytössä oli eräs Alesis-laite (mallia en nyt muista).
 
Mutta tosi on, ettei kompura niitä mikkihurinoita poista.. parempi tehtailla faradayn häkki tai unohtaa yksikelaiset studiosoitossa, sillä gate tappaa.. uskokaa pois.
 
Gatea en käyttäisi, mutta kokeileppa expanderia maltillisilla asetuksilla. Jos kaikkea hurinaa ei saa pois ilman että saundi kärsii, niin ainakin osan saa.

Jumatsuiga, täällä puhutaan rautaista asiaa! En ihan tarkkaan lukenut koko ketjua, pitää palata tähän kun jaksaa.
 
Hieno vertaus kitaratuplauksista ja puheen selvyydestä Mikael, täytyy pitää mielessä.

Mutta mitä tulee kitaroiden äänittämiseen, niin mielestäni monesti kitaristeilla hämärtyy se, mikä on livenä hyvä ja mikä on studiossa hyvä. Kyllä livenä semmoinen kauhee pino kaikkee krääsää saattaa toimia, mutta studiossa ei ehkä niinkään. Siellä mielummin menee narulle pienemmillä vahvistimilla, jne. Yks asia mikä mulla aina pistää korvaan on se gainin määrä mitä yritetään aluksi tarjota, ja varsinkin jos mennään tonne 'classic rock' -osastolle, niin sitä gainia on ollut hemmoilla yllättävän vähän, ja silti aika raskasta hommaa ollut, esim. joku Black Sabbathit jne. Tähän tietenkin vaikuttaa sekin, että monillakaan ei oo varaa ostaa kahdet kamat, toiset livenä ja toiset studiokäyttöön, eli sitten mennään niillä kauheilla 100w:n myllyillä mitä on :).
...
 
Tuosta äänityskalustosta ollaan montakin mieltä. Toiset sanovat mieluummin luukuttavan sitä pientä vaffaria. Toiset taasen soittavat mieluummin sillä kaappi+nuppi yhdistelmällä.
 
Monet tuntuvat unohtavan tässä keskustelussa sen, että siitä bändistä se homma lähtee. Sieltä ne kappaleet tulevat, joten kyllä siinä on syytäkin sanoa äänittäjälle yms. tyypeille miltä sen haluaa kuulostavan.

Mä meinasin muhjulla sitä ottojen välistä eroa. kts: puhevertaus. Noita eroja ei editoimalla korjata tai ainakaan siinä ei tuntuisi olevan mitään järkeä.

Ok, mä ymmärsin jotain muuta. Mutta tosiasiahan on se, että jos ei osaa tuplata, niin sitä ei kandee tehdä. Kyllä riittää että äänittäjä hienovaraisesti vinkkaa, että ehkä nyt ei olla siinä ihan omalla maalla ;). Mut leikki sikseen, tuplaushan on mahdotonta, jos ne eri otot vaihtelee soittosuoritukseltaan keskenään, sillä ei tule sitä massaa siihen; soundi on eri asia, ja sitä kannataakin muuttaa eri otoille.

...jotka on useimmiten massiivisesti prosessoituja ja aika luonnottoman kuuloisia.

Riippuu tapauseksta, ja kieltämättä tuolla on aika mauttomia ylilyöntejä, mutta ylipäätään musta hienoja.

Mä oon heviä päätynyt tekemään vaan muutaman hassun kerran ja oon havainnut että se ei todellakaan ole mun juttu. Se rouheushomma on hevistä todella kaukana...

Heh, hyvä, pidä toi ;).

Missäs ne sitten oppii? Studioon pääsee maksamalla. Eri asia on vaan se miten hyvin se raha tulee käytettyä jos epäolennaisia pilkkuja viilaillaan muiden asioiden kustannuksella. Tätä ongelmaa ei yleensä ole, mikäli mukana on tuottaja, mutta aika usein jopa nimihahmot tulee studioon ilman - puhumattakaan demobändeistä. Useimmiten tuottajan virkaa esittää just se soundifriikki kitaristi, koska se on ainut joka on yhtään perehtynyt studiotekniikkaan. Seuraus on oikeastaan just se, mistä tässä threadiassa on kyse.

Totta turiset, ja menee aikalailla sitten ylikin jo kokon threadin... Nykyään kyllä aika moni saa jo sen perustuntuman ihan treenikämpällä, jokaisella tuntuu olevan joku härpäke millä tehdä moniraitoja, toisaalta studiossa iskee sitten vauhtisokeus, että kaikki toimii ja kaikki onmahdollista.... yeah, right, soittokin paranee siinä :).

Eip vaan lopeta. Luulisi kyllä että näin olisi, mut yleensä lopputulos on: "Oho, onks kello jo noin paljon?". Jälkiviisaana voi sit tietty sanoa että: "mähän sanoin monta kertaa", mutta eihän se tietenkään auta jos ruikuli on pöksyssä. Tietty tätä vois ajatella lisämyyntinä...

Nii-in, mutta kyllä mä jotenkin esitän asian äänitteäessä jos meinaa mennä ihan ulos; en mä oikein osaa sillei sivusta katsoa kun aikaa menee hukkaan... ja lisämyyntiä tulee kaiketi silläkin, että tekee edes jonkinlaista soundia? :)

Näin on. Eniten aikaa menee niiden mikkien pystyttämiseen ja piuhoittamiseen.

Jep, ja näin sen pitääkin olla; basari ei IMO oo sen tärkempi kuin muutkaan :).

Mä en oo vielä kertaakaan päätynyt triggaamaan yhtään mitään. Joskus on bassarin tai virpan triggaaminen houkutellut, mutta toistaiseksi on selvitty ilman. Mutta kuten sanoin, niin heviä ei oo juuri tullut väsäiltyä.
 
Kyllä trigata voi vaikka ei heviä teekkään, ja varsinkin tollasilla tietsikkapohjaisilla ratkaisuilla se on helppoa, ja käytännössä sitä ei sitten tarvii käyttää, jos ei omasta mielestä toimi. Mutta en mäkään ole käyttänyt kuin efektimielessä triggaamista. Eikä triggaamista pidä ymmärtää synonyyminä huonolle äänittämiselle. :).

Monet tuntuvat unohtavan tässä keskustelussa sen, että siitä bändistä se homma lähtee. Sieltä ne kappaleet tulevat, joten kyllä siinä on syytäkin sanoa äänittäjälle yms. tyypeille miltä sen haluaa kuulostavan.
 
Päinvastoin, melkeinpähän tässä puhutaan ainoastaan siitä, onko bändillä itsellään (ja loppukädessä kitaristilla :) selkeätä kuvaa koko paletista; onko ne tuplaukset niin tärkeitä? Ja oikeassa studiotilanteessa aika harva osaa verbalisoida sitä valtavaa taidetta mitä se (hän? :) kuulee päässään. JA sehän tässä taitaakin olla se peruskysymys. Vaikka se kitaristi osaiskin sanoa miten sen soundinsa haluu, niin onko muu bändi oikeasti tietoinen tästä ratkaisusta, ja onko se bändin/biisien kannalta hyvä. Tää on loputon suo, tätä 'filosofointia' vois jatkaa loputtomiin ja offtopikiks mennään, eli 57:aa vaan siihen eteen ja nähdään! :).

eli 57:aa vaan siihen eteen ja nähdään! :).
 
Toi on oikea ratkaisu! Plug-and-play, ja hyvä saundi on taattu!

Ite olen kotinauhoituksissa huomannut että melko usein se paras otto löytyy kolmen ekan joukosta. Sen jälkeen alkaa arastelemaan jos joku kohta on tökkiny tai jotain muuta käyny. Melko MUTU tietoa ja mun kokemuksella aika huteralta pohjalta heitettyä mutta tämmösen olen ittestäni huomannu. Autto varmaan helkkaristi.
 
Jos haluaa hyvän soundin narulle niin pelkää teknisesti puhtaasti osaaminen ei riitä. Vahvistinta ja kitaraa pitää käskeä eikä odottaa että se soundi sieltä putkahtaa kun vähän hivelee kieliä. Sama juttu muissakin soittimissa. Tatsi on iso osa soundia ja sen puute yleensä sitten kuuluu puuttuvana "rouheutena".

Monet tuntuvat unohtavan tässä keskustelussa sen, että siitä bändistä se homma lähtee. Sieltä ne kappaleet tulevat, joten kyllä siinä on syytäkin sanoa äänittäjälle yms. tyypeille miltä sen haluaa kuulostavan.
 
Nimenomaan bändistä ja biiseistä - samaa mieltä tässä ollaan. Kysymys onkin nyt siitä, miksi se yleisimmin on juuri kitaristi, joka yrittää hukuttaa bändisoundin ja biisit massiivisen kitaravallin alle. Liikaa erilaisia soundeja, liikaa kitararaitoja, liikaa tuplauksia, liikaa ideoita, joita ei voi jättää pois, liikaa ajantuhlausta studiossa epäolennaisiin asioihin...
 
Tarkennetaans vielä että suinkaan aina näin ei ole vaan paino on tuolla sanalla "yleisimmin". Ja tän koko ihmettelyn perusdilemma on just se, että kun kitaristit kuitenkin eniten miettivät näitä soundiasioita, niin on outoa samat tyypit on niitä jotka sitä kokonaisuutta nakertavat.

Päinvastoin, melkeinpähän tässä puhutaan ainoastaan siitä, onko bändillä itsellään (ja loppukädessä kitaristilla :) selkeätä kuvaa koko paletista; onko ne tuplaukset niin tärkeitä? Ja oikeassa studiotilanteessa aika harva osaa verbalisoida sitä valtavaa taidetta mitä se (hän? :) kuulee päässään. JA sehän tässä taitaakin olla se peruskysymys. Vaikka se kitaristi osaiskin sanoa miten sen soundinsa haluu, niin onko muu bändi oikeasti tietoinen tästä ratkaisusta, ja onko se bändin/biisien kannalta hyvä. Tää on loputon suo, tätä 'filosofointia' vois jatkaa loputtomiin ja offtopikiks mennään, eli 57:aa vaan siihen eteen ja nähdään! :).
 
Kun on itse tarpeeksi äänitellyt ja rukannut demoja ja erilaisia versioita kappaleesta on itselläni ainakin hyvin vahva käsitys siitä miltä haluan piisin kuulostavan. Mitä järkeä siinä nyt sitten on jos tekee skipaleen ja antaa sen sitten muiden raiskattavaksi solidaarisuuden nimissä vain, että ei vahingossakaan vaikuttaisi kusipäältä, joka hioo ja hioo sitä soundiaan loppuun asti? Paljon mukavempi se on sitten jälkeenpäin kuunnella sellaista jälkeä, jollaista siitä halusikin. Ei niin, että miksi tuokin piti noin tehdä ja miksei tuohon otettukaan sitä ja sitä. Kaikki lähtee piisin tekijästä ja siitä mihin hän haluaa viedä kappaletta. Ja kuten jo aiemmin sanoin se on se bändi, joka sitä musiikkia tekee.

Tarkennetaans vielä että suinkaan aina näin ei ole vaan paino on tuolla sanalla "yleisimmin". Ja tän koko ihmettelyn perusdilemma on just se, että kun kitaristit kuitenkin eniten miettivät näitä soundiasioita, niin on outoa samat tyypit on niitä jotka sitä kokonaisuutta nakertavat.
 
Millä tavalla nakertavat? Kokonaisuutta, jonka itse luo, on hyvä nakertaa niin paljon ku lystää. Kun asioihin perehtyy, on niihin helpompi puuttua. Saadakseen haluamansa tuloksen, on asioihin pakko puuttua.