Kitarat: kitarakamat ›

Eihän kitaroiden ulkomuodolla mitään väliä ole ...... Heh heh heh - totta kai sillä on väliä ja paljon onkin.
 
Ibanezin imago on lukionpoikien mieleen oleva: vähän niinkuin raju, mutta oikeasti siisti ja vaaraton.
 
Kyllä tehtaan markkinointi osaston sällit ovat miettineet miltä kitaran täytyy näytää ja keiden kanssa tekevät promo-diilit.
 
Se ettei minulla ole todennäköisesti yhtään ns: Ibanez Artistin levyä ei ole mikään yhteensattuma - minä en vain kuulu kohderyhmään. Kitaran ulkonäkö ja artistit jotka sitä promoavat kulkevat käsikädessä.
 
Tosiasiassa kitaroiden valinta kulkee aivan käsi kädessä musiikin kanssa - miettikää olette reissussa vaikkapa Frankfurtissa ja haluatte mennä illalla johokin missä soitetaan rokkia. Huomaatte rakennustyömaan aidan, jossa on kuusi erilaista keikkajulistetta, kaikissa on kuvattu teille tuntematon pitkätukkainen nahkatakkinen hemmo (siis eri tyyppejä kaikki) Suurin ero on kitaroissa.
Mitä bändiä menisittte katsomaan, keikkajulisteissa olevat kitarat ovat:
 
Ibanez JEM 777 (musta)
Rickenbaker D 360
Gibson Les Paul Heritage sunburnst flame top
National Glenwood 88
Gretsch 6120 Chet Atkins model
Gibson SG special 67 P90
 
Minä hylkäisin JEM ja Ricky miehet heti (toinen vingutusta ja toinen brittiläistä kenkiin tuijottelua), sitten epäilisin että LP:llä soitetaan tylsää valkonaamabluussia ja dumppaisin sen.
 
Harkinta kolmen viimeisen välillä olisi vaikea saattaisi mennä jopa lantin heitoksi, lopullinen valinta luultavasti syntyisi Natikan retro-tyylin ja SG:n garage rokin välillä.

Kyllä Albert King vetää Flying V:llä bluussia.

Kyllä Albert King vetää Flying V:llä bluussia.
 
Samoin tekee Lonnie Mack - minulle Flyin Vee onkin aina ollutkin blues- ja rock-kitara eikä hevi-keppi.

Eihän kitaroiden ulkomuodolla mitään väliä ole ...... Heh heh heh - totta kai sillä on väliä ja paljon onkin.
 
Ibanezin imago on lukionpoikien mieleen oleva: vähän niinkuin raju, mutta oikeasti siisti ja vaaraton.
 
Kyllä tehtaan markkinointi osaston sällit ovat miettineet miltä kitaran täytyy näytää ja keiden kanssa tekevät promo-diilit.
 
Se ettei minulla ole todennäköisesti yhtään ns: Ibanez Artistin levyä ei ole mikään yhteensattuma - minä en vain kuulu kohderyhmään. Kitaran ulkonäkö ja artistit jotka sitä promoavat kulkevat käsikädessä.
 
Tosiasiassa kitaroiden valinta kulkee aivan käsi kädessä musiikin kanssa - miettikää olette reissussa vaikkapa Frankfurtissa ja haluatte mennä illalla johokin missä soitetaan rokkia. Huomaatte rakennustyömaan aidan, jossa on kuusi erilaista keikkajulistetta, kaikissa on kuvattu teille tuntematon pitkätukkainen nahkatakkinen hemmo (siis eri tyyppejä kaikki) Suurin ero on kitaroissa.
Mitä bändiä menisittte katsomaan, keikkajulisteissa olevat kitarat ovat:
 
Ibanez JEM 777 (musta)
Rickenbaker D 360
Gibson Les Paul Heritage sunburnst flame top
National Glenwood 88
Gretsch 6120 Chet Atkins model
Gibson SG special 67 P90
 
Minä hylkäisin JEM ja Ricky miehet heti (toinen vingutusta ja toinen brittiläistä kenkiin tuijottelua), sitten epäilisin että LP:llä soitetaan tylsää valkonaamabluussia ja dumppaisin sen.
 
Harkinta kolmen viimeisen välillä olisi vaikea saattaisi mennä jopa lantin heitoksi, lopullinen valinta luultavasti syntyisi Natikan retro-tyylin ja SG:n garage rokin välillä.
 
mun mielestä toi on aika paska tapa päätellä yhtään mitään...yllätyksiä voi aina sattua. jos aina pelaa tollai "varman" päälle ei varmaan ikinä tapahtuis mitään siistiä. vai oliko tämä nyt sarkasmia?

Pitkään minäkin ajattelin, että soitto ja soundi on tärkein, ei sillä väliä minkä näköisellä kitaralla soittaa tai millainen on lavaolemus. Yhden kerran sitten tajusin, kun kaveri soitti isohkolla ulkoilmalavalla, että musta valkopleksinen strato-malli on varmasti hyvä peli, mutta aika tylsännäköinen... Sunburst strato on taas ihan jees, joskin eri sarjassa kuin kirkkaanpunainen Jaguar. Tai Gibsonin ROCK-soittimet: Flying V, Explorer, SG, LP, Firebird...
 
"Herätyksen" jälkeen tuli sitten mm. aikojen saatossa hilattua kitaranhihnaa sentti sentiltä vaan alemmas, niin naurettavaa ulkonäköpelleilyä kuin se ehkä onkin. Varsinkin kun lavalla tulee itse useimmiten oltua ihan arkirytkyissä.

Kyllä pienen ja ruman pippelinkin kanssa oppii elämään, mutta toki kun kitaroita kerta voi vaihtaa mielensä mukaan, miksi ei pitäisi välittää ulkonäöllisistä seikoista. Pippelinjatkeitahan kitaratkin lopulta ovat, vähän kuin tyttöystävät parhaimmillaan.
 
Mutta niin, kliseisesti sanottakoon, että kokonaisuus ratkaisee niin tytöissä kuin kitaroissakin... kompromisseja joutuu mitä luultavammin tekemään.

mun mielestä toi on aika paska tapa päätellä yhtään mitään...yllätyksiä voi aina sattua. jos aina pelaa tollai "varman" päälle ei varmaan ikinä tapahtuis mitään siistiä. vai oliko tämä nyt sarkasmia?
 
Tämä oli niinsanottua huumoria.
 
Yllätyksiä sattuu harvoin, siksi niitä kutsutaan yllätytyksiksi - olen aivan varma että jokin muusikko ,joka soitaa JEM:iä on minustakin hyvä, en vain tiedä yhtään.