Kitarat: kitarakamat ›

Itellä on roikkunut vuosikaudet e906 Orangen kaapin edessä, odottaen inspiraatiota, ja on sitä välillä löytynytkin. Alkuperäinen ajatukseni oli tehdä kynnys nauhoituksille mahdollisimman matalaksi tällä tavoin. Kyllä se toimi - karmein homma kun inspis iskee on alkaa kasata nauhoituskamoja.
 
Kotosalla kitarointi on nykyään turhan usein keskittynyt just tähän nauhoitteluun, töissä (eskarissa) saa soitella naikkaria reilusti ihan "firman piikkiin". Tämän huomaa viimeistään siitä, että uudet riffit näppäillään tosi usein sormilla.

Se että billumia saakin omalta muijalta eikä randomilta hanilta.
 
Seuraamukset voivat olla kauaskantoiset.

Gary the pine: Toi mun kommentti ehkä meni snadisti pilkunnussimisen puolelle, mutta oli siinä aimo annos totuutta silti. Se sun kajarin soundi tulee vahvarin ja kaiuttimen yhteiselosta ja kuten oot huomannut, vahvarit tuppaa kuulostamaan erilaiselta eri kaiuttimilla ja vice versa.
 
Eli jos haluaisit sen kajarin soundin kuulokkeisiin, sun pitäis ensin mikittää se kaiutin ja siitä linjoittaa se soundi kuulokkeisiin, mitä tuo ratkaisu tuskin tekee. Tai vastaavasti tehdä kahdesta kitarakaiuttimesta kuulokkeet, jotka voi olla napsun epäkäytännölliset sekä kuulon että ylipäätään käytettävyyden kannalta.
 
Näin ollen sulla tulee kuulokkeisiin vahvarin soundi semmoisenaan, mitä nyt sitten kuulokkeet tietty vaikuttaa oman osansa, kait niissäkin on samalla tavalla eroja, pikku ämyreitä kun ovat.
 
Mutta ihan varmasti ei kuulosta kuuloke samalta kuin hyvin tuuttaavaa kaiutinkartio kun se kärsii kuorman alla.
 
Ok, en tosiaan muistanut tuota kajarin mikitys juttua. No anyway, kotioloissa tuon purkin kautta kuulokkeilla kuulostaa paremmalta kuin mikitettynä, johtuen varmaankin juuri tuon äänenpaineen ansiosta jonka saa kuulokkeilla kovemmalle.

Laulava Kylätohtori: Alkoholismí ja sekakäyttö.
 
Idiotismi ja suuret luulot itsetään ja tarve kirjoittaa jokaiseen m.net julkaisuun jotain vaikka kukaan ei halua sitä?

VIPMetal: Näin se taitaa olla. Onneks ite soittaa pienessä rokkibändissä ihan oikeilla kamoilla ja housut lepattaa.
 
Kyl se vaan näin on, nyt kun band-hommelit on taas 9 vuoden rupeaman jälkeen telakalla ja on siirrytty määräämättömäksi ajaksi kammarikitaristien lukuisaan joukkoon.
Oikeastaan eteiskitaristien joukkoon, säännöllisin väliajoin pitää hinata toi half-stack tuolta alakerran varastosta eteisen puolelle ja vaipua eteiskitaristin ekstaasiin.
Oishan toi peli koko ajan esillä, mutku noi kissanroikaleet tykkäis niin kovasti teroittaa kyntensä komootin etukankaaseen, ni siks näin.
 
Hyvän PPIMV:n kanssa tollanen 100w/412 läjäkin soi ihan siedettävän hiljaa, soundaten kuitenkin hyvältä, tokihan tuo pääsee oikeuksiinsa vasta ihan muualla kuin kotona, tai riippuu tietty kodista.
 
Mulle toi 412 on "kitarismissa" se The Juttu, eikä tod.näk. tule muuttumaan, oltiin sitten kotona, tai puutarhassa. Onneksi on valinnanvapaus, että sen suhteen ei ole sudenkuoppia, joku polttaa nallin Kemperin kanssa, joku kunnon läjän kera.

Jukka Häikiö: ..............
 
Mulle toi 412 on "kitarismissa" se The Juttu, eikä tod.näk. tule muuttumaan, oltiin sitten kotona, tai puutarhassa. Onneksi on valinnanvapaus, että sen suhteen ei ole sudenkuoppia, joku polttaa nallin Kemperin kanssa, joku kunnon läjän kera.
 
Mulla oli pitkään avoin 4x10 se the juttu, mutta nyt on umpinainen 2x12 ja refleksi 1x12. Pakko sanoa että on nuo ihan yhtä hyviä kuin se 4x10:kin tosin 2x12 kaappi vie tilaa saman verran kuin 4x12 kaappikin, mutta painoltaan tää on vähän kevyempi.
 
Mutta siis itse aiheesta sen verran, että mun mielestä on erittäin jees olla makkarikitaristi ja itsekin soitan kotonani joka ikinen päivä 1-2 tuntia ja joskus enemmän. Soittoni ei ole pääsääntöisesti päämäärätietoista harjoittelua, vaan enemmän ajattelun jatketta tai meditointiin verrattavaa toimintaa. Se on rentouttavaa ja auttaa tyhjentämään päätä arkisista murheista ja .... varmaan vaikka kuinka paljon muuta. Musiikki on minulle tärkeää, mutta soittaminen on osittain tapa kuunnella musiikkia. Aina kun kuulen jotakin musiikkia, niin minun tekee mieli hakea se heti kitaran otelaudalta ja pian kun sen löydän niin tykkään varioida ja tehdä omia versioita. Esimerkiksi jotain tunnettuha poppeja kääntääkin vaikka ihan toiseen tyylisuuntaan soittaa vaikka bossanovana tai humppana.... tää on ihan loputonta. En osaisi elää ilman kitaraa ja soittamista.
 
Bänditoiminta on ollut enemmän sellaista hajanaista kavereiden kanssa puuhailua kuin mitään koordinoitua bänditoimintaa. Siihen liittyi tietenkin yhteenväliin paljonkin päämäärätietoista harjoittelua kun piti kotiläksyt tehdä ja ottaa matsku haltuun. Nyttemmin harjoittelu on enemmän musiikin teoriaan tutustumista ja hahmottamista kuin mitään sorminäppäryyden kehittämistä. Metronomia toki olen opetellut käyttämään pyrkimyksenä kehittää omaa taimitajua ja komppaamista tulee treenailtua vähän päämäärähakusemminkin.
 
Niitä sudenkuoppia on mun mielestä yksinään puurtavalla se palautteen puute sekä se, että kun ei tarvitse perustella kenellekään tekemisiään. Yhdessä tehtäessä täytyy omat kotkotukset jotenkin olla ajateltuja ja perusteltuja ja palaute tulee luontevasti bändikavereilta ja yleisöltäkin (sitten kun sitä on). Himassa alkaa helposti "haahuilemaan" kaikenmaailman epäolennaisuuksien parissa ja sortuu puolivillaiseen tekemiseen. Oikeastaan sellainen tietty falskius on alati vaaniva vaara jos ei ole tarkkana ja hereillä. Nykyisin internetti kyllä tuo helpostusta kotisoittajan ongelmiin, eli palautetta ja yleisöä on saatavana ainakin pieniä määriä ja lisäksi opetusvidoita ja taustanauhoja ja ennenkaikkea ideoita. Veikkaankin, että tämä kaikki on vaikuttanut niin, että makkarikitaristien taso on kasvanut huimasti ja kun youtubea pikkuisen selaa, niin voi huomata, että makkareissa soittaa todella huikean taitavia ja virtuoottisia soittjia sekä myös sellaisia jotka tekevät oikein kiinnostavaa musiikkia (paljon kiinnostavampaa kuin mitä radiosta kuulee). Tämä on ehdottomasti rikkaus.
 
Itse olen viimeaikoina koittanut soitella vähemmän taustanauhojen kanssa ja yritän soittaa yksin ilman "apupyöriä" siksi, että se oma soitto kantaisi ja muuttuisi varmemmaksi. Olen kuunnellut netissä miten mestarit sen tekee, että kaapaisevat vain kitaran käteen ja alkavat soittaa itsekseen ja se on ihan mielettömän hienon kuuloista. Haluaisin oppia itsekin sen jutun ja sitä olen viimeaikoina harjoitellut. Kävin eilen muutaman tunnin soittelemassa treenikämpällä ja siitä on semmoinen etu, että kun siellä ei ole mitään muuta tekemistä eikä häiriötekijöitä niin pysyy fokus kohdallaan.
 
E: unohdin sanoa, että oman soittamisen nauhoittaminen on kotisoittajalle ihan kaikki kaikessa. Itse teen demoja, mutta myös nauhoitan satunnaista soitteluani mahdollisimman usein mulla on kokoajan "sanelukone" käyttövalmiina, että ei muuta kuin äänitys päälle kun siltä tuntuu. On tosi terveellistä kuunnella omaa räpellystä nauhalta, siinä putoaa ylimääräiset suomut silmiltä ja fantasiat omasta kitaristisellisesta virtuositeetistä. Se on kerrassaan kamalaa, mutta terveellistä ja opettavaista.

Tuli mieleen yksi sellainen ihan oikeakin "sudenkuoppa" mikä voi liittyä kaikkeen mainittuun. Minusta yksi keskeinen juttu tulee esille melkein pääsääntöisesti kun vertaa harrastelijan ja ammattilaisen (tai puoliammattilaisen tai miksi nyt kukanenkin haluaa itseään nimittää) soittoa, on soittorutiini joka kuuluu säännöllisesti esiintyvän soitossa sellaisena voimana ja itsevarmuutena ja kykynä saada pienet soittovirheetkin kuulostamaan asiaan kuuluvina. Toisin sanoen soittorutiini kuulostaa semmoiselta vääjäämättömältä eteenpäinmenolta kuin soitto kulkisi kiskoilla. Harrastelijalla tämä soittorutiini on yleensä vaatimattomampaa, vaikka soittaisi paljonkin kotona niin se on kuitenkin erilaista ja poukkoilevampaa. Se tolkuton toistojen määrä mitä joku keikkaileva soittaja tekee yksinkertaisiinkin asioihin tuo varmuutta. Harrastelijakin kotona varmasti tekee paljon toistoja mutta yleensä tulee keskityttyä siihen mitä ei osaa (toistelee aina niitä makeita tai hankalia likkejä etc. mutta semmoinen "helppo" ränttätänttä jää vähemmälle kun se ei tarjoa haastetta).
 
Tähänkin asiaan auttaa oman soiton äänittäminen ja taustanauhojen avullahan voi harjoitella myös komppaamista ja soittorutiinia (vetää vaikka kokonaisia keikkoja peilin edessä). Ja kuten sanottua ei tämä mikään pääsääntö ole, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ammattilainen ei hapuile, mutta harrastelijan soitto voi joskus olla vähän haurasta.

hallu: Tuli mieleen yksi sellainen ihan oikeakin "sudenkuoppa" mikä voi liittyä kaikkeen mainittuun. Minusta yksi keskeinen juttu tulee esille melkein pääsääntöisesti kun vertaa harrastelijan ja ammattilaisen (tai puoliammattilaisen tai miksi nyt kukanenkin haluaa itseään nimittää) soittoa, on soittorutiini joka kuuluu säännöllisesti esiintyvän soitossa sellaisena voimana ja itsevarmuutena ja kykynä saada pienet soittovirheetkin kuulostamaan asiaan kuuluvina. Toisin sanoen soittorutiini kuulostaa semmoiselta vääjäämättömältä eteenpäinmenolta kuin soitto kulkisi kiskoilla. Harrastelijalla tämä soittorutiini on yleensä vaatimattomampaa, vaikka soittaisi paljonkin kotona niin se on kuitenkin erilaista ja poukkoilevampaa. Se tolkuton toistojen määrä mitä joku keikkaileva soittaja tekee yksinkertaisiinkin asioihin tuo varmuutta. Harrastelijakin kotona varmasti tekee paljon toistoja mutta yleensä tulee keskityttyä siihen mitä ei osaa (toistelee aina niitä makeita tai hankalia likkejä etc. mutta semmoinen "helppo" ränttätänttä jää vähemmälle kun se ei tarjoa haastetta).
 
Tähänkin asiaan auttaa oman soiton äänittäminen ja taustanauhojen avullahan voi harjoitella myös komppaamista ja soittorutiinia (vetää vaikka kokonaisia keikkoja peilin edessä). Ja kuten sanottua ei tämä mikään pääsääntö ole, mutta olen kiinnittänyt huomiota siihen, että ammattilainen ei hapuile, mutta harrastelijan soitto voi joskus olla vähän haurasta.
 
Ehkä tuossa on enemmän kyse bändisoitto vs kotisoitto aspektista. En tiedä, mutta kunhan ajattelin. Monet harrastelijat soittavat kyllä määrällisesti paljon, ehkä jopa enemmän kuin ns. ammattilaiset. Mutta bändi tavallaan koulii sellaiseen tiettyyn soittotapaan, jossa homman on pysyttävä kasassa ja puskettava eteenpäin kuin juna. Eli niille "eikoille" ei ole sijaa.
 
Tai ehkä se onkin keikat. Niillä olen itse eniten oppinut yhteissoitosta. Ja paljon soitosta muutenkin. Jos pelkää virheitä, niin se kyllä näkyy, mutta itse olen juuri keikoilla oppinut, että niillä virheillä ole mitään väliä, koska kukaan edes huomaa niitä, jos vaan antaa mennä kuin ei mitään. Ja jos niin pahasti mokaa, että tyhmempikin sen tajuaa, niin huumorilla vaan eteenpäin, niin se muuttuu yleisössäkin kiusallisesta tilanteesta hauskaksi tapahtumaksi.
 
Enpä siis tosiaan tiedä asiasta mitään ja lasken itseni täysin harrastelijaksi, eli siltä pohjalta kirjoittelen.

VIPMetal: Näin se taitaa olla. Onneks ite soittaa pienessä rokkibändissä ihan oikeilla kamoilla ja housut lepattaa.
 
Tässä tulikin esille se oleellisin ero kotisoiton ja bändisoiton välillä (ainakin mulle). Taas kun kerrostalokämppään muutin, ei voi nauttia sähkökitaroinnista kotona ollenkaan. Mulle se fiilis muodostuu soundin lisäksi siitä äänenpaineesta. Asutin tuossa hiljattain erästä omakotitaloa vajaan puolitoista vuotta ja olihan se makeeta ku pirtin nurkassa nökötti marsun jcm2000 ja alla 2x12 matamppi. Siellä sai lespa kyytiä kun sai vääntää nupit auki ilman mitään rajoitteita. Itseasiassa treenikämpälläkään ei voi soittaa niin kovaa. :D Sitä on vähän ikävä. Sen jumalattoman kokoisen pihan lumitöitä ei niinkään..

Lepinkäinen: Soittaminen yksinään on vähän kuin seksin harrastaminen yksinään. Kivaa se on, mutta nousee uudella tasolla porukassa.
 
Kuten seksi, niin riippuu myös vastapuolesta. Jos kumppaineina on kasa syyläisiä juoppoja, joilla ei ole mitään tajua rytmistä ja boogiesta, niin kyllä rupeaa hyvin nopeasti vituttamaan...

Laulava Kylätohtori: Ehkä tuossa on enemmän kyse bändisoitto vs kotisoitto aspektista. En tiedä, mutta kunhan ajattelin. Monet harrastelijat soittavat kyllä määrällisesti paljon, ehkä jopa enemmän kuin ns. ammattilaiset. Mutta bändi tavallaan koulii sellaiseen tiettyyn soittotapaan, jossa homman on pysyttävä kasassa ja puskettava eteenpäin kuin juna. Eli niille "eikoille" ei ole sijaa.
 
Tai ehkä se onkin keikat. Niillä olen itse eniten oppinut yhteissoitosta. Ja paljon soitosta muutenkin. Jos pelkää virheitä, niin se kyllä näkyy, mutta itse olen juuri keikoilla oppinut, että niillä virheillä ole mitään väliä, koska kukaan edes huomaa niitä, jos vaan antaa mennä kuin ei mitään. Ja jos niin pahasti mokaa, että tyhmempikin sen tajuaa, niin huumorilla vaan eteenpäin, niin se muuttuu yleisössäkin kiusallisesta tilanteesta hauskaksi tapahtumaksi.
 
Enpä siis tosiaan tiedä asiasta mitään ja lasken itseni täysin harrastelijaksi, eli siltä pohjalta kirjoittelen.
 
No voi olla joo, mutta lähinnä tarkoitin sitä, että kotona soittaessa vaatii työtä ja päättäväisyyttä hankkia samanlaista rutiinia. Lähinnä siis keikalla tai vaikka bänditreeneissä pitää soittaa mitä on sovittu ja yrittää tehdä se niin hyvin kuin osaa. Kotona kun on vastuussa vain itselleen eikä kukaan ole näkemässä, niin huomio helposti kiinnittyy vain siihen mikä itseä kiinnostaa ja se voikuttaa siihen soittorutiiniin joka voi sitten kuulua jos yrittää soittaa jotakin muuta kuin mitä sattuu huvittamaan. Siis eihän se aina näin ole, mutta kun puhuttiin sudenkuopasta, niin ainakin itselläni on tällainen sudenkuoppa ollut.
 
Soittelin pitkään kotona ja sitten lähdin yhteen bändiprojektiin mukaan ja vaikka musa oli suhteellisen helppoa tai helpon kuulosta musaa jonka oppi suhteellisen helposti. Kuitenkin ekoista treeneistä lähtien tajusin, että ei mun soittorutiini riitä siihen hommaan (vaikka siinä hakattiin vain vitosia alaspäin, niin se pitää tehdä asenteella ja oikea-aikaisesti jo koko biisi läpi eikä vain paria tahtia). Ratkasisin asian niin, että aloin kotona sen bändin levyjen tahtiin jauhamaan niitä biisejä läpi. Todella puuduttavaa puurtamista jossa en tuntenut oppivani mitään lisää, mutta onnistuin parantamaan mun soittovarmuutta riittävästi, että pystyin soittamaan uskottavasti siinä bändissä.
 
Mun ajattelun ytimessä on että kaikkea musiikkia voi soittaa hyvin tai huonosti (tai sanotaanko mieluummin tarkasti tai falskisti). Usein ihmiset pitävät soittotaitona vain sellaisen vaikealta kuulostavien juttujen osaamista... tai vaikka pikkausnopeutta, mutta myös helpot jutut pitää soittaa hyvin. Kotona helposti keskittyy vain niihin vaikealta kuulostaviin juttuihin jotka opettelee soittamaan hyvin, mutta maltti ei välttämättä riitä opettelemaan helppoja juttuja ja siihen asiaan törmää sitten kun pitäisi tehdä jotakin ja soitto ei kannakaan.
 
Ja ei tämäkään siis ole mikään pääsääntö, vaan pidän tätä sudenkuoppana koska olen itse siihen kompuroinut ja joutunut nöyrtymään ja korjaamaan sen asian myöhemmin.

Se, että jää sinne makuuhuoneeseen.

jhlamm: Kuten seksi, niin riippuu myös vastapuolesta. Jos kumppaineina on kasa syyläisiä juoppoja, joilla ei ole mitään tajua rytmistä ja boogiesta, niin kyllä rupeaa hyvin nopeasti vituttamaan...
 
No tämä.
Yks vähän heikompilahjainen rumpali aina vinkuu soittokaveriksi ja sillon kun menee suostumaan se meininki on ennen pitkää sitä yhtä vitun filliä ilman mitään kontekstia.

olihan se jonkinlainen virhe

Mites noi tulot liittyvät asiaan... Ellei sitten hyvä tulotaso korreloi kamarungun kanssa...

Sarko: Mites noi tulot liittyvät asiaan... Ellei sitten hyvä tulotaso korreloi kamarungun kanssa...
 
Mitkä tulot. Voi kun olisikin hienoa että suuriilla tuloilla soittaa hyvin, maalaa hyvin, piirtää hyvin...
 
Valitettavasti näin ei ole. Se luomisen taito ei ole rahasta kiinni.
 
Itsellä on se tilanne että voi ostella kalliimpiakin laitteita. Kuullostavat hyviltä, mutta: soitto ei.
 
Kuuntelen nöyränä oikeita pelimanneja vaikkeni uraa aikoisikaan.
 
Voiko olla hienompaa harrastusta ? Siis "makuuhuonekitaristille".

Sarko: Mites noi tulot liittyvät asiaan... Ellei sitten hyvä tulotaso korreloi kamarungun kanssa...
 
Häh....????

....

tomaattiorava: No tämä.
Yks vähän heikompilahjainen rumpali aina vinkuu soittokaveriksi ja sillon kun menee suostumaan se meininki on ennen pitkää sitä yhtä vitun filliä ilman mitään kontekstia.
 
Tilannetaju on kyllä hienoa, sen puute ei niinkään. Ehkä bändi opettaa vähän sitä tilannetajua, kun on pakko kuunnella muitakin ja mennä aina biisin ehdoilla. Kotona taas biisi kuin biisi voi olla jumalainen valoakin nopeampi soolo biisin alusta loppuun ja vielä sen jälkeenkin se yksin vedetty outro polvillaan siinä eteisen peilin edessä...
 
Myönnän, että kotona tulee kikkailtua enemmän, kun ei ole ketään kuulemassa, niin tilannetajun rajoja voi venyttää vaikka vähän reilumminkin. Bändissä taas mennään enemmän biisin ja yleisön ehdoilla. 13 minuutin hulppea vuorenhuippusoolo ei vaan kiinnosta yleisöä, vaikka itsellä olisikin kalsarit märät sen jälkeen...

hallu: Häh....????
 
Piikkini tuohon, nyt jo muokattuun, aiempaan kommenttiin, jossa viitattiin makkarisoittajien olevan potentiaalisesti elämän toisilla osa-alueilla menestyneitä yksilöitä.