Kitarat: kitarakamat ›

Sitä saa mitä maksaa... käytettyjen USA-kitaroiden hintakehitystä ohjaa tarjonnan ja kysynnän ohella valmistajan maine, myyjien mielikuvitus, ostajien mielikuvat ja päällimmäisenä sanoisin kuitenkin yleinen talouskehitys.
 
EBayn "completed listings" on toistaiseksi hyvä mittari missä mennään tiettyjen keppien kohdalla. Jos sattuu löytämään huutokaupattavien kohdalla jonkun "alihinnoitellun" helmen, voi olla varma, että joku sen huutaa itselleen käypään hintaan. Olen huomannut, että huutokaupattavat kitarat, joista on hyvät lähikuvat, yleensä nousevat huutohinnoissa rivakammin.
 
Myyjät käyttävät tietenkin Made in USA myyntivalttina. Jonkun myyjän mielestä esim. Fenderin Ensenada tehtaan valmistama Blues Deluxe vahvistin ei olisi samaa laatua kuin rajan toisella puolella Kaliforniassa valmistettu Fenderin putkivahvari.
 
Mielikuvitus ja mielikuvat... pitää uskoa omia korviaan ja luottaa omaan ja muiden kokemuksiin.
 
Hyvää Uutta Vuotta!

Kun olen tätä palstaa lukenut, niin olen laittanut merkille
että kitaroissa tuntuu monen haavena olevan omistussuhde USAssa
tehtyihin kitaroihin (vrt. Gibson / Tokai, Fender / Squier).
 
Omat 0.0005 eurocenttiä likoon. En ole koskaan himoinnut Fenderiä, Tokaita tai Squieria. Sensijaan esim. Gibsonilta, Schecteriltä, Peaveyltä, BC Richiltä, ESP:ltä ja Kramerilta löytyy mielenkiintoisia tuotteita.
 
Eli halutaan se "made in USA" kepukka käteen vaikka samanlaisen / tasoisen kepukan, joka on tehty kaukoidässä saisi paljon halvemmalla. Liekö kyseessä status symboli?
 
Omalla kohdalla kyse on vain soundista, fiiliksestä ja sitä rataa. Valmistusmaalla ei ole isommin väliä, paitsi jos laatu kärsii sen seurauksena.
 
Esim edelleenkin totean että esim. Peavey Wolfgangin USA soi paremmin kuin vastaava Korean halpis. Mikit on tulisemmat ja runko resonoi voimakkaammin ala-äänillä. Potkii kasseille ihan eri malliin samoilla asetuksilla.
 
Entäpä vahvistimet? Kun kitaroissa tuntuu olevan tärkeää että se on tehty tuolla
amerikanmantereella, niin vahvistimissa ei näytä monelle olevan väliä vaikka piuhan perässä vinkuu Kiinan Vox tai Meksikon Fender. Miksi näin? Mietteitä.
 
Jos jenkkivahvariin olisi varaa, sijoittaisin sellaiseen. Tuppaa vaan esim. Mesat olemaan kalliita täällä Fennolandiassa.

Vahvistimessa on kaksi asiaa jotka vaikuttavat sen hyvyyteen: saundi ja luotettavuus. USAssa on kautta aikain tehty luotettavia vahvistimia. Se on kai sitä materiaalien ja työn laatua. USA-statuksen ja hegemonian takana on myös traditio: USA on soitinvahvistimien syntymäkoti ja suurin markkina. Siksi siellä on myös pitkäaikaisin kokemus ja eniten tietotaitoa asian tiimoilta.

Vahvistimessa on kaksi asiaa jotka vaikuttavat sen hyvyyteen: saundi ja luotettavuus. USAssa on kautta aikain tehty luotettavia vahvistimia. Se on kai sitä materiaalien ja työn laatua. USA-statuksen ja hegemonian takana on myös traditio: USA on soitinvahvistimien syntymäkoti ja suurin markkina. Siksi siellä on myös pitkäaikaisin kokemus ja eniten tietotaitoa asian tiimoilta.
 
Totta. Paitsi tietysti tulee muistaa, että vaikka rock keksittiin jenkeissä, sen vahvistamiseen tarttettiin brittien väliintulo ;)
 
Kiinavahvareissa pätee ihan samat muuttujat suhteessa Britti/jenkki/germaanivahvareihin, kuin kiinakitaroissa Euro/USA -kitaroihin. Käytetyt komponentit ja laaduntarkkailu vaikuttavat suoraan hintaan. Mielenkiinnolla odotan näitä jo-nyt-surullisen-kuuluisia Bugeran Peavey -kopsuja. Jos mietitään ihan komponenttitasolla vahvistimen kustannuksia, niin melko hillitöntä hajontaahan niihin liittyy, etenkin muuntajissa ja putkissa, jotka on niitä kalleimpia osia. Muistamme kaikki varmaankin, miten Peavey Classic 30 on päätynyt myyntikieltoon EU:ssa johtuen standardit alittavista muuntajista. Henkilökohtaisemmalla tasolla taas muistan, miten mun edesmenneen (silloin vielä britti-) Ashdownin OT vaihdettiin pariin otteeseen, kunnes kauppa lunasti ko. toivottoman tapauksen takaisin.
 
Muuntajat ja putket vaikuttavat soundiin merkittävästi muiden komponenttien ohella, puhumattakaan kytkennän ja piirilevyjen suunnittelusta. Koreassa ja Kiinassa on varmasti tietotaitoa tehdä vimpan päälle maailmanluokan vahvareita, jotka vetävät lättyyn ihan mitä tahansa ja hyvin. Tällä hetkellä kukaan ei vain tilaa sellaista, vaan haluaa "täysputkea" niin halvalla, kuin mahdollista.
 
Classic 30, Valve King, Epin Valve Jr, SoCal... Kaikki pohjaavat Hinta/"laatu" -ajatteluun -tai oikeammin Hinta/"tää on hei täysputki ja Class A alle 500eur" -meininkiin.

Kopiomerkkeihin verrattaessa pitää muistaa, että nämä "oikeat" valmistajat käyttävät suuria rahoja myös tuotekehitykseen, jonka maksaa loppujen lopuksi aina asiakas. Ei Gibsonin robottikitarakaan varmaan ole ihan ilmaiseksi tuotantoon siirtynyt. Tällaisia juttuja ei välttämättä odota esim. Harley Bentonilta. Paitsi ehkä parin vuoden päästä, kun sitä aletaan kopioida... ehkä... Sama juttu vahvareissa.
 
Hinta-laatu-suhteesta keskusteltaessa pitää kuitenkin muistaa aina, että mun mielestä kriteeriksi kitaraa ostaessa ei riitä että "ei tämä niin paska ole kuin tuo toinen, joka on saman hintanen". Pikemmin ostan hyvän kitaran, vaikka siinä ei aivan hinta-laatu-suhde olisikaan kohdallaan.

Näin jouluna vielä niistä eroista, ennen kuin nuorehkot yksilöt ryntäävät törsäämään joululahjarahojaan: Point to point on vahvistinmaailmassa termi, johon et törmää halvalla. Miksi: Ei se sitä soundia välttämättä tuo, mutta laite on korjattavissa kerta toisensa jälkeen, paljon käsityötä valmistettaessa, rakenteellisesti luotettavasti toimiva.
 
Joopa joo, ei se PtP-vahvistinten hinta korjattavuudesta tule vaan siitä että ne on pirun kalliita tehdä, käsityöstä johtuen.
Hyvin suunniteltu piirilevy kone on varmasti paljon paremmin korjattavavissa kuin vanhat risukasa PtP-vahvarit ja myös paljon luotettavampi (vähempi irtojohdotuksia, vähempi raskaita komponentteja pelkkien kytkentäjohtimien varassa). Modauksia PtP vahvareihin on helpompi tehdä mutta se ei liene varsinainen valintaperuste vahvistinta valittaessa.
 
Olen viimeaikoina käyttänyt käyttövahvistimena Fenderin Blues Junioria josta ole omistanut sekä USA että Mexico versioita. Sisälle katsottaessa ei pysty työnjäljestä tai komponenttien laadusta sanomaan että kummassa maassa laite on valmistettu. Soundi eroja on mutta ne johtuvat siitä että Mexico mallit on uudempia ja niiden kytkentään on korjattu muutamia perusbugeja joita USA malleissa oli. Näistä johtuen Mexico versio on jäänyt ja USA saanut lähtöpassit.
 
-Juha
ps. Itsetekemä PtP-vahvari on kuinniapaikalla olohuoneessa

Kopiomerkkeihin verrattaessa pitää muistaa, että nämä "oikeat" valmistajat käyttävät suuria rahoja myös tuotekehitykseen, jonka maksaa loppujen lopuksi aina asiakas.
 
Jos tuotekehittely ja hintapolitiikka olisi ollut sama Nokian kännyköissä kuin joillakin legendavalmistajilla niin tuskin olisi suurta menestystä tullut. Olisi myyty legendaarista 2110-mallia hintaan 1995e vuosikaudet. Ostaisiko kansa? No huono vitsi mutta ainahan näitä näkökulmia riittää. Kitarakansa on niin taantunutta.

Mun mielestä jenkkitaroista puhuttaessa pitäisi tehdä ero pienten ja suurten valmistajien välille. Fender ja Gibson eivät mun mielestä pääse sille tasolle, millä monet pienemmät valmistajat ovat. Hyvän kitaran valmistusta ei voi tehdä massatuotantomaisena prosessina. Tokihan Fendereissä ja Gibsoneissa on parempiakin yksilöitä seassa, sellaisen löytäessään saa ihan kelpo soittimen. Itse odotan vaan tuon hintaluokan soittimilta tasaista hyvää laatua. Siihen ei massatuotetut kitarat pääse. Sen lisäksi itse en arvosta myöskään ikivanhoihin malleihin jumittumista. Niiden puutteet ja ongelmat on tiedetty jo pitkään, eikää asialle tehdä mitään. Turha puhua mun mielestä myöskään mistään mallin puhtauden suojelemisesta, koska ne alkuperäiset Stratot, Telet ja Paulit kun tehtiin eri menetelmin ja eri materiaaleista. Vain ulkomuoto on entistä. Mulle ainakin kitarassa suondi on se juttu ja muoto on sivuseikka.
 
Jenkkilässä on sitten myös lukuisia pienempiä nuorempia valmistajia, joilla on täysin eri henki kuin isoilla. Monesti näillä on halu tehdä hyviä soittimia eikä keskittyä tekemään vanhojen malleja mahdollisimman massatuotantoystävällisesti. Hintakaan ei aina ole mitenkään ylivoimainen ja laatutaso on mun mielestä aivan toista.

Kertokaapa muuten jenkkistratojen hintoja seuranneet, että missä hinnoissa 90-/2000-lukujen stratojen realistiset hintapyynnöt pyörivät? Uuden American seriesin saa kuitenkin alle tonnilla, ja mitä nyt olen katsellut Torin hintoja, niin useasti hinnat ovat siinä 800-900e paikkeilla, ellei ylikin. Säilyttävätkö Fenderit muka tosiaan noin hyvin arvonsa, vai onko kohdalle osunut vain yliyritteliäitä myyjiä? Ilmeisesti ainakaan kuuluisa Thomann x 0,7 -kaava ei päde.

Sen lisäksi itse en arvosta myöskään ikivanhoihin malleihin jumittumista.
 
Ikivanhoihin malleihin ovat jumittuneet enemmän soittajat, kun valmistajat. Onhan G ja F laittanut markkinoille 50-luvun jälkeen lukemattomia malleja jotka ostajakunta on hylännyt ja haikaillut juurikin niitten wanhojen speksien perään.

Kertokaapa muuten jenkkistratojen hintoja seuranneet, että missä hinnoissa 90-/2000-lukujen stratojen realistiset hintapyynnöt pyörivät?
 
Mun mielestä 500 -700, siihen hintaan olen (parinvuoden sisään) pari ostanut ja myynyt.
 
E: Hintapyynnit voi tietenkin olla mitä vaan, mut nää on toteutuneita kauppoja.

Ikivanhoihin malleihin ovat jumittuneet enemmän soittajat, kun valmistajat. Onhan G ja F laittanut markkinoille 50-luvun jälkeen lukemattomia malleja jotka ostajakunta on hylännyt ja haikaillut juurikin niitten wanhojen speksien perään.
 
Totta. Gibsonin repäsy explorerilla ja flying veellä 1958 on kyllä uskomattoman kova juttu jos miettii miten ne on vieläkin käytössä.

Kertokaapa muuten jenkkistratojen hintoja seuranneet, että missä hinnoissa 90-/2000-lukujen stratojen realistiset hintapyynnöt pyörivät? Uuden American seriesin saa kuitenkin alle tonnilla, ja mitä nyt olen katsellut Torin hintoja, niin useasti hinnat ovat siinä 800-900e paikkeilla, ellei ylikin. Säilyttävätkö Fenderit muka tosiaan noin hyvin arvonsa, vai onko kohdalle osunut vain yliyritteliäitä myyjiä? Ilmeisesti ainakaan kuuluisa Thomann x 0,7 -kaava ei päde.
 
Tässä on taustalla tietysti jenkkitaalerin arvon puolittuminen 2000-luvun aikana mikä sotkee laskelmia monen kohdalla. Jos on ostanut jenkkistraton viisi vuotta sitten 1500 eurolla niin monelle voi olla ylipääsemätön paikka tunnustaa, että sen nykyarvo onkin enää kolmasosa siitä.

Hassua miten nämä jutut menevät puolin ja toisin. Jenkkifoorumeita lukiessa näyttäisi monesti siltä, että siellä arvostetaan eurooppalaisia vahvistimia kovastikin. ENGL, Diezel, Framus, Orange ynnä muut ovat haluttua arvokasta kamaa kun taas täällä ne ovat (Diezelia lukuun ottamatta) suhteellisen kohtuuhintaista ja yleistä kauraa ja arvostusta heruu vaikkapa Mesan ja Bognerin suuntaan.
 
Siltikään vahvistimien kanssa ei tunnu olevan samanlaista maauskollisuutta kuin kitaroissa. Johtunee varmaankin siitä, että jenkkimerkeillä ei ole ihan niin ikonisia vahvistimia kuin eurooppalaisilla valmistajilla. Jos kysytään, miltä rock näyttää, niin varmasti monelle tulee ensiksi mieleen joku tunnettu kitaristi kädessään Strato tai LP ja takana Marshall-pino.
 
Mun mielestä jenkkitaroista puhuttaessa pitäisi tehdä ero pienten ja suurten valmistajien välille. Fender ja Gibson eivät mun mielestä pääse sille tasolle, millä monet pienemmät valmistajat ovat. Hyvän kitaran valmistusta ei voi tehdä massatuotantomaisena prosessina. Tokihan Fendereissä ja Gibsoneissa on parempiakin yksilöitä seassa, sellaisen löytäessään saa ihan kelpo soittimen. Itse odotan vaan tuon hintaluokan soittimilta tasaista hyvää laatua. Siihen ei massatuotetut kitarat pääse. Sen lisäksi itse en arvosta myöskään ikivanhoihin malleihin jumittumista. Niiden puutteet ja ongelmat on tiedetty jo pitkään, eikää asialle tehdä mitään. Turha puhua mun mielestä myöskään mistään mallin puhtauden suojelemisesta, koska ne alkuperäiset Stratot, Telet ja Paulit kun tehtiin eri menetelmin ja eri materiaaleista. Vain ulkomuoto on entistä. Mulle ainakin kitarassa suondi on se juttu ja muoto on sivuseikka.

Jenkkilässä on sitten myös lukuisia pienempiä nuorempia valmistajia, joilla on täysin eri henki kuin isoilla. Monesti näillä on halu tehdä hyviä soittimia eikä keskittyä tekemään vanhojen malleja mahdollisimman massatuotantoystävällisesti. Hintakaan ei aina ole mitenkään ylivoimainen ja laatutaso on mun mielestä aivan toista.
 
Komppaan NHB:ta. Siinä vaiheessa mennään mielestäni metsään, kun tuijotetaan merkkiä ja valmistusmaata sokeasti. Se, että lavassa lukee Gibson tai Fender ja made in USA parin tonnin hintalapun kanssa ei vielä takaa, että kitara olisi oikeasti priimakamaa. Sen verran usein lukenut jenkkifoorumeilta "testasin 15 Gibsonia ennen kuin löysin Sen Oikean, parhaimmalta kuulostavan ja moitteettomasti valmistetun skeban" ja todennut kotimaan kaupoissa kyseisten lafkojen laadun verrattuna vaikkapa Hameriin tai G&L:n kitaroihin. Pienemmät pajat ovat lähes aina voittaneet. Ostajat valitettavasti ovat ilmeisesti aikalailla tiettyihin merkkeihin fakkiutuneita kun nuo vähemmän tunnettujen merkkien laatukitarat voivat olla liikkeen seinillä vuosikaudet samalla kun saman hintaisia tunnettujen merkkien skeboja liikkuu tiuhaankin. Ei sillä, etteikö iso-G ja iso-F tekisi laatukitaroita, monesti vaan ei viitsitä katsoa niitä vaihtoehtoja. Se on mielestäni synti ja häpeä. ;)
 
Mitä tuotekehitykseen tulee, niin eiköhän ne kulut ole katettu noilla kahdella suurella valmistajalla jo vuosikymmenet sitten. Nykyäänhän sieltä tulee lähinnä eri mikki- ja väriyhdistelmillä tehtyjä versioita aikoja sitten kehitetyistä kitaroista. Gibsonin robottikitarakin on toisen lafkan lisensoitua tekniikkaa.

Kopiomerkkeihin verrattaessa pitää muistaa, että nämä "oikeat" valmistajat käyttävät suuria rahoja myös tuotekehitykseen, jonka maksaa loppujen lopuksi aina asiakas.
 
Lisäys: Laxu tuossa välissä ehti sanomaankin jo lähes samat asiat, mutta tulkoon nyt sanottua kertauksen omaisesti vielä toiseen kertaan.
 
Eiköhän se tuotekehitystyö millä joku iso-F ja -G ratsastaa ole tapahtunut pitkälti vuosikymmenet sitten ja tullut moneen kertaan maksettua vuosien saatossa. Vai paljonko jossain perus-Lespaulissa tai -Stratossa, joiden myynnistä näiden firmojen tulovirrat pääasiassa kuitenkin koostuu, on vielä tuota maagista "tuotekehityskulua" ja tuleekohan se koskaa katettua jos ei vielä viidessäkymmenessä vuodessa ole tullut? Mitä taas tulee niiden viime vuosien tuotekehityksen tuloksiin, niin joku robottikitara on aika naurettava aikaansaannos kun vertaa niihin innovaatioihin, joita pienemmät firmat ovat tuoneet markkinoille. Eiköhän se merkittävin tuotekehitys tapahdu kuitenkin pienempien firmojen R&D-osastoilla samaan aikaan kun isommat valmistajat keskittyvät vanhojen mallien uudelleenlämmittelyyn ja markkinointiin.
 
Tietyllä tapaa Fender ja Gibson vastaavat kitarabisneksessä sitä mitä Sony BMG tai Warner musiikkibisneksessä eli ne myyvät tuttua, turvallista ja ennen kaikkea varmasti myyvää tavaraa ilman isompia riskeja ja ostavat sitten teknologiaa (vrt. uusia nousevia artisteja) varsinaisilta pioneerifirmoilta (vrt. pienet levy-yhtiöt) siinä vaiheessa kun tuotteen markkinapotentiaali on ison puulaakin johtokunnallekin selvinnyt. Jos käy vaikka Fenderin sivuilta katsomassa minkälaisia kitaroita niillä on tarjolla, niin eipä sieltä mitään erityisen ihmeellista ja uutta innovaatiota ainakaan pikaisella vilkaisulla silmille ponnahda.

Artistit. starat sen soittimen tekevät. Tai vahvistimen. SRV-strato, SRV-tubescreamer, Hetfield-explorer, Hetfield-mesa, Slash-lespaulstandard, Slash-marshall, Wylde-lespaulcustom, Wylde-marshall ja v.... jne.
 
Se mitä starat käyttää niin sitä myös tavikset. Jos Esa Pulliainen soittaisi B.C.Richillä niin se olisi humppakansankin mielestä ok kitara.

Eiköhän se merkittävin tuotekehitys tapahdu kuitenkin pienempien firmojen R&D-osastoilla samaan aikaan kun isommat valmistajat keskittyvät vanhojen mallien uudelleenlämmittelyyn ja markkinointiin.
 
Voi se toki näinkin olla, mut perimmältään kyse on kuitenkin vain siitä että valmistetaan sitä mikä kaupaksi menee. Pitäähän ne vanhat speksit ja mielikuvat pystyssä myös vaikkapa Tokaita, eipä niidenkään omat mallit kelpaa edes maahantuojille.

Voi se toki näinkin olla, mut perimmältään kyse on kuitenkin vain siitä että valmistetaan sitä mikä kaupaksi menee.
 
Aivan, eli isoilla firmoilla pääasiallinen tehtävä on tuottaa mahdollisimman hyvä tuotto sijoittajien likoon pistämille rahoille kun taas pienemmät yrittävät sillä ainoalla aseellaan, eli laadulla taistella niistä marginaaliin jäävistä ostajista, jotka eivät katso pelkästään hintaa tai lavassa olevaa merkkiä.
 
Pitäähän ne vanhat speksit ja mielikuvat pystyssä myös vaikkapa Tokaita, eipä niidenkään omat mallit kelpaa edes maahantuojille.
 
Tokai on oikeastaa aika outo lintu minusta. Firma ei ole oikeastaa koskaan myynyt muuta kuin kopioita muiden menestystuotteista, mutta ei sillä samanlaista kopiofirman mainetta ole kuin esim. Behringerillä. Go figure.

Artistit. starat sen soittimen tekevät. Tai vahvistimen. SRV-strato, SRV-tubescreamer, Hetfield-explorer, Hetfield-mesa, Slash-lespaulstandard, Slash-marshall, Wylde-lespaulcustom, Wylde-marshall ja v.... jne.
 
Se mitä starat käyttää niin sitä myös tavikset. Jos Esa Pulliainen soittaisi B.C.Richillä niin se olisi humppakansankin mielestä ok kitara.
 
Totta, Airlinejä ei kukaan itseäänkunnioittava soittaja viitsinyt edes katuun paiskata ennenkuin se White Stripes-pösilö otti moisen käyttöön. Nyt ne sitten ovat keräilyharvinaisuuksia joista maksetaan kiljoonia.

Totta, Airlinejä ei kukaan itseäänkunnioittava soittaja viitsinyt edes katuun paiskata ennenkuin se White Stripes-pösilö otti moisen käyttöön. Nyt ne sitten ovat keräilyharvinaisuuksia joista maksetaan kiljoonia.
 
Hahhah. Totta. Et voi soittaa White Stripes-tyylistä musaa ilman Airlinen paskakeppiä :D. Ei onnistu harleybenttonilla se juu...