Kitarat: kitarakamat ›

Eikös SG ole lähinnä raskasta riffittelyä varten ja Strato tilua? Eli kun vertaisi omenoita ja appelsiineja?
 
On. Muuta niillä ei sitten voi soittaakaan.

Eikös SG ole lähinnä raskasta riffittelyä varten ja Strato tilua? Eli kun vertaisi omenoita ja appelsiineja?
 
Tämä kommentti maistuu mun suussa vähän sammakolle.

Nakki on raskasta tilua varten, lihapulla riffittelyä.

Eikös SG ole lähinnä raskasta riffittelyä varten ja Strato tilua?
 
Hoho! Mä oon soitellu ihan vääriä juttuja noilla kepeillä... :D

Mielestäni tämä oli ihan reilu kymysys, jopa näin basistin näkökulmasta. Kaulapainoinen kitara jossa jossa on paksu, leveä kaula vs. kitaraan missä on ohut ja kapea kaula. Historiakin tämän osoittaa. Millä on riffit soitettu ja millä tilut vedelty?

Mielestäni tämä oli ihan reilu kymysys, jopa näin basistin näkökulmasta. Kaulapainoinen kitara jossa jossa on paksu, leveä kaula vs. kitaraan missä on ohut ja kapea kaula. Historiakin tämän osoittaa. Millä on riffit soitettu ja millä tilut vedelty?
 
Ei stratossa ole keskimäärin sen ohuempi ja kapeampi kaula kuin SG:ssäkään, sen sijaan stratossa on pidempi mensuuri eli nauhat kauempana toisistaan.
 
Molemmista on erilaisia profiileja, ja mulle on sattunut vastaan enimmäkseen ikävän paksukaulaisia stratoja, sen sijaan Gibsonin ohuempi vakiokaula on mun käteeni just oikea.
 
EDIT: profiiliarvailut poistettu väärinä.

Ei stratossa ole keskimäärin sen ohuempi ja kapeampi kaula kuin SG:ssäkään, sen sijaan stratossa on pidempi mensuuri eli nauhat kauempana toisistaan.
 
Molemmista on erilaisia profiileja, ja mulle on sattunut vastaan enimmäkseen ikävän paksukaulaisia (C-profiili?) stratoja, sen sijaan Gibsonin ohuempi (D-profiili?) vakiokaula on mun käteeni just oikea.
 
Lienee D-profiili se Lokasuoja-Leon paksuin ja ainoa oikeasti paksu profiili. Kaikki C:t ovat ainakin omaan käteen olleet ihan perus tiluttajakamaa.

Mielestäni tämä oli ihan reilu kymysys, jopa näin basistin näkökulmasta. Kaulapainoinen kitara jossa jossa on paksu, leveä kaula
 
Edelleen olen sitä mieltä, että _ainakaan_ vanhemmat G-merkkiset SG:t eivät ole kaulapainoisia, lisäksi on ihan pakko sanoa, tahi kysyä, että oletkos Dropped C koskaan kokeillu Gibsonin SG:tä? Nimittäin 60Žs profiilin Giban kaula on paitsi melkoisen ohut ja kapee, myös todella nopee.

Nimittäin 60Žs profiilin Giban kaula on paitsi melkoisen ohut ja kapee, myös todella nopee.
 
Eikös tätä kyseistä vatkainta joskus kaupattu sellaisessa "Osta meiltä maailman lipakoin ja nopein vatkain." -hengessä? :/

Kaiken maailman kopiota lähinnä kokeillu, siis enemmän (Epiluuri, LTD). Tunnustan. Joskus jotain muutaman minuutin rämpytelly 70-luvun oikealla SG:llä.
 
Edit: Enkä minä tuota kaulapainoisuutta negatiivisenä ominaisuutena nähnyt, päinvastoin. Pysyypähän kitara suoremmassa, eikä tule revittyä niin paljon ylös ja kroppaan päin liian alhaalla roikottamisen, huonon tekniikan ja basismin vuoksi....

Eikös tätä kyseistä vatkainta joskus kaupattu sellaisessa "Osta meiltä maailman lipakoin ja nopein vatkain." -hengessä? :/
 
Se on, kiistatta (kun tääl historiaan vedottiin), ainoastaan joutui sitte tuon hammastikkukaulan (wizard tms) ohittamaksi.. 8)
Juu, no offence Dropped C, mutta arvelin noin olleen asian laidan, nimittäin mitä olen esim. T-pajan kopsuja laittanu, niin niissä on muhkumpi kaula.
Toisaalta Epipuhelimen 400:sen kaulaa kehui soolokitaristimme, joten liekö se sitten vastaava kuin Peten -74 Std SG...??

Historiakin tämän osoittaa. Millä on riffit soitettu ja millä tilut vedelty?
 
Todellisuudessa syy on siinä, että SG vetoaa rumalla ulkonäöllään tietyn tyyppisiin rokkareihin, joita ei kiinnosta nopeiden soolojen soittelu vaan miehisesti karski AC/DC-olemus ja yksinkertainen riffimusiikki. He ovat luonteeltaan liian itsepäisiä ja lyhytjänteisiä opettelemaan nopeaa melodiatyöskentelyä tai liian monia sointuja sisältävää kitaramusiikkia. Naisiltaan he kinuavat pimppua usein keskellä kaupunkia ja melko suoraviivaisesti. Vanhemmiten heidän tylyn ja riskejä kaihtamattoman elämäntyylinsä seurauksena kolhuja kokenut hienomotoriikka kuihduttaa soitosta katkerasti ne niukatkin musiikilliset liikkumavarat, joita pääosin uhmakkuuteen pohjaava hakkaava soittotyyli on siihen asti tarjonnut. Voimasointuriffien steriili tenho alkaa hiljalleen hävitä nivelten särkyihin. Sittemmin lähimuistin häiriöiden ja masennuksen hiipiessä koko yhdeksännestä nauhasta ylöspäin tihenevä otelaudan alue tuntuu monimutkaisuudessaan pikkuhiljaa olevan vain tiluttajien paskahommia varten. Niinpä SG-kitaristeista yleensä tuleekin ennenaikaisia viiden nuotin blues-patuja, joiden mielestä kovat äijät soittavat kaikki rock-vibratotkin oikeasti vaikka kanteleella, jos vaan asenne ja fiilis on kohdallaan. "Ennen ei ollut tilpehöörejä eikä roinaa. Oli vaan äijä, SG, piuha ja vahvistin. Sellasista keikoista on muistona kitaraan pinttynyt hatsi ja rumpalin ride-pellin osumista jääneet nirhaumat otelaudan reunassa. Joillakin siinä vaan on sitä meininkiä, toisilla ei."
 
Kyse on siis siitä, että kitaran ulkonäön takia tietynlaiset luonnetyypit ohjautuvat soittamaan SG:llä. :D

Tähän väliin melkein aiheeseen sopiva kysymys (pikku välipala vain, tiedän että tällaisiin kysymyksiin saa vastauksen vain kokeilemalla): Blues, bluesrock ja 70-luvun rock. Stratocaster, Telecaster, SG vai ES-335 (eli Strato ja Tele USA Fendereitä ja muut Gibsoneita)? Mitä sanoisitte omien kokemustenne/tietojenne pohjalta?
 
ES-335. Sillä taittuu kaikki nuo genret loistavasti ja monta muutakin päälle. Sanoisin, että hyvä ES-335 on monipuolisin kitara noista kaikista, ja vaikka se onkin semi-hollow, niin ei mielestäni mitenkään kovin kiertoherkkä, vaan sillein sopivan.

ES-335. Sillä taittuu kaikki nuo genret loistavasti ja monta muutakin päälle. Sanoisin, että hyvä ES-335 on monipuolisin kitara noista kaikista, ja vaikka se onkin semi-hollow, niin ei mielestäni mitenkään kovin kiertoherkkä, vaan sillein sopivan.
 
Itse sanoisin, että Strato ja Tele ovat monipuolisemmat noista.
 
e: Mutta ES-335 paras jazzeihin ja bluesiin.

Kolmanneksi, tästä vaahdottiin jo aiemmassakin triidissä, mutta miten sä Petrukki voit suositella jotain tietämättä asiasta omakohtaisesti jotain? Sanoisit reilusti kuulleesi asiasta isoilta pojilta, äläkä suosittele jos et tiedä.
 
Sanonpahan tähän yhden asian: en suositellut SG:tä, vaan varoitin mahdollisista ongelmista. Joka kerta, kun olen kysynyt SG-fadedista, minulle on sanottu, että hiki voi pilata sen kaulan. Saanko sitäkään kertoa?

hiki voi pilata sen kaulan.
 
Kantsii käyttää Rexonaa....; /

vermilion:
Itse sanoisin, että Strato ja Tele ovat monipuolisemmat noista.
 
e: Mutta ES-335 paras jazzeihin ja bluesiin.
 
Eli sulla ei Vermilion ole kokemusta yhdestäkään noista kitaroista, kunhan puhut? Sitä voi ulkonäkö niin hämätä, niin hämätä, kuten 335:n tapauksessa aina saamme havaita. Artist on oikeassa, se on todellakin tän otannan monipuolisin soitin, puoliakustisesta ulkonäöstään huolimatta.
 
SG:stä sen verran, että Angus Youngin ja noin miljoonan pubirokkarin lisäksi mm Frank Zappa soitti vuosikaudet SG:llä nimen omaan sen helpon tilutettavuuden - kyllä, tilutettavuuden takia.
 
Vaikka edellä nähty kuvaus tyypillisestä SG:n omistajasta olisikin likellä todellisuuspohjaa, se on silti hyvä, kevyt ja monipuolinen kitara.

Lienee D-profiili se Lokasuoja-Leon paksuin ja ainoa oikeasti paksu profiili. Kaikki C:t ovat ainakin omaan käteen olleet ihan perus tiluttajakamaa.
 
Nuorena poikana tuli kutsuttua noita 70-luvun Fenderin kauloja "haloksi". :)
 
Eivät tuntuneet kovin mukavilta kokemattoman käteen nuo Fenkut ja hintaakin oli liikaa. Sen sijaan tuo mulla edelleen oleva '79 The SG toteutti paremmin rock-unelmaa: Ohut ja nopea kaula jumbo-nauhoilla sekä aika kuumat humbuckerit. Kaulan lakkaus on myös suhteellisen ohut ja mattamainen. Kyseessähän on sen ajan halpis-Gibson, vert. Faded. Mitäs siitä jos soundi oli aika tumma eikä useamman kitaran bändi-soitossa kunnolla erottunut...
 
Tuo pähkinäpuurunkoinen/mahonkikaulainen The SG ei ole lainkaan kaulapainoinen. Tuosta ominaisuudesta olen vain lukenut karmeita tarinoita... ;) Onhan tuossa 70-luvun lopun mallissa muutakin "poikkeavuutta". Esim. piuhan paikka Lespa-tyyliin kyljessä ja kolmipala-kaula vahvistavalla volutella.
 
60's c-profiilin Fender-kaula on kyllä mulle se paras. Kunnolla lakattuna. Ja muutenkin tuo stratocaster-maailma rupesi kiinnostamaan bluesin soiton myötä. Ei sillä etteikö SG:llä voisi bluesia vääntää, mutta mulle Strato on ollut enemmän "Se" kitara. Mutta hyvä että SG:t on taas muodissa. 80-luvulla niistä ei paljoa intoiltu, kuten ei telecastereista tai kolmekolmevitosistakaan...
 
Molempi parempi. Erilaisia ovat ja hyvä niin. Ja versioitahan näistä löytyy, varsinkin stratoista....

tuntuu vähän siltä että threadin aloittaja on ostamassa joko Stratoa tai SG:tä sen ulkonäön ja brändin mukaan. Straton ja SG:n vertailu on jo sinänsä pöhköä että ne tuottavat niiiiiin erilaiset soundit, niissä on täysin erilaiset puut ja rakenteet.
 
On vähän sama kuin haluaisi kulkuneuvon ja sitten pähkäilee henkilöauton ja moottoripyörän väliltä:
 
auto
+ voi ajaa talvella
+ kulkee tavarat paremmin
- hinta
 
pärrä
+ kiihtyy kuin unelma
+ varmasti saa pesää
- vakuutukset
 
jne. :)
 
Osta molemmat!!!

Itse sanoisin, että Strato ja Tele ovat monipuolisemmat noista.
 
e: Mutta ES-335 paras jazzeihin ja bluesiin.
 
Kyllä minäkin sanoisin sillä kokemuksella mikä tuosta kitarasta jäi, että ES335 soveltuu ihan kaikenlaisen musan soitantaan. Loppu onkin kiinni sitten soittajasta niin kuin kovin monessa muussakin asiassa.