Kitarat: kitarakamat ›

Toivoisin, että löytäisin henkilön joka opastaisi poikaa soittamisen alkuun pala palalta kiinnosuksen mukaan. Ehkä ei siis niin sidottuja säännöllisiä opetustuokioita. Ei siis mitään pakko pullaa... Jos haluaa soittaa niin voi soittaa ja jos haluaa opetusta niin saisi opetusta. : D
 
Onko tuo edes mahdollista... pitäisi olla omassa taloudessa tuo opettaja. ; )
 
On se mahdollista. Eikä tarvii olla omassa taloudessa. Ainakin Tampereen seudulla on opettajia jotka tulee vaikka omaan kotiin antamaan tunteja. Meillä olisi myös omassa taloudessa soittonopetustaitoisia (vaimo on musiikkiluokan opettaja), ja itsekin jotain osaan. Mutta silti ollaan ulkoistettu omien mukuloiden musahommat.
 
Kertokaa ihmeessä, jos teillä on omakohtaisia kokemuksia lapsen musiikin harrastamisesta näin nuorena!
 
Ok. Minulla on 3 mukulaa, joista kaikki harrastaa musiikkia jossain muodossa. Tyttö (10 v.) aloitti viulunsoiton konservatoriossa 6-vuotiaana. Hienosti on oma-aloitteisesti kaikki kotiläksyt hoitanut ilman mitään vanhempien erityismotivointia. 1/3:sen suoritti viime keväänä ilmeisen menestykkäästi (täydet bojot tai jotain).
 
Poika (8 v.) kokeili kitaransoittoa 6-vuotiaana, ja soittelikin yhden lukukauden (kotona käyneen opettajan opastuksella), mutta häneltä meni käsi poikki ja homma jäi siihen. Nyt hän pääsi myös konservatorioon lyömäsoitin puolella ja tuntuu jollain tasolla tykkäävän hommasta.
 
Pienin tyttö (3,5 v.) käy suzukimuskaria, ja pianosta irtoo jo omat "biisit"... Siitä tulee vähintään basisti!
 
Kaikki em. toiminta perustuu siihen mitä lapsi haluaa itse tehdä, toki pientä ohjausta harrastetaan, mutta mitään pakotusta ei käytetä.
 
Itse ajattelen niin, että kun alusta asti lapsi saa ammattitaitoista oman instrumenttinsa opetusta, kaikki tekniikat ja teoriat tulee kerralla oikein. Niinkuin rummusoiton opettaja minulle esimerkkinä kertoi, väärän perustekniikan poiskitkeminen ottaa 2-3 vuotta.

Viisivuotiaan lempibändi on muuten ZZ Top.... taakse jäivät Fröbelit sun muut.
 
Meillä vanhin (6v) on alkanut ruinaamaan Teräsbetonia ;)
(Mistähän moinen. ite kuuntelen kotona lähinnä bluesia ja konemusaa ja emäntä iskelmää. Lankomies kylläkin on Iron Maiden-fani henkeen ja vereen)

Täältä lähtisi kyllä myös ääni sille järjestykselle että ensin hankittaisiin se ope ja hänen avustuksellaan sitten soitin. Tuleepa ammattimaisempaa näkemystä soittimenkin hankintaan.
 
Jos siis tarkoitus on todella hankkia opettaja. Ellei, niin sitten varmaan näiden vinkkien pohjalta kitaraa hankkimaan.
 
Teillä on kirkkaana mielessä että homman pitää olla tuossa vaiheessa leikkiä. Oikein. Mutta toisaalta, jos poika kuitenkin soittelee, niin ehkä sitten kuitenkin ihan ohjatusti parempi, mutta oman "aikataulun" mukaan.
 
Sopikaa opettajan kanssa tarpeen ja toiveen mukaan joustavat aikataulut. Kun on flussaa ja noin, niin jätetään väliin ja kun taas nappaa, niin sitten ehkä vaikka tiuhemmin.
 
Tosin, moni opettaja saattaa haluta kyllä enemmän säännöllistä aktiviteettia ja -tuloa ja suhtautua myös nihkeästi kovin flexiin lukujärjestykseen. Ei tietenkään kaikki, mutta siihenkin kannattaa varautua.

Toisaalta hänen ehdoton vaatimuksensa saada sähkökitara, saa minut kuuntelemaan häntä ja vakuuttumaan siitä, että hän itse tietää mitä haluaa. En silti haluaisi "sitoa" häntä viemällä musiikkiopistoon säännöllisesti ja kellon tarkasti. Toivoisin, että löytäisin henkilön joka opastaisi poikaa soittamisen alkuun pala palalta kiinnosuksen mukaan. Ehkä ei siis niin sidottuja säännöllisiä opetustuokioita. Ei siis mitään pakko pullaa... Jos haluaa soittaa niin voi soittaa ja jos haluaa opetusta niin saisi opetusta. : D
 
Onko tuo edes mahdollista... pitäisi olla omassa taloudessa tuo opettaja. ; )
 
Haluaisin kyllä tarjota pojalle sellaisen soittimen, joka myöskin olisi kunnon soitin eikä vain lelu.
 
Mulla 2 vuotias poika innostui kitaransoitosta, kun leikkipuistossa kävi setä (Pedro/Takuumiehet) aina laulattamassa lapsia kitaran (akustisen) kanssa. 3v. synttärit kun lähestyi niin lahjalistalla ei ollut mitään muuta toivetta kuin oma kitara. Käveltiin "vahingossa" musakaupan ohikin ja heti poika bongasi ikkunasta innostuksensa kohteen, 3/4 kokoisen akustisen kitaran..
 
No, kävin kaupassa sitten katsomassa. Olisi ollut pieni sähkökitarakin, mutta se painoi niin paljon, että oli ihan liian painava 3 vuotiaalle. 3/4 kokoinen kitara tuntui kyllä kokonsa puolesta liian isolta mutta ostin semmoisen..
Tuommoisen juniorin käsittelyssä ne kieletkin voipi olla aika kovassa käsittelyssä, ja sähkiksessä ne on aika ohuet..
 
On ollut ahkerassa käytössä. Minkäänlaista opetusta en ole edes vielä harkinnut, se on sellaista rämpytystä musiikin tahtiin kun pojasta siltä tuntuu että nyt tarvitaan kitaraa. 6v tyttökin aina sillointällöin sitä kokeilee(näppäilee..
 
Itseasiassa mulle kävi niinpäin sitten että itse innostuin tuosta pojan kitarasta ja ostin itselleni sähkiksen ja rupesin ottamaan tunteja.. Poikakin välillä haluaa kokeilla isin "rokkikitaraa", säröllä tietysti.. :-)
 
Eli lähinnä mitä tahdon sanoa, osta pojalle kitara ja nimenomaan leluksi kun tuonikäiselle kaikki on vaan leikkiä.
Ne 1/2 ja 3/4 kokoiset kitarat on kuitenkin ihan oikeita kitaroita jos musiikkikaupasta ostat (etkä anttilan hyllystä..).
Mitään koulutusta tuon ikäiselle on varmaan turha antaa,
voihan sitä itse opetella sieltä eripaikoista c-d-e-f-g-a-h-c
nuotit ja opettaa vaikka ukkonooaa tms alkajaisiksi jos poika jotain haluaa oppia.. Ja katsoa sitten miten jatkaa..

Joku kyseli miksi en vielä toivoisi lapsen aloittavan "harrastusta"...
 
En silti haluaisi "sitoa" häntä viemällä musiikkiopistoon säännöllisesti ja kellon tarkasti. Toivoisin, että löytäisin henkilön joka opastaisi poikaa soittamisen alkuun pala palalta kiinnosuksen mukaan. Ehkä ei siis niin sidottuja säännöllisiä opetustuokioita.
 
Kyllä, olet aivan oikeassa. Juuri tuonkaltainen rento ja lunki opetus oli minullakin mielessä.
 
On itsestäänselvää, ettei tuon ikäistä kannata viedä musiikkiopistoon tietyllä kellonlyömällä, jos on mahdollisuus saada opettaja, joka tulee teille esimerkiksi kerran viikossa tunniksi käymään, silloin kun sopii, soittelee lapsen kanssa ja tarvittaessa oikoo väärät otteet, antaa (ehkä joskus harvoin) jonkin helpon soittoläksyn jota ei suinkaan kuulustella fasistisesti vaan koko ajan mennään oppilaan ehdoilla... noinhan sen pitää toimia, ja ainakin meillä kotona se oli itsestäänselvästi ainoa oikea vaihtoehto.
 
Kuten jossain toisaalla huomautettiin, suomessa ei ole koulupakkoa vaan oppivelvollisuus, ja se että oppiminen pakotetaan tiettyyn formaattiin on lähes pelkästään säästötoimenpide ja ehkä vähän laiskuuttakin.
 
Katsele niitä ilmoitustauluja, ja pidä ensimmäisenä kriteerinä että opettaja on "hyvä tyyppi", niin lapsesi saa parhaimmillaan hyvinkin äkkiä elämänikäisen taidon oppia asiat vaivattomasti ja stressaamatta, siksi että ne ovat hauskoja eikä siksi että olisi pakko.

Katsele niitä ilmoitustauluja, ja pidä ensimmäisenä kriteerinä että opettaja on "hyvä tyyppi", niin lapsesi saa parhaimmillaan hyvinkin äkkiä elämänikäisen taidon oppia asiat vaivattomasti ja stressaamatta, siksi että ne ovat hauskoja eikä siksi että olisi pakko.
 
Tää on täysin turhaa mutta kuitenkin: Hyvin tiivistetty!

Tulipa nyt hieman aiheen vierestä mieleen että mitenköhän nuo "minikitarat" sopivat aikuisen käteen? Eipä oo tullu testattua. Olis se vaan hauskaa että olis sellainen pienempi sähkis jota vois veivata vähän niinkuin huumorimeiningillä. Siis sillai kuitenkin että se sähkis ei olis mikään erikoismuotoiltu vaan nimenomaan pienempi strato/tele ym.
 
Saiskohan tollaista ministratoa vähän paksummalla kaulalla jostain? Teettämiseen kuitenkaan ei ole varaa (ja jos on niin en osta niillä rahoilla huumorisoitinta :)

Tulipa nyt hieman aiheen vierestä mieleen että mitenköhän nuo "minikitarat" sopivat aikuisen käteen? Eipä oo tullu testattua. Olis se vaan hauskaa että olis sellainen pienempi sähkis jota vois veivata vähän niinkuin huumorimeiningillä. Siis sillai kuitenkin että se sähkis ei olis mikään erikoismuotoiltu vaan nimenomaan pienempi strato/tele ym.
 
Saiskohan tollaista ministratoa vähän paksummalla kaulalla jostain? Teettämiseen kuitenkaan ei ole varaa (ja jos on niin en osta niillä rahoilla huumorisoitinta :)
 
No onhan semmoinen minikitarakin keksitty, ukuleleksi taitavat kutsua..
 
Kyllä nuo 1/2 ja 3/4 kokoiset kitarat sopivat aikuisenkin käteen, ei se kaula niin paljon ohuempi ole.

Itse jouduin tilaamaan 6v (kohta 7v) pojalleni, kun vasuri on, Millbrookin kautta 3/4 kokoisen Johnson-merkkisen sähkiksen. Tullut on, vaan en ole ehtinyt hakemaan sitä vielä, kun matkaa sinne on hiukka. Vaikea silti sanoa, onko sopiva käteen..? Ilmeisesti Millbrookissa on noita samaskaalaisia oikeakätisillekin ihan paikan päällä? Kannattaa käydä tutustumassa, jos lähistöllä asustelee.
Ainakin palvelu on ollut sähköpostin välityksellä erinomaista.
 
Itse olisin mielelläni jo pikkupoikana soitellut, vaan ei ollut vanhemmilla aina sitä rahaa hankkia soitinta, joten jos vaan pojalla intoa on ja vanhemmilla hiukan euroja, niin hyvään harrastukseen junnu pääsisi käsiksi!

Olis se vaan hauskaa että olis sellainen pienempi sähkis jota vois veivata vähän niinkuin huumorimeiningillä. Siis sillai kuitenkin että se sähkis ei olis mikään erikoismuotoiltu vaan nimenomaan pienempi strato/tele ym.
 
Joskus on himottanut tehdä sellainen "katkaistu" versio. Esim, että skaala on sama kuin normaalin 5. nauhasta tallaan. Vire sama, mitä 5. nauhalta löytyy ADGCEA, jolloin kielten jännitys on sama kuin normaalimittaisella. Kaula satulan kohdalla saman levyinen kuin normaalissa 5. nauhalla. Eli niinkuin soittelisi capo 5. välissä.
 
Joskus tänne laitoin linkin moisesta sofacasterista, mutta tarkemmassa tarkastelussa tuo näytti olevan vain kuvamanipulaatiolla tehty.

. Eli niinkuin soittelisi capo 5. välissä.
 
Mutta jos muksulle antaisikin käteen normaalikokoisen sähkiksen, johon on viritetty capo vitosnauhalle? Kitara ei jää pieneksi, skaala olisi kai jotakuinkin 3/4. Siitä voi sitten "kasvattaa" kitaraa muksun mukana.
 
Itse aloittelin kitaransoittoharjoitukseni jotakuinkin ominpäin isosiskoni normaalikokoisella, erittäin helpposoittoisella nailonkielisellä Landolalla jotakuinkin 5-6 -vuotiaana. Koko ei tuottanut ylitsepääsemättömiä ongelmia. Vastaavasti junioripianistitkin käyttävät normaalikokoisia soittimia, kyse on vain ohjelmiston valinnasta.
 
Pikkukitara jää automaattisesti pieneksi - tosin siitä saisi ehkä mainion matkasähkiksen.

Entä jos lapsesta tuleeki Hendrix?
 
Sitten se joutuu linnaan huumeiden hallussapidosta.
Toivottavasti ei Hendrix. Ennemmin Bonecrusher.

Sitten se joutuu linnaan huumeiden hallussapidosta.
Toivottavasti ei Hendrix. Ennemmin Bonecrusher.
 
Ei, sitten se tulee aina M.nettiin häiriköimään härskeillä avatareillaan.:)

Tsekatkaa nuo Vekara-soittimet:
 
http://netti.nic.fi/~hkauppil/tuotteet.htm
 
Tosin voi olla että niitä ei enää tehdä kun ilmeisesti ei ollut kysyntää, mutta nuo olisivat parempia lasten kitaroita, ja virityskin noilla 3-kielisillä on aika helppo duurisointu. Harrilla tai Joukolla saattaa olla vielä jossain joku "ylimääräinen".

Lisättäköön vielä, että soittamisen tulee lähteä 100% lapsen haluista. Tässä maassa on aivan liikaa lastaan väkipakolla lätkäharkkoihin raahaavia vanhempia. "kyllä isi/äiti tietää mikä sinulle on parasta"
 
Mä kun alottelin kitaran soittoa niin mutsi mua siinä ohjaili suuntaan jos toiseenki ja jos se minusta olisi ollut kiinni niin oisin lopettanu siinä vuoden parin jälkeen viimeistään mutta nyt oon soittanu jotain kymmenen vuotta ja musiikki ja kitaransoitto on tärkeimpiä ja innostavimpia asioita mulle nyt ja mä olen niin äärettömän kiitollinen että vanhemmat jakso vähän väkisinkin patistaa niitä läksyjä soittelemaan.

On itsestäänselvää, ettei tuon ikäistä kannata viedä musiikkiopistoon tietyllä kellonlyömällä, jos on mahdollisuus saada opettaja, joka tulee teille esimerkiksi kerran viikossa tunniksi käymään, silloin kun sopii, soittelee lapsen kanssa ja tarvittaessa oikoo väärät otteet, antaa (ehkä joskus harvoin) jonkin helpon soittoläksyn jota ei suinkaan kuulustella fasistisesti vaan koko ajan mennään oppilaan ehdoilla... noinhan sen pitää toimia (..)
 
Tää nyt ei kauheasti liity tähän, hyvä musaopisto-opettajahan ei niin kauheasti tuosta poikkea, paitsi että eivät (mun tietääkseni) harrasta kotikäyntejä ;-) Soittotunnit ovat myös säännöllisesti (mä itse olen sitä mieltä, että säännöllisyys ja jatkuvuus ovat tässä asiassa hyvästä). Ja aluksi tunnithan pruukaavat olemaan lyhyempiä, että lapsi ei väsähdä. Riippuen siitä miten rasittavaa soitto on fyysisesti lapselle, jo puolen tunnin sessiossa voi olla hyvä relautua välillä, vähän ravistella jäseniä ja sitten jatkaa taas.
 
Esikoistyttömme aloitti musaopistossa 4-vuotiaana viulunsoiton. Kuulostaa ehkä natsifatsi-meiningiltä, mutta totuus on, että lapsi itse oli siitä puhunut jo kaksi vuotta. Nyt 7-vuotiaana homma jatkuu hyvällä innostuksella. Tämän syksyn uusi juttu on se, että hän on mukana orkesterissa. Nuorempi soittaa selloa. Muskareissa molemmat kävivät vauvaikäisestä saakka.
 
Vanhemman velvollisuus on tukea lapsen soittamista - näin musiikista innostunut lapsi voi saada hienon asian koko elämänsä ajaksi. Asiasta innostumatonta lasta ei toki saa koettaa pakottaa soittamaan - siitä ei kuitenkaan lopulta tule mitään.

mä olen niin äärettömän kiitollinen että vanhemmat jakso vähän väkisinkin patistaa niitä läksyjä soittelemaan.
 

 
oot varmaan aika harvinainen tapaus. Monilla tuntuu jäännen traumoja tuollaisesta "pakottamisesta". En ole asiantuntija ja saatan olla väärässä.

oot varmaan aika harvinainen tapaus. Monilla tuntuu jäännen traumoja tuollaisesta "pakottamisesta". En ole asiantuntija ja saatan olla väärässä.
 
Pitää varmasti paikkansa, mutta tunnen myös päinvastaisia tapauksia, jotka on lapsena pakotettu soittamaan pianoa tai viulua ja ovat nyt aikuisina ammattimuusikkoina tyytyväisiä siitä että näin kävi. Ihmettelin todellakin tätä itsekin, mutta kun henkilö itse tämän kertoi. Yrittää nyt sitten tehdä tässä oikein ja lapsen parhaaksi :-)

Kitaristi mun toisessa bändissä teki 2/3 Les Paulin. Kuvittelisi että sen koikoinen sähkis sopisi just precis 5-vuotiaalle...

oot varmaan aika harvinainen tapaus. Monilla tuntuu jäännen traumoja tuollaisesta "pakottamisesta". En ole asiantuntija ja saatan olla väärässä.
 
Toihan on klassinen tapaus:
 
Pakottamalla tulee joko ammattilaisia tai loppu ikänsä inhoavia ihmisiä.
 
Asiassa on vain sellainen mutka, että kakaroita on joskus pakko pakottaa (tämä koskee myös harrastuksia:)). Pienillä lapsilla ei ole vuosia kestävää pitkäjännitteisyyttä mihinkään (paitsi vanhempien ärsyttämiseen), ja jos heitä ei pakota, tulee harrastus vaihtumaan parin kuukauden välein. On tietenkin eri asia sitten pakottamisen tapa. Tunnen muutaman tapauksen, joilla ei juurikaan kavereita ole ollut ennen kuin aikuisiässä johtuen juurikin vanhempien pakotuksesta (koulusta treenaamaan nukkuma-aikaan asti). Yksi tälläinen tapaus on nykyään ammattimuusikko, eikä paremmasta tiedä. Kaksi muuta on lopettanut kokonaan soittamisen, ja vannoo jatkuvasti ettei pakota omia kersojaan koskaan samaan (tosin nämäkin tapaukset soittavat vuosien tauon jälkeen minut vieläkin suohon missä tilanteessa vain).