Kitarat: kitarakamat ›

Mikko1978: Olen ostanut sekä relikoituja että ei-relikoituja kitaroita. Relikoiduista pidän enemmän. Juuri hiljattain vertasin kahta lähes täydin samanlaista CS-Fenkkua, joiden ero oli tuo relikointi. Ero soittotuntumassa oli suuri. Siinä missä relikoitu kaula sopi käteen erityisen hyvin - mahdollisesti paremmin kuin yksikään muu kaula, niin relikoimattoman kaula tahmasi pahasti ja tuntui vähän kulmikkaalta. Molemmissa sama boatneck-profiili. Myös se, että itse aiheutettuja koloja ei erota relikoinnista, lisää käyttömukavuutta. Paksu kiiltelevä muovikerros kitaran puiden päällä ei tunnu tai näytä hyvältä ja relikointi vain pahentaa tilannetta. Muovidippi yhdistettynä laikkarelikointiin on tosi kurja vaihtoehto.
 
Tuo kitaran "sisäänajo"pointti kuulostaa varteenotettavalta. Sekä se että relikoidun/relkoituneen kanssa ei ehkä tarvitse olla niin varovainen uusien kolojen välttämiseksi. Voi kuluttaa rauhassa ilman että vaihtoarvo välttämättä laskee.

Drawbars: Yksi motivaatio voi olla samastuminen jonkun staran tyyliin, jolloin eläytymistä voi auttaa näköispainos hänen kulahtaneen mutta makean näköisestä soittimestaan. Vaikka SRV.
 
Relikoitunut vai relikoitu? Esim. SRV:n se tunnetumpi strato ei ole pelkästään relikoitunut, mieshän on itse kolhinut tarkoituksella kitaraansa. Jos jaksaa kaivella nettiä, tuo on valokuvia vertailemalla todettavissakin kun kitara muuttuu lyhyessä ajassa kulahtaneeksi. Samaa on tehnyt moni muukin, esim. Paul Simonon, joka on itse kertonut kuinka hän uuden basson saatuaan ensitöikseen alkaa kolhia sitä vasaralla jne.
 
No itsellä on yksi kevyesti relikoitu Fenderin Telecaster, mutta ei nyt varsinaisesti sen relikoinnin takia. Vanhennus on kuitenkin tyylikkäästi tehty, ja kun kitara muutenkin on hyvä, ei relikointi haittaakaan.
 
Fenderin kertoman tarinan mukaan (kaikkeen pitää nykyään liittyä tarina) ensimmäiset relikoidut kitarat valmistettiin Keith Richardsin palautettua kirtuetta varten saadut/hankitut uudet kitarat ja pyysi tekemään niistä "vanhan soittimen" tuntuisia.
 
Mutta ennen kaupallista relikointia olivat soittajat itse jo vuosia kolhineet instrumenttejaan. Kohderyhmä oli siis jo olemassa, sitä ei Fenderin tarvinnut keksiä.

SRV:n ykkös strato on hyvä esimerkki siitä, että sehän oli paljolti "relicöity", ei "relicöitynyt". Eihän kitaralla kuulu ratsastaa / surffata / seistä kitaran päällä kengät jalassa, paiskoa pitkin lavaa, heittää kitaraa kaula edellä seinään (jolloin lapa meni poikki) jne. jne. Ei se kitara vain soittamalla sellaiseksi kulunut. Tavallaan oman kitaran tahallaan naarmuttaminen ja kuluttaminen ei ole sen kummempaa puuhaa -- ainoa ero lienee siinä, että jälkimmäisessä puuttuu yleisö.
 
Mua huvitti kun pari kertaa möin relic soittimen ja joitain ostajia kiinnosti oliko kitarassa paljon käytössä tulleita jälkiä. Toinen kitara oli heavy relic. Oli aika vaikea sanoa mitkä naarmut oli tullu soitossa.
 
Itse haluan omat kitarani ilman keinotekoista kulutusta.
 
Edit: Kätevästi edellinen viesti käsitteli samaa SRV kitaraa...en ole siis ainoa jolle tuli sama asia mieleen tosta kitarasta.

Tekee mieleni lisätä, että ei relikoinnin tarvitse olla sitä, että soitinta tahallaan paskotaan. Myös normaali kuluminen ja patina parantaa soitinta huomattavasti. Kyllä minä jotenkin oletan, että kun tehtaalla taiten soitinta vanhennetaan, niin mukana on kaikenlaiset kikat puun paistamisesta alkaen päättyen toneriten tapaisiin ravistimiin, joilla soitin saadaan oikeasti vastaamaan mahdollisimman pitkälle sitä viiskytvuotta vanhaa yksilöä. Eikös niitä PAF mikkejäkin tarkoituksellisesti vanhenneta, että saataisiin sitä vanhan kitaran soundia?
 
Itselleni kaikkein rasittavin ja ahdistavin osa kitaran elinkaarta on se kun se on ihan uusi ja naarmuton. Relikoindulla kitaralla tämän osan ohi pääsee kohtaamatta sitä ollenkaan :-D

Jos olisi varaa, ostaisin vain ja ainoastaan Fender Customshopin vanhentamia Strato, Telejä ja Jazzmastereita. Journey manit ja heavy relicit... toimii mulle.
 
Mä tykkään siitä, miltä ne näyttävät ja kaikki ne joita olen päässyt käpistelemään ovat tuntuneet erinomaisilta soittaa.
 
Vähän kuin kivipestyt ja kulutetut farkut. Feels good, looks good.

Mietiskelin myös sitä miksi tehdasrelikoiminen kohdistuu nimenomaan kitaroihin eikä esim. kosketinsoittimiin. Liittyisikö tämä vanhaan mutta edelleen pätevään kiertelevän hieman kulkurimaisen muusikon romanttiseen ideaan? Staran univormua täydentävät myös mahdollisesti tehdasrelikoidut farkut sekä vaatteet jotka näyttävät divarista ostetuilta. Kulttuurijuttu.
 
Kosketinsoittajiin sama imago ei oikein sovi, varmaan historiallisistakin syistä (kiertävät pianistit eivät oikein voineet kantaa instrumenttia olallaan), joten valmiiksi ulkonäöllisesti stressattuja kosketinsoittimia ei kai valmisteta. Kulahtaneita soundeja, jotka luovat rähjäisen baarin tms. tunnelmaa, on kyllä samplattuna tai mallinnettuna laajalti tarjolla ja myös presetteinä useimmissa pro keyboardeissa.

Ei taida kiippareissa olla turmeltavaksi joutavaa muille näkyvää pintaa riittävästi?

Tehdasrelikoituja vahvareita varmaan jo onkin, vaikka en muista nähneeni... ei kai voi soittaa uudenkarhealla Tweed-Fenderillä jos kitaraakin on vaivalla vanhennettu?
 
Vastataanpas otiskon kysymykseen. En osta mutta voisin ostaakin jos relikointi ei olisi tökerö ja soitin sen ansiosta tuntuisi sopivan sisäänsoitetulta.

2randpo: Fenderin kertoman tarinan mukaan (kaikkeen pitää nykyään liittyä tarina) ensimmäiset relikoidut kitarat valmistettiin Keith Richardsin palautettua kirtuetta varten saadut/hankitut uudet kitarat ja pyysi tekemään niistä "vanhan soittimen" tuntuisia.
 
Tämä ei ole totta, eikä se ole Fenderinkään kertoma tarina.
Don Was ja Vince Cunetto ovat paljon tärkeämpiä nimiä Fenderin relic-touhujen takana.
 
https://guitar.com/guides/essential-guide/relic-guitars-untold-story/

hallu: Tekee mieleni lisätä, että ei relikoinnin tarvitse olla sitä, että soitinta tahallaan paskotaan. Myös normaali kuluminen ja patina parantaa soitinta huomattavasti. Kyllä minä jotenkin oletan, että kun tehtaalla taiten soitinta vanhennetaan, niin mukana on kaikenlaiset kikat puun paistamisesta alkaen päättyen toneriten tapaisiin ravistimiin, joilla soitin saadaan oikeasti vastaamaan mahdollisimman pitkälle sitä viiskytvuotta vanhaa yksilöä. Eikös niitä PAF mikkejäkin tarkoituksellisesti vanhenneta, että saataisiin sitä vanhan kitaran soundia?
 
Itselleni kaikkein rasittavin ja ahdistavin osa kitaran elinkaarta on se kun se on ihan uusi ja naarmuton. Relikoindulla kitaralla tämän osan ohi pääsee kohtaamatta sitä ollenkaan :-D
 
Just näin. Pari ekaa lausetta ihan niin kuin minäkin ajattelen tästä topicista ja kaksi vikaa lausetta tiivistää mun ajatusmaailman kitaroista. Oma relikoitu keppini on Fenderin Roadworn strato vuodelta 2008 jolloin sen "uutena" ostin. Se miksi mä siitä pidin oli se että se oli ikäänkuin aukisoitettu eli siitä oli kaikki se uudenkarheus heti alkuun veks. Toiseksi siinä on just ne speksit mitä kitaraan halusin eikä mulla ollut mitään kuvitelmia siitä että se olis sama kuin joku 60-luvun strato saatikka että siinä olis jotain ihme mojoa. Lisäksi relikointi on tehty todella maltilla ja onhan se 12 vuoden aikana sitä lisää saanut. kiitos ohuen nitrolakkauksen.

McNulty: Tämä ei ole totta, eikä se ole Fenderinkään kertoma tarina.
Don Was ja Vince Cunetto ovat paljon tärkeämpiä nimiä Fenderin relic-touhujen takana.
 
https://guitar.com/guides/essential-guide/relic-guitars-untold-story/
 
No toihan on urbaanilegendan mukaan totta. Hyvä tarina on tärkeämpää kuin totuus. Samoissa lähteissä ja yhteyksissä tietysti mainitaan Cunetto ja Was. Ken tietää, mikä on totta?

Pahoittelen että takerrun sanavalintaan, mutta sanoikohan se Keith että vanhan soittimen tuntuisia vai näköisiä, vai sekä että? Sitä vaan mietin että mistä se sisään soitetun tuntu kitarassa tulee, saisiko sen tehtyä kitaraan joka ei lainkaan näyttäisi runnellulta?
 
Voi olla että oikein kalliissa soittimissa se onkin valmiina, mutta ainakin perus liukuhihnasoittimet tuntuvat uutena selvästi erilaisilta kuin sopivasti vanhentuneet. Mutta en oikein osaa määritellä että mikä sen uutuudenkankeudesta vapautuneen vaikutelman tekee.

"The story goes, according to a Fender insider, that Richards thought some replicas the Shop made him for a Stones tour looked too new. 'Bash 'em up a bit and I'll play 'em', he said'. So the Shop began to include wear-and-tear distress marks to replicate the overall look of a battered old original. It was not a new idea, but certainly an effective one." (The Stratocaster Guitar Book, Tony Bacon, s. 97.)
 
Tuossa siis se yllä muistinvaraisesti kertomani tarina liittyen Keefin rooliin Fenderin relikki-kitaroiden tuotannon aloittamisessa. Cunetto, J. W. Black ja muut sitten rakensivat näitä kitaroita, mistä kerrotaan kirjan samalla sivulla.

Kefiiri: Pahoittelen että takerrun sanavalintaan, mutta sanoikohan se Keith että vanhan soittimen tuntuisia vai näköisiä, vai sekä että? Sitä vaan mietin että mistä se sisään soitetun tuntu kitarassa tulee, saisiko sen tehtyä kitaraan joka ei lainkaan näyttäisi runnellulta?
 
Voi olla että oikein kalliissa soittimissa se onkin valmiina, mutta ainakin perus liukuhihnasoittimet tuntuvat uutena selvästi erilaisilta kuin sopivasti vanhentuneet. Mutta en oikein osaa määritellä että mikä sen uutuudenkankeudesta vapautuneen vaikutelman tekee.
 
Niin joo, kyllähän CS:n valmistamat reliikki-kitarat ovat myös oikeasti todella hyviä soittimia. Eli eivät todellakaan vain näköisiä. Ja tämähän on oleellista.

Kefiiri: Pahoittelen että takerrun sanavalintaan, mutta sanoikohan se Keith että vanhan soittimen tuntuisia vai näköisiä, vai sekä että? Sitä vaan mietin että mistä se sisään soitetun tuntu kitarassa tulee, saisiko sen tehtyä kitaraan joka ei lainkaan näyttäisi runnellulta?
 
Voi olla että oikein kalliissa soittimissa se onkin valmiina, mutta ainakin perus liukuhihnasoittimet tuntuvat uutena selvästi erilaisilta kuin sopivasti vanhentuneet. Mutta en oikein osaa määritellä että mikä sen uutuudenkankeudesta vapautuneen vaikutelman tekee.
 
Rungostahan ei sisäänsoittoa kyllä "tunne", mutta näkee. Tai no, tuntee sen jos tekee lakkaan mattapinnan (siis kiiltävästä pinnasta tekee matan, ei käyttämällä mattalakkaa). Kaulassa sen sijaan sisäänsoitto ilmenee kyllä varsinkin Fender tyylisissä soittimissa kaulan takaa ja otelaudan reunoilta. Ruusupuuotelautaiseen kitaraan saa kyllä helposti erittäin sisäänsoitetun tatsin ilman, että kitara näyttää yhtään kuluneelta. Kaulan tapauksessakaan mun mielestä mattalakan käyttö yksinään ei riitä alkuunkaan siihen, että tuntuisi sisäänsoitetulta.
 
Mä ostin viime vuonna Fender AVRI 52 telen ja se oli kyllä totaalisen muovinen ja kaikkea muuta kuin sisäänsoitetun tuntoinen, vaikka oli 12 vuotta vanha. Vedin kaulastakin lakat pois ja nauhojenvaihdon jälkeen pyöristin otelaudan reunoja merkittävästi ja vedin päälle muutaman kerroksen nitroa, mikä oli jo viikon päästä kovempaa kuin Fenderin lakka 12 vuoden jälkeen. Jos en olisi laittanut kaulan taakse puuhun vähän tummentumaa ja lakkaan sävytettä, niin kaula olisi näyttänyt aivan uudelta. Ton uudelleenkäsittelyn jälkeen kaula tuntui mielestäni yhtä sisäänsoitetulta kuin samaan aikaan Fazerin CS Fendereiden kaulat Kaisaniemen myymälässä.
 
Sisäänsoitettu tatsi ja kulumaton lookki samassa kitarassa on mun mielestä aivan täysin mahdollista. Ainakin mulla on ollut moisia omien käsittelyjen jälkeen 4-5 stratossa ja telessä. Sisäänsoitettu tatsi ilman sisäänsoitettua lookkia on nimenomaan se juttu mihin pyrin kun modaan soittimiani.
 
Profiilissa kuva ton telen kaulasta ja otelaudasta. https://muusikoiden.net/dyn/users/166947.jpg

o0o: Sisäänsoitettu tatsi
 
Ei kitara muutu millään tavalla, vaikka sitä soittaa kuinka kauan. Nauhat kuluvat, mutta sehän on aika ikävä juttu. Otelaudan reunat voi teoriassa pyöristyä hieman, mutta kuinka paljon? Otelautojahan saa myös uutena reunoilta pyöristettynä tai niitä voi hioa itse jos se tuntuu jotenkin tärkeältä, vaikea sanoa miksi olisi. Sisäänsoitettu tarkoittaa sitä, että soittaja tottuu kitaraan. Relikoinnilla ei siis ole mitään merkitystä, se on vain ulkonäköä.

Krice: Ei kitara muutu millään tavalla, vaikka sitä soittaa kuinka kauan. Nauhat kuluvat, mutta sehän on aika ikävä juttu. Otelaudan reunat voi teoriassa pyöristyä hieman, mutta kuinka paljon?
 
Kaulan voi soittaa loppuun. Claptonin Blackie ainakin siirrettiin eläkkeelle, koska kitara ei olisi kestänyt enää enempää käyttöä. Steve Morsenkin muistan valitelleen että ykköskeppi kestää enää yhden nauhanvaihdon ja otelaudan hionnan.

The Jack: Kaulan voi soittaa loppuun. Claptonin Blackie ainakin siirrettiin eläkkeelle, koska kitara ei olisi kestänyt enää enempää käyttöä. Steve Morsenkin muistan valitelleen että ykköskeppi kestää enää yhden nauhanvaihdon ja otelaudan hionnan.
 
Eikös kulumisongelma ratkea rosterisilla nauhoilla? Vissiin jotain muutakin kestävää nauhamateriaalia on. Meinaan että silloinhan yksi nauhan vaihto riittää.

Krice: Ei kitara muutu millään tavalla, vaikka sitä soittaa kuinka kauan. Nauhat kuluvat, mutta sehän on aika ikävä juttu. Otelaudan reunat voi teoriassa pyöristyä hieman, mutta kuinka paljon? Otelautojahan saa myös uutena reunoilta pyöristettynä tai niitä voi hioa itse jos se tuntuu jotenkin tärkeältä, vaikea sanoa miksi olisi. Sisäänsoitettu tarkoittaa sitä, että soittaja tottuu kitaraan. Relikoinnilla ei siis ole mitään merkitystä, se on vain ulkonäköä.
 
Jaa, niinkö? No tuossapa mietittävää meille soittajapojille!!
https://helda.helsinki.fi/handle/10138/174361

Krice: Ei kitara muutu millään tavalla, vaikka sitä soittaa kuinka kauan.
 
Sovitaan vaikka niin, vaikka oletkin täysin väärässä.