Kitarat: kitarakamat ›

Yhdellä pysyy kiinni. Kahdella lakkaa pyörimästä. Kolmas on varmistusruuvi.

Itselläni on -79/80 valmistettu Strato, eikä kolmepulttisesta kaulankiinnityksestä ole ollut minkäänlaista ongelmaa (tosin, ei ehkä hyötyäkään) kitaran koko historian aikana. Kaulatasku on tiukka, eikä säätöä tai ylimääräisiä kiiloja ole tarvittu. MicroTilt -ruuvin olen löysännyt kokonaan niin, ettei se kanna lainkaan, kun kaulan ruuvit on kiristetty. Näin kaulakulma ja kielten korkeus ovat asettuneet itseäni miellyttävälle tasolle, kuitenkin säilyttäen vielä säätövaraa molempiin suuntiin tallapalojen korkeudensäätöruuveissa.
 
Joskus 70/80-lukujen taitteessa kun etsiskelin itselleni käytettyä jenkki-stratoa, törmäsin kyllä aika monenlaisiin yksilöihin. Jossakin yksilössä kaulatasku oli niin väljä, että väliin olisi mahtunut sunnuntain Hesarikin. Yhdessä taas kaulatasku oli tiukka, mutta kielet kulkivat niin sivussa, että ohut E oli jo 12. nauhan kohdalla ulkona otelaudalta. Tässä ainut korjaus olisi ollut kaulataskun uudelleen muotoileminen jyrsimellä.
 
Monet tuolloin kokeilemistani 70-luvun loppupuolen Stratoista olivat kuin peruskoulun oppilaiden TET-jaksolla valmistamia. Laatu oli todella kirjavaa, mutta kokeiluihini osui kuitenkin yksi tuon ajan "kirves", joka sitten päätyikin itselleni aina näihin päiviin asti.

Kefiiri: Voi olla noinkin... itse tulkitsin tuon niin, että väljän kaulataskun takia ruuveja löysättiin ja kaulaa kammettiin sivuttain, jotta reunimmaiset kielet saatiin kulkemaan nätimmin otelaudan reunojen suuntaisesti.
 
Minulla on 70-luvun kolmiruuvinen strato, ja tuon olen joskus joutunut tekemään. Ohuin kieli meinasi lipsua otelaudan ulkopuolelle.

Okei, ilmeisesti siinä ei ole mitään salaista syytä. Esimerkiksi, että kolme ruuvia resonoisi paremmin kuin neljä tms. vaan kyse on puhtaan käytännöllisestä ratkaisusta josta luovuttiin kielteisen julkivuuden vuoksi. Allright.