Kitarat: kitarakamat ›

Old Joe: Samaa olen ihmetellyt. Hommahan menee niin, että tehtaalla viimeisteky menee ns. vituiks, jolloin otetaan koneraspilla suurin osa lakoista huts-helkuttiin, näytetään vähän hiekkapaperia ja Da Dam, läiskästään reilusti hintaan plussaa.
Kaippa ostaja saa sitä mojoa tietoisuudesta, että on maksanut reilusti ylihintaa verrattuna siihen huolella tehtyyn saman mallin kitaraan.
 
Olen myös aika samaa mieltä relikoinnista, olisiko tuokin yksi haara sitä "kamat tekevät soittajan"-dogmia? Eli ajatellaan että sitten kun on TASAN samanlaiset kamat, eikä riitä että on samaa mallia vaan pitää olla myös samalla tavalla kuluneet, kuin sillä esikuvalla niin SITTEN vasta pystyy myös soittamaan samalla tavalla.
 
Tuolla toisessa ketjussa joku oli esim. täysin varma ettei kukaan "nimiartisti" soita sarjatuotantokitaroilla vaan heille tehdään aina spesiaalivehkeet jollain "salaisella reseptillä", paremmalla soittajalla kun on tietenkin paremmat kamat, sellaiset joihin tusinaharrastajalla ei ole mitään mahdollisuuksia, ja sen takia hän on niin hyvä, ei siksi että olisi lahjakkaampi tai treenannut enemmän. Aika moni legenda aikojen saatossa on kuitenkin soittanut nykyajan makuuhuonekitaristin vehkeisiinkin verrattuna aivan kamalilla ritsoilla (joista niistäkin toki sitten tehdään kalliita kopioita :).
 
Markkinamiehet tietysti mielellään ruokkivat tätä uskoa, sillä myydään juuri niitä reliikkejä ja signatureja ihmisille jotka uskovat että soitto alkaa kulkea heti kun on "oikeat kamat" (TM).
 
Tämä "kamauskovaisuus" toki esiintyy jokseenkin joka lajissa, itse olen esim. ammunnassa "piessyt" aika monta kaveria jotka ovat julistaneet "faktana" ettei minun (vanhalla, halvalla mutta toimintavarmalla) kalustollani ole mitään mahdollisuuksia pärjätä vaan pitää pistää ainakin 5-kertainen rahamäärä kiinni viimeisimpiin härpäkkeisiin ennenkuin kannattaa edes alkaa harjoitella. :)
 
Mitä mojoon/sieluun tulee niin kaipa se tulee (jos on tullakseen) siitä että soittaja viettää soittimensa kanssa niin kauan aikaa että se "kasvaa kiinni käteen" kuten joku totesi. Tosin voi jossain paljon elämää ja keikkoja nähneessä yksilössä tiettyä "munaa" olla ihan sinälläänkin, niiden AITOJEN kulumien, kolhujen, tahrojen yms. muodossa. Omista soittimistani ainoa jossa tätä ehkä hiukan on on 40 vuotta vanha hiukan kolhuinen ja tummentunut itä-Saksalainen baritonisaksofonini jonka (myös elämää nähneessä) kotelossa on haalistunut "Pori jazz 85"-tarra.
 
Enemmän fiiliskysymys tuo "mojo" kuitenkin lienee kuin mikään todellinen fysikaalinen, esim. sointiominaisuuksiin vaikuttava, muutos.

Murgo: Olen myös aika samaa mieltä relikoinnista, olisiko tuokin yksi haara sitä "kamat tekevät soittajan"-dogmia? Eli ajatellaan että sitten kun on TASAN samanlaiset kamat, eikä riitä että on samaa mallia vaan pitää olla myös samalla tavalla kuluneet, kuin sillä esikuvalla niin SITTEN vasta pystyy myös soittamaan samalla tavalla.
 
Tuolla toisessa ketjussa joku oli esim. täysin varma ettei kukaan "nimiartisti" soita sarjatuotantokitaroilla vaan heille tehdään aina spesiaalivehkeet jollain "salaisella reseptillä", paremmalla soittajalla kun on tietenkin paremmat kamat, sellaiset joihin tusinaharrastajalla ei ole mitään mahdollisuuksia, ja sen takia hän on niin hyvä, ei siksi että olisi lahjakkaampi tai treenannut enemmän. Aika moni legenda aikojen saatossa on kuitenkin soittanut nykyajan makuuhuonekitaristin vehkeisiinkin verrattuna aivan kamalilla ritsoilla (joista niistäkin toki sitten tehdään kalliita kopioita :).
 
Markkinamiehet tietysti mielellään ruokkivat tätä uskoa, sillä myydään juuri niitä reliikkejä ja signatureja ihmisille jotka uskovat että soitto alkaa kulkea heti kun on "oikeat kamat" (TM).
 
Tämä "kamauskovaisuus" toki esiintyy jokseenkin joka lajissa, itse olen esim. ammunnassa "piessyt" aika monta kaveria jotka ovat julistaneet "faktana" ettei minun (vanhalla, halvalla mutta toimintavarmalla) kalustollani ole mitään mahdollisuuksia pärjätä vaan pitää pistää ainakin 5-kertainen rahamäärä kiinni viimeisimpiin härpäkkeisiin ennenkuin kannattaa edes alkaa harjoitella. :)
 
Mitä mojoon/sieluun tulee niin kaipa se tulee (jos on tullakseen) siitä että soittaja viettää soittimensa kanssa niin kauan aikaa että se "kasvaa kiinni käteen" kuten joku totesi. Tosin voi jossain paljon elämää ja keikkoja nähneessä yksilössä tiettyä "munaa" olla ihan sinälläänkin, niiden AITOJEN kulumien, kolhujen, tahrojen yms. muodossa. Omista soittimistani ainoa jossa tätä ehkä hiukan on on 40 vuotta vanha hiukan kolhuinen ja tummentunut itä-Saksalainen baritonisaksofonini jonka (myös elämää nähneessä) kotelossa on haalistunut "Pori jazz 85"-tarra.
 
Enemmän fiiliskysymys tuo "mojo" kuitenkin lienee kuin mikään todellinen fysikaalinen, esim. sointiominaisuuksiin vaikuttava, muutos.
 
Siinäpäs tuli asiat todettua napakasti:-) piti oikein plussalla paiskata. Itse jopa saattaisin epäillä, että kyse näissä täydellissä kopioissa ei ole edes paremmuudesta. Luulen, että hankkimalla replikan mestarin sukupuolisen vetovoiman sisältävästä talismanista, halutaan kähveltää osa tuosta elinvoimasta;-).
 
Relicointeja olen itsekin ihmetellyt, tai en ole oikein osannut muodostaa niistä järjellistä mielipidettä. Ensimmäisen kerran musafasulla roadworm-sarjan telen nähdessäni olin hämmentynyt, että vanhaa romua myydään uutena (ihan oikeasti luulin sitä joksikin vitsiksi). Se kitara tuntui kuitenkin hyvältä aivan kiistatta kuten muutkin roadwormit joita olen päässyt käpälöimään. Silloin ajattelin etten ikikuunapäivänä semmoista höpötystä itse ostaisi. Nykyisin mietin, että miksi ei. Eipähän tarvitsisi murehtia pikku dingeistä:-). Toisaalta en myöskään ymmärrä, miksi sitä ei voisi relikoida itse. Mulla on itselläni tuossa kohta nelikymppinen strato, jota olen "relikoinut" vuosikymmeniä ja kyllä se ihan uskottava on. Elämän tekemät dingit on aina oikeassa paikassa.

Sieltä se sielu ammentuu kun nappaa skeban kouraan jo ties kuinka monetta miljoonatta kertaa ja tuune on sama kun kuherruskuukautena.. Vähintään jonku asteen superstara. Vaikka soittaisi ukko nooan takerrellen. Jokainen kai sen mojon/ sielun tai luonteen määrittää aivan keskenänsä :)
 
Toisilla se luonne on vähän angsti niinku tuolla mun charvelilla... Toiset taas sellasia nyt mennää eikä meinata..
 
Ja kirjoituksesta päätellen tämä sälli lähtee nyt koisimaan.

Jukka Häikiö: Pakko oli vielä yskäistä tosta relicoinnista,kun joku sitä sivusi.Omasta mielestä aika huvittavaa hommaa maksaa siitä,että joku naarmuttaa sun kitaraa,ostaiskohan joku uuden relic-Mersun,silleen vähän kevyemmin avaimella kylkeen rapsutellun,tai sit sellasen heavy-relicin,jolla ois käyty pari jokamiesluokan osakilpailua,sen jälkeen kun se ois ensin toiminut taksina Helsingin keskustassa muutaman pitkän viikonlopun.
Takapenkki ynnä jalkatilat ois keränneet huomattavan määrän uskottavuutta,erinäistenkin eritteiden kyllästämässä muodossa ja kuskinpenkin selkänojassa muutama puukonmentävä reikä.Voi olla et kovin montaa ostajakandidaattia ei löytyis.
 
-No tulihan yskäistyä
 
Toisaalta. Lisäähän se relicointi kitaran valmistukseen käytettävää työaikaa, joten sillä voi perustella korkeampaa hintaa.

Mun mielestä mojo jonkun kitarassa merkitsee sillä soittimella tehtyjä hittibiisejä, kuten Van Halenin Frankenstein, Edgen Explorer ja Andy Summersin Tele. Taikaa joka jää historiaan. Me muut vaan ollaan wanna-be-mojo-kitaroiden omistajia.

Minä olen ajatellut nuo relikoinnit niin, että ne ovat osa showbisnestä, niillä voi ostaa uskottavuutta yleisön silmissä, siis sen osan yleisöstä joka ei tunnista aitoa kolhittua ja valmiiksi tehtaalla kolhittua soitinta toisistaan (käytännössä varmaan valtaosa yleisöstä). Jos ei ole tarvetta tälläiselle osana shown rakentamista, niin sitten valmiiksi relikoitujen uusien soittimien hankinta on minusta vähän hassua. Paitsi jos nyt sitten yhtä hyvää vastaavaa soitinta ei tosiaankaan löydy relikoimattomista.
 
Itse tuotetut tai kitaran omistamisen aikana jonkun tapahtuman aiheuttamat "merkinnät" voivat tuoda sitten (lisää) sitä mojoa, laadultaan hyvin henkilökohtaista.

sustain65: Minä olen ajatellut nuo relikoinnit niin, että ne ovat osa showbisnestä, niillä voi ostaa uskottavuutta yleisön silmissä, siis sen osan yleisöstä joka ei tunnista aitoa kolhittua ja valmiiksi tehtaalla kolhittua soitinta toisistaan (käytännössä varmaan valtaosa yleisöstä). Jos ei ole tarvetta tälläiselle osana shown rakentamista, niin sitten valmiiksi relikoitujen uusien soittimien hankinta on minusta vähän hassua. Paitsi jos nyt sitten yhtä hyvää vastaavaa soitinta ei tosiaankaan löydy relikoimattomista.
 
Itse tuotetut tai kitaran omistamisen aikana jonkun tapahtuman aiheuttamat "merkinnät" voivat tuoda sitten (lisää) sitä mojoa, laadultaan hyvin henkilökohtaista.
 
Vähän kyllä veikkaan, että suurin osa soittajistakaan ei aidosti kulunutta ja kulutettua soitinta toisistaan erota ainakaan pelkästä ulkonäöstä.

Jukka Häikiö: Pakko oli vielä yskäistä tosta relicoinnista,kun joku sitä sivusi.Omasta mielestä aika huvittavaa hommaa maksaa siitä,että joku naarmuttaa sun kitaraa,ostaiskohan joku uuden relic-Mersun,silleen vähän kevyemmin avaimella kylkeen rapsutellun,tai sit sellasen heavy-relicin,jolla ois käyty pari jokamiesluokan osakilpailua,sen jälkeen kun se ois ensin toiminut taksina Helsingin keskustassa muutaman pitkän viikonlopun.
Voi olla et kovin montaa ostajakandidaattia ei löytyis.
 
-No tulihan yskäistyä
 
Nyt kun yskimään tästä aiheesta lähdettiin niin pakko se on kai köhäistä vähän itsekkin.
 
Kitaroita ja autojahan on huono verrata tässä asiassa, koska autoteollisuus tuppaa kehittymään muotoilun ja tekniikan saralla koko ajan, toisinkuin kitarateollisuus jossa pääasiassa ne samat vanhat tutut mallit jyräävät nykyäänkin.
 
Nuo vanhat 50-60 luvulla tehdyt kitarat nauttivatkin nykyään melkoista arvostusta. Liekö se sitten perua siitä legendan mukaan 80 -luvulle tultaessa kitaroiden laatu laski ja muusikot alkoivat himoita noita paremmin tehtyjä vanhoja kitaroita, ja muusikoiden perässä alkoivat niitä "himoita" muutkin, vai olivatko nuo alkuperäiset kitarat oikeasti niin paljon parempia kun mikään sen jälkeen? Jokatapauksessa tässäkohtaa voidaan sanoa tuon "Vintage -kulttuurin" syntyneen kitaramaailmassa.
 
Tänäkin päivänä noita vanhoja, kuluneita vintageskittoja himoitaan. Kaikille niitä ei kuitenkaan riitä ja hintataso ei ole jokatepon kukkarolle sopiva. Mitä tekevät siis kitaranvalmistajat..? Kitaranvalmistajat vastaavat tähän sillä että he alkavat tuottaa kitaroita jotka tuntuvat ja näyttävät siltä kuin ne olisivat vanhoja, kuluneita ja soitettuja vintageskittoja. Harva soitossa ollut vintagekitara on kuitenkaan säilynyt mint -kuntoisena, ja siten uusi kiiltäväpintainen ja siloteltu kitara ei voi tuntua "aidolta asialta"
 
Kitaroita myydään muutenkin pitkälti mielikuvilla, joten kun kitarasta on vähän rapsuteltu maalia pois ja lyöty muutama dingi ja dongi sinnetänne, niin skeba alkaakin pikkuhiljaa näyttämään siltä että se todella voisi olla soitettu alkuperäinen vintagekitara. Parhaimmillaan nuo Relicit todella tuntuvat ja näyttävät vanhoilta ja aidoilta, huonommillaan taas.. No.. Siltä että joku on rapsutellut maalia pois uudesta kitarasta.
 
Automaailmassa asenteet ovat lähtökohtaisesti erilaiset. Autoja on aina myyty uuden teknologian, muotoilun jne. avulla, ja niin tehdään nykypäivänäkin. Relikointi ei kuulu uusiin asioihin.
 
Autoilussakin vaikuttaa kuitenkin tämä Vintageporukka. Vaikka useimmat tästä porukasta luultavasti himoitsevat niitä täydellisessä kunnossa olevia 50-60 luvun autoja, niin joukosta löytyy sekin porukka, joka pitää huolitellusta ruosteesta ja skraaduista:
 
http://papertrigger.blogspot.fi/2011/05/rat-rod.html
 
En tiedä olenko yksin mutta muutamat noista miellyttävät ainakin omaa silmääni. Etenkin tämä yksilö herättää sisimmässäni lämpimiä tunteita:
 
http://thedailydrivers.com/wp-content/uploads/2012/03/faux-patina.jpg
 
Hyvin tehty relikointi on minusta hienon näköinen niin autossa, kuin kitarassakin. Jos uudenkarhean mersun sivua naarmuttaisi avaimella, niin se taas kuuluisi kai osastoon huonosti tehty relikointi ;)

artal: Vähän kyllä veikkaan, että suurin osa soittajistakaan ei aidosti kulunutta ja kulutettua soitinta toisistaan erota ainakaan pelkästä ulkonäöstä.
 
Suurin osa "paremmista" relicoiduista värkeistä on tehty erittäin uskottavasti. Esimerkiksi Fenderin Roadworneissa kuitenkin on vaikkapa vaahteraotelaudoissa aika naurettavia ylilyöntejä ja Strummertele on lähinä vitsi.
 
Väitin kerran vasta hankkimaani satavarmasti aidosti relicoitunutta soitinta eräällä vintagekamaharrastajalle itse relicoimakseni. Sälli löysi monta kohtaa jotka "eivät voi oikeasti kulua niin" kuin oli kulunut. Keinotekoisesti vanhennetun tunnistaa ainakin silloin kun tietää että on vanhennettu.

RamoQ: ..muusikot alkoivat himoita noita paremmin tehtyjä vanhoja kitaroita, ja muusikoiden perässä alkoivat niitä himoita muutkin..
 
Tässä kohtaa tuli klassinen 'kahvit näppikselle' instant reaktio.. :-D

Tänään taisin mainita yhden asian kitarasta eräässä ketjussa ja nyt toistan saman.
Tämä on vain mun käsitys asiasta eikä tarvi allekirjoittaa mutta se kertoo paljon kitaristin suhteesta kitaraansa.
 
Mulle mojo on lyhykäisyydessään seuraavanlainen:
 
Hyvä kitara on sellainen, että se houkuttaa soittamaan ja se koukuttaa omistajansa ja vois miltei puhua rakkaudesta :D
 
Tuo siis mun käsitys asiasta ja sitten on ihan eri asia mistä johtuu mojo, varmaan toisilla aluksi tuntuu mojon hojoa kun näkee Gibsonin tai Fenderin, toisille se on Ibanez tai Tokai tai vaikkapa Suhr ja Carvin, kuitenkin se yksi ja yhteinen asia on, että olipa se mikä tahansa niin kitaraan pitää olla soittajalla jonkinlainen rakkaudellinen suhde, joka inspiroi osaltaan kitaristin halua soittaa ja hyvä kitara tekee sen, sitä haluaa hiplata jopa niin paljon, että vaimo katsoo vihaisena vierestä ;D

RamoQ: ..muusikot alkoivat himoita noita paremmin tehtyjä vanhoja kitaroita, ja muusikoiden perässä alkoivat niitä himoita muutkin..

Jii-Gee: Tässä kohtaa tuli klassinen 'kahvit näppikselle' instant reaktio.. :-D
 
Lähinnä vitsiksi tuon tarkoitinkin ja viittasin sillä siis siihen että eikai se kitaroiden taso oikeasti silloin niin surkea ollut, ja kitaramaailmassa on totuttu aika sokeasti seuraamaan "oikeitten soittajien" esimerkkiä kautta historian. :)

RamoQ: Lähinnä vitsiksi tuon tarkoitinkin ja viittasin sillä siis siihen että eikai se kitaroiden taso oikeasti silloin niin surkea ollut, ja kitaramaailmassa on totuttu aika sokeasti seuraamaan "oikeitten soittajien" esimerkkiä kautta historian. :)
 
Mulla on tuo "mojo" tullut ihan siitä että vasuri Yamaha SG 2000 oli mun eka todella hyvä kitara, Gibson SG:n jälkeen todella ihan jotain muuta. En mä silti Santanaa erityisemmin fanittanut vaikka hän soittikin jonkin aikaa ko kitaramallilla, se nyt vaan oli sen aikasista kitaroista (79) parhaita mitä vasurina sai kohtuuhintaan tai ylipäätään sai tilattua.
 
Jännä juttu sinänsä, pikkuskidina kattelin ja fanitin Toni Iommin vasuri-SG:ta tyyliin "tollasen mä haluan", sitten kun vähän myöhemmin sellasen hommasin niin pettymys oli suuri kun ei se nyt niin erikoinen skitta ollutkaan, tais sattua mun kohalle vielä maanataiyksilö, kaula ei stemmannut eli vireongelmien kanssa sai tapella. Mielikuvahommaa siis tuossa kohtaa.
Pettymyksen myötä kaikenmoinen Gibson-kuume katosi palatakseen joskus 90 luvun lopulla kun Ahosen musiikissa oli helvetin hieno musta vasuri Les Paul...sekin oli pettymys, tosin eihän siitä liikkeessä ja tehtaan asetuksilla/kielillä voinut mitenkään oikeaa kuvaa saada ja kun vertasin sitä mielessäni tietenkin Yammuun niin kyllä ne loputkin orastavat Gibson-"mojot" ja gasit katosivat.
 
Mulla oli varmaan 20 vuoden paussi Yamahan suhteen, välillä oli jotain rimpuloita halpis-Ibanezeja ja yks Japanin Strato ja 96 vuodesta lähtien amerikan stankku....kai se oli tuo kun piti saada sitä Stratosoundia keikoille.
Otin Yammun uudestaan käyttöön muutama vuosi sitten, nauhat hiottiin ja potikoita vaihdettiin, pikkuhiljaa vanha rakkaus palasi ja Strato jäi...ei sitä voi selittää, Stratoon ei vaan ole mitään tunnesidettä, niitä saa kaupasta, se on ok mutta ei juuri muuta, siis tää mun amerikan Strato.
Voihan se olla että olen pohjimmiltani kuitenkin sitten enempi Les Paul tyyppisten kitaroiden "fani" ja onhan tohon kitaraan tavallaan kasvanut ja onhan se hyvä, ei siitä mihinkään pääse, mojosta en tiedä ja varmaan parempiakin kitaroita löytys jos ois massia...
 
Vähän eri malli mutta onhan tuosta moneen menoon, ainakin puhtoset soundit lähtee komiasti http://www.youtube.com/watch?v=mwRZnqXV1YI

Ehkäpä se Mojo sitten on kuitennii se selittämätön fiilis,joka tulee kun nappaa kouraan
kepin ja se tuntuu het hyvält.Itse ollut aikas lailla yhden kitaran kaveri,vaikka noita vempeleitä on matkan varrella ollut jos jonkun näköistä,niin yksi on ollut ja pysynyt.
Varmasti tellus on pullollaan aina parempia ja parempia vehkeitä,mutta itselle ollut Lottosen Juhan tekemä LP se oikea,onhan toi ollut jo vuodesta -95(aitoa relicoitumista muuten havaittavissa).Aivan peevelin hyvä keppihän toi on,soittajansa taitoihin verrattuna aivan yläkanttiin,mutta eipähän tarvii koskaan etsiä vikaa soittimesta.

Jukka Häikiö: Ehkäpä se Mojo sitten on kuitennii se selittämätön fiilis,joka tulee kun nappaa kouraan
kepin ja se tuntuu het hyvält.Itse ollut aikas lailla yhden kitaran kaveri,vaikka noita vempeleitä on matkan varrella ollut jos jonkun näköistä,niin yksi on ollut ja pysynyt.
Varmasti tellus on pullollaan aina parempia ja parempia vehkeitä,mutta itselle ollut Lottosen Juhan tekemä LP se oikea,onhan toi ollut jo vuodesta -95(aitoa relicoitumista muuten havaittavissa).Aivan peevelin hyvä keppihän toi on,soittajansa taitoihin verrattuna aivan yläkanttiin,mutta eipähän tarvii koskaan etsiä vikaa soittimesta.
 
Eikös se ole ihan ikiaikainen säätö, että työkalun pitää olla käyttäjäänsä parempi?

Jukka Häikiö: Ehkäpä se Mojo sitten on kuitennii se selittämätön fiilis,joka tulee kun nappaa kouraan
kepin ja se tuntuu het hyvält.Itse ollut aikas lailla yhden kitaran kaveri,vaikka noita vempeleitä on matkan varrella ollut jos jonkun näköistä,niin yksi on ollut ja pysynyt.
Varmasti tellus on pullollaan aina parempia ja parempia vehkeitä,mutta itselle ollut Lottosen Juhan tekemä LP se oikea,onhan toi ollut jo vuodesta -95(aitoa relicoitumista muuten havaittavissa).Aivan peevelin hyvä keppihän toi on,soittajansa taitoihin verrattuna aivan yläkanttiin,mutta eipähän tarvii koskaan etsiä vikaa soittimesta.
 
Taitaja trimmaa työkaluaan, joka näin ajan myötä tulee yhä paremmin juuri hänelle sopivaksi, mutta taitamaton käsittely saattaa tehdä hyvästäkin laitteesta täysin kelvottoman.

Illan elokuvassa 'mojon' suomennos oli 'taika'.

Jos on tosi paljon mojoa, niin onko se woodoosta pois?

LaMotta: Illan elokuvassa 'mojon' suomennos oli 'taika'.
 
Taika ei oikeastaan olekaan huono käännös, mutta siinä ei ole teksasia samalla tavalla kuin mojossa.

Kefiiri: Taika ei oikeastaan olekaan huono käännös, mutta siinä ei ole teksasia samalla tavalla kuin mojossa.
 
Entä jos sanoo Noita Nokinenän äänellä "taeka"?