Kitarat: kitarakamat ›

Ei normaaleilla käytön jäljillä mun mielestä pidä olla vaikutusta soittimen jälleenmyyntiarvoon. Toki tilanne on eri, jos jotain on oikeasti jouduttu korjaaamaan (tyypillinen esimerkki vaikkapa Gibson Les Paulin katkennut lapa). Tosi vanha, mutta virheettömässä kunnosa oleva kitara päinvastoin panee miettimään, onko sitä soitettu ollenkaan vai pidetty vaan kaapissa. Naarmut ja kuluminen kuuluvat käytetyn kitaran ulkonäköön ja ne tuovat mielestäni luonnetta - ja huolettumuutta: eipähän tarvitse pelätä seuraavia naarmuja niin paljon.

Ei normaaleilla käytön jäljillä mun mielestä pidä olla vaikutusta soittimen jälleenmyyntiarvoon. Toki tilanne on eri, jos jotain on oikeasti jouduttu korjaaamaan (tyypillinen esimerkki vaikkapa Gibson Les Paulin katkennut lapa). Tosi vanha, mutta virheettömässä kunnosa oleva kitara päinvastoin panee miettimään, onko sitä soitettu ollenkaan vai pidetty vaan kaapissa. Naarmut ja kuluminen kuuluvat käytetyn kitaran ulkonäköön ja ne tuovat mielestäni luonnetta - ja huolettumuutta: eipähän tarvitse pelätä seuraavia naarmuja niin paljon.
 
Tästä olen täysin samoilla linjoilla: soittettavaksi tehdystä soittopelistä ainakin itse olen valmis maksamaan soittopelin hinnan, vaikka kulumaa olisi. Tietty ihan finaalissa olevat nauhat saattavat vähän vaikuttaa. Keräilyarvoa omaavat soittimet sitten erikseen, niihin kun ei ainakaan tällä soittajalla ole varaa muutenkaan.
 
Sori, menee vähän off-topicciin. Mut, kuinka yleistä tollane nyysiminen on? ku aina saa täällä palstoilla lukea: X:stä reenikseltä/keikalta varastettu X kitara/basso. Vai onko todellakin niin mouhoja liikkeellä?
 
Yleistä tai ei, joskus sitä aina sattuu, eikä sitä kenenkään kohdalle soisi. Just luin kuinka muinoin joku oli Black Flagin keikalta napannut kitaran mukaan kesken roudauksen ja juossut pois.

No oon omaa 1400€ Ibanezia kyllä keikoilla kurittanu ja eihän se nyt edes ole vielä mikään hinta kitarasta, mutta aikoinaan tuli käytettyä enemmän polish-tuotteita siihen, kunnes se eräänä kauniina iltana treenikämpällä irtos lukoista (en ymmärrä tänä päivänäkään kuinka mahdollista) ja tippu naama edellä pedaalilaudan päälle. Tuloksena ikävän näköinen kolo loimuvaahterassa. Kyllähän se vieläkin mieltä kirvelee, mutta toisaalta sen jälkeen vaan tunnearvo lisääntynyt. Noh, halusinpa jakaa tämän tarinan vain kanssanne, hieman off-topic, anteeksi.
 
E: Yövuoron jälkeen hieman ajatuskatkoja... =)

Suurimmat vintageaarteet soivat studiossa, himassa, treenikämpällä. Keikalle hyviä, muttei korvaamattomia kapistuksia, ja vyönsoljellahan ei raavita takapintoja ruvelle. Dearmondit on kivoja halpiksia, Gibson RD on sellainen keittiönpöytä, että se ei vähästä hätkähdä, uusia Gibsoneita saa kaupasta vakuutuksen piikkiin.

Ei normaaleilla käytön jäljillä mun mielestä pidä olla vaikutusta soittimen jälleenmyyntiarvoon. ... Tosi vanha, mutta virheettömässä kunnosa oleva kitara päinvastoin panee miettimään, onko sitä soitettu ollenkaan vai pidetty vaan kaapissa.
 
Tietenkin arvostan itsekin hyvää kuntoa käytettyjä tuotteita hankkiessa, mutta kohtuus kaikessa. Ainakin itseäni mietityttää tällaisissa tapauksissa onko kitarassa/laitteessa jotain vikaa...
 
Naarmut ja kuluminen kuuluvat käytetyn kitaran ulkonäköön ja ne tuovat mielestäni luonnetta - ja huolettumuutta: eipähän tarvitse pelätä seuraavia naarmuja niin paljon.
 
ja ne myös kertovat että laite on palvellut käyttäjäänsä hyvin.

Enpä omista vielä niin arvokkaita kitaroita saati vahvareita ettei niitä arvon takia uskaltaisi keikalle viedä. Soittimet on työkaluja ja keikallahan niitä tarvitaan. Naarmut vain kertovat elämästä.

Sillä on soitettava mihin on tottunut, maksoi mitä maksoi, aina.
Omat keikat, äänitykset ja treenit on aiemmin hoituineet Epiphone BlackGoat kitara ja MusicMan 145 combo -yhdistelmällä. Paitsi ongelmakeikoilla, ne on vedetty sillä mitä on löytynyt. Vasta nyt - pakollisen aktiivitauon jälkeen - olen kokeilevammalla päällä: Halpis Yamaha RGX_A2 ja Mesan Caliber+/Tech21 TM30.
Mutta enköhän tarpeen tullen vedä vaikka Tamperelaisella.

Kovaa käyttöä kunnes jäljellä on vain kasa hammastikkuja ja savuavia metallinpaloja, sitten kauppaan ostamaan uusi. Itsellä tuo "keikkailu" tosin on niin pienimuotoista ja harvinaislaatuista ettei tähän kekoon edes pitäisi kantaa sitä vähäpätöisintäkään kortta. Treenisroudailussa ja bändisoitannassa tulleita naarmuja ja vammoja en kuitenkaan pelkää, niitä tulee väistämättä.

Siis täh? Mitä ihmeen vyönsolkijälkiä? Etteks te tiiä, että vyönsolki pitää aina näkyä ko kitaraa soitellaan. Eikä tosiaankaan kepin alapuolelta. :D
 
No heh. Itse ainaskin vien lavalle aina sen kaluston, mitä setin aikana tarvii (ite tarvin esim. eri mikityksillä olevia keppejä eri biiseihin), hinta on täysin toissijaista. Lavalla on yleensä parit Gibssonit ja custom-keppiä ym. Ei niitä makuuhuoneeseen ostella. Turha pelätä kamojen puolesta, performanssi siitä vaan kärsii. Kolhuja tulee ja pahimmatkin voi usein korjata. Naarmut ja kolot on vaan luonnetta. :D Kyl tuolla jengi paiskoo keikkaa customeilla ja supremeillakin, eikä niitä säälitä. Työkalujahan ne on.
 
Kantsii sijoittaa kepit lavalla silleen, et ei vahingossa töni niitä kumoon ja vähän rättiä päälle kun ovat siellä yksikseen. Hankintalistalle mieluusti jonkinlainen perhoslukollinen floorboard, jonka saa checkin jälkeen kiinni, ettei lähe kiiltävät matkaan heti. Styrkkariosasto kuormaliinalla nippuun ettei kaadu heti kun joku katsoo sen päälle. Mieluummin kamat jonkun casen päälle kuin kaljakorivirityksen. Laulumikkiständit rumpujen lähelle lavan keulasta ennen keikkaa ym ym. Pikku toimilla saa mielenrauhan itselleen.