Kitarat: kitarakamat ›

Siis tuo Thomannin ilmoituksessa oleva? Se on mun tietääkseni se virallinen reissue jota Fender nykyään CuNiFe-seosmagneeteilla tekee.

Vähän vielä epäselvää onko uus mikki tumppu verrattuna esim. Les Paulin kaulamikkiin vai sen telen tallamikkiin? Onko sulla myös tallamikillä 1Mohmin potikat?

erty: Vähän vielä epäselvää onko uus mikki tumppu verrattuna esim. Les Paulin kaulamikkiin vai sen telen tallamikkiin? Onko sulla myös tallamikillä 1Mohmin potikat?
 
Molempiin on vähän tumpumpi.
Nyt en ole aivan varma tuosta telen tallan potikoista, jossa siis sinkkumikki, mutta ne on joko 250 k ja tai 500 K potikat.

Stone: Molempiin on vähän tumpumpi.
Nyt en ole aivan varma tuosta telen tallan potikoista, jossa siis sinkkumikki, mutta ne on joko 250 k ja tai 500 K potikat.
 
WR:ssähän on enemmän ylä- ja alapäätä kuin perus humppareissa (mistä nimikin johtuu), joten voihan olla et komppitouhussa toi kaulamikki on sun setupissa auttamatta liian alapäävoittoinen. Koita säätää mikki alas ja napapaloja ylös josko auttais. Toki siihen voi modata bass cuttia yms. tai vastaavasti treble bleed kaulamikin volalle ja pakittaa volaa kaulamikiltä, jolloin ei tuuttaa suhteessa alapäätä yhtä paljon. Toi on vähän haastava kombo saada balanssiin telen tallamikin kanssa. Pitää vaan löytää käyttökohteet, joissa kumpikin mikki pääsee oikeuksiinsa.

erty: Koita säätää mikki alas ja napapaloja ylös josko auttais
 
Joo, vallan unohtuikin, tuo tosiaan auttaa usein kaksikelaisissa. Mä jopa onnistuin taannoin saamaan mun LP Studionkin 49X-kaulamikin helisemään ja tuhnut pois, kun ruuvasin laitoksen runkoon kiinni ja nostin paloja sopivasti.

msalama: Joo, vallan unohtuikin, tuo tosiaan auttaa usein kaksikelaisissa. Mä jopa onnistuin taannoin saamaan mun LP Studionkin 49X-kaulamikin helisemään ja tuhnut pois, kun ruuvasin laitoksen runkoon kiinni ja nostin paloja sopivasti.
 
Ohoh, tuota on siis kokeiltava ennen muita kikkailuja.
Itse mikki onkin jo tosi alhaalla, mutta napapaloja voi vielä operoida sitten

Stone: Ohoh, tuota on siis kokeiltava ennen muita kikkailuja
 
Kantsuu, koska ainakin joillain mikeillä se ero voi olla huomattavakin. Testaa ja kerro kuinka kävi.

Mä kävin läpi vaihtoehtoja WRHB-vaihtoehdoista kun modasin tuota vanhaa Ibanez Blazeria. Listalla oli mm. Monty's, Novak, Creamery, Lollar ja Fenderin reissuet. Sekaisin siis CuNiFe ja AlNiCo napapaloilla toteutettuja wide range -käämejä.
 
Päädyin tutkimaan tarkemminkin tuota WR-mikkien rakennetta ja syitä, miksi se on sellainen kuin se on. Toki magneettien metalliseoksellakin on vaikutusta, mutta ennen kaikkea se on osiensa summa. Pelkät jaksollisen järjestelmän lyhenteet eivät ole autuaaksi tekevä asia, autenttiseksi kylläkin. CuNiFe-napapaloja käytettiin pitkälti niiden työstettävyyden takia, eli niihin saatiin tehtyä kierteet ja niitä voitiin käyttää mikeissä Stratocasterista ja Telecasterista tutulla tavalla, yksittäisinä magneettisina napapaloina. Rakenne on siis yhdistelmä Fenderin singlecoil-meininkiä ja Gibsonin PAF-humbuckerien rinnakkaisia keloja. Siinä missä PAF-mikeissä on yksi "lattamagneetti" molempien kelojen alla keskellä, WRHB:ssa magneetit ovat kumpaisenkin kelan "sisällä". WRHB:n isompi fyysinen koko tarkoittaa usein myös leveämpää kelaa ja se yhdessä napapalojen kanssa muodostaa erilaisen magneettisen kentän, jossa kieli värähtelee. Kielen värähtelyn aiheuttamat muutokset magneettikentässä poikkeavat siis perinteisen PAF-humbuckerin ja Wide Range-humbuckerin välillä.
 
Koska mikki on osiensa summa, niin CuNiFe-magneetteja voidaan korvata esim. AlNiCo-magneeteilla. Niitäkin on useampaa eri "vahvuutta" ja siksi AlNiCo-yleisnimityksenä on hieman harhaanjohtava. A2 on magneettisilta ominaisuuksiltaan eri kuin A5. Tai A8. Tai A3 tai A4. Siksi mikrofonin suunnittelussa pitää huomioida magneettisten napapalojen ominaisuudet, mikäli AlNiCo-magneeteilla halutaan korvata CuNiFe-napapalat. Tämä voi tarkoittaa lisätyötä esim. magneetteja heikentämällä tai muuttamalla niiden kokoa. Tai vastaavasti muokkaamalla käämilankaa, käämilangan kierroslukumäärää kelalla, kelan kokoa, mikrofonin pohjalevyn materiaalia, mikrofonin kuoren materiaalia jne. Menemättä sen enempää nyt detaileihin, niin AlNiCo-magneetein varustettu WRHB saattaa olla soundiltaan hyvin lähellä alkuperäistä CuNiFe-magneeteilla varustettua mikkiä... tai tyystin erilainen. Jätin keraamiset magneetit kokonaan pois tästä, koska ne tuottavat käytännössä aina ihan erilaisen lopputuloksen, vaikka kuinka "twiikkaisi" muita attribuutteja.
 
Mä kuuntelin klippejä läpi ja testailin laajennetusta kaveripiiristä löytyviä soittimia, ihan alkaen niistä halvoista Skujuista joissa on "wide range" humbuckerit, aina päätyen näihin nyrkkipajojen tekemiin kalliimpiin versioihin. Nuo Skujun ja halvempien Fenkkujen wide ranget eivät ole oikeita wide range -mikkejä, sillä ne ovat usein tavallisia humbuckereita asennettuna WR-kuoriin. Niitä ei siis voi pitää vertailukohteina, mutta kävin niitäkin läpi. Mä päädyin testailun, selvittelyn, kuuntelun ja tutkailun perusteella Lollar Regal wide range humbuckereihin. Syitä oli sekä musiikillisia, että ulkomusiikillisia. Mä totesin, että Lollarit kuulostivat usein kaikista selkeimmiltä ja erottelevimmilta. Tämähän ei aina ole tahtotila, varsinkaan kun puhutaan 70s meiningistä, mutta fiilis oli vähän kuin olisi poistanut paksun verhon soundin edestä. Tykkäsin myös Fenderin uusiotuotannosta ja Monty's wide rangesta, mutta kaikista vähiten Creamerystä ja Novakista. Ne oli jotenkin "tumppuja" eikä niin selvästi singlecoil-maisia kuin Lollar ja Monty's. Fenkun reissuet oli siitä välistä, tasavahva suorittaja. Toki, tilannetta hieman korosti se, että Lollar tarjoaa kaulamikkiä "low wind"-ominaisuudella, joka korostaa entisestään mikin selkeyttä kaulamikin paikalla. Se toimii itseasiassa hienosti tavallisen Telecasterin tallamikinkin rinnalla olematta liian päällekäyvä. Mutta Lollarit ovat toteutettu AlNiCo-magneeteilla, eli kyseessä ei ole CuNiFe-napapalat eikä täten autenttinen wide range humbucker. Mä voin elää tämän asian kanssa, koska soundi ratkaisee, mutta ymmärrän toki jos pitää esim. vintage-soittimeen hankkia juuri alkuperäistä vastaava kela.
 
Ulkomusiikillisesti kullattuja wide range humbuckereita ei tarjonnut kovinkaan moni, se oli yksi syy lisää valita Lollar, mutta se oli oikeastaan se viimeinen "rasti ruutuun", jonka ruksasin. Muut ominaisuudet ajoivat sen edelle.
 
Jos mietitään sellaista tunkkaista 70s rnb/soul/funk/rock-meininkiä, niin aavistuksen tumpumpi WRHB-soundi saattaa olla juuri se juttu. Lyhyt kitaran sustain, perkussiivinen soundi... ai että, sillekin on paikkansa. Wide Range humbuckerien kohdalla ei myöskään pidä unohtaa sitä, että 70-lukulaisen alkuperäisen mikrofonin magneetit ovat saattaneet hieman menettää tenhoaan vuosikymmenien saatossa (AlNiCoissa tätä "rappiota" on vähemmän, CuNiFe on hieman enemmän otollinen sille), joten 1:1 korvaavaa voi olla vaikea löytää uusista mikeistä.
 
Mun mielestä WRHB ei kuitenkaan ole mikään singlecoil. Eikä P-90. Se on humbucker myös perussoundiltaan, mutta se on hyvin Fender-tyylinen humbucker. Siinä on enemmän tuota perkussiivisuutta kuin Gibson-tyylisissä PAF-humbuckereissa. Siinä on aavistus sellaista yksikelaisista tuttua klangia tai kolinaa. Siis aavistus. Ripaus. Hippunen. Sen ei ole tarkoituskaan olla "kuin yö ja päivä" vaan se on oma juttunsa. Fender-henkinen humbucker. Ja siksi se onkin niin mainio, ollen jotain muuta kuin toiset.

McNulty: Mä kävin läpi vaihtoehtoja WRHB-vaihtoehdoista kun modasin tuota vanhaa Ibanez Blazeria. Listalla oli mm. Monty's, Novak, Creamery, Lollar ja Fenderin reissuet. Sekaisin siis CuNiFe ja AlNiCo napapaloilla toteutettuja wide range -käämejä.
 
Päädyin tutkimaan tarkemminkin tuota WR-mikkien rakennetta ja syitä, miksi se on sellainen kuin se on. Toki magneettien metalliseoksellakin on vaikutusta, mutta ennen kaikkea se on osiensa summa. Pelkät jaksollisen järjestelmän lyhenteet eivät ole autuaaksi tekevä asia, autenttiseksi kylläkin. CuNiFe-napapaloja käytettiin pitkälti niiden työstettävyyden takia, eli niihin saatiin tehtyä kierteet ja niitä voitiin käyttää mikeissä Stratocasterista ja Telecasterista tutulla tavalla, yksittäisinä magneettisina napapaloina. Rakenne on siis yhdistelmä Fenderin singlecoil-meininkiä ja Gibsonin PAF-humbuckerien rinnakkaisia keloja. Siinä missä PAF-mikeissä on yksi "lattamagneetti" molempien kelojen alla keskellä, WRHB:ssa magneetit ovat kumpaisenkin kelan "sisällä". WRHB:n isompi fyysinen koko tarkoittaa usein myös leveämpää kelaa ja se yhdessä napapalojen kanssa muodostaa erilaisen magneettisen kentän, jossa kieli värähtelee. Kielen värähtelyn aiheuttamat muutokset magneettikentässä poikkeavat siis perinteisen PAF-humbuckerin ja Wide Range-humbuckerin välillä.
 
Koska mikki on osiensa summa, niin CuNiFe-magneetteja voidaan korvata esim. AlNiCo-magneeteilla. Niitäkin on useampaa eri "vahvuutta" ja siksi AlNiCo-yleisnimityksenä on hieman harhaanjohtava. A2 on magneettisilta ominaisuuksiltaan eri kuin A5. Tai A8. Tai A3 tai A4. Siksi mikrofonin suunnittelussa pitää huomioida magneettisten napapalojen ominaisuudet, mikäli AlNiCo-magneeteilla halutaan korvata CuNiFe-napapalat. Tämä voi tarkoittaa lisätyötä esim. magneetteja heikentämällä tai muuttamalla niiden kokoa. Tai vastaavasti muokkaamalla käämilankaa, käämilangan kierroslukumäärää kelalla, kelan kokoa, mikrofonin pohjalevyn materiaalia, mikrofonin kuoren materiaalia jne. Menemättä sen enempää nyt detaileihin, niin AlNiCo-magneetein varustettu WRHB saattaa olla soundiltaan hyvin lähellä alkuperäistä CuNiFe-magneeteilla varustettua mikkiä... tai tyystin erilainen. Jätin keraamiset magneetit kokonaan pois tästä, koska ne tuottavat käytännössä aina ihan erilaisen lopputuloksen, vaikka kuinka "twiikkaisi" muita attribuutteja.
 
Mä kuuntelin klippejä läpi ja testailin laajennetusta kaveripiiristä löytyviä soittimia, ihan alkaen niistä halvoista Skujuista joissa on "wide range" humbuckerit, aina päätyen näihin nyrkkipajojen tekemiin kalliimpiin versioihin. Nuo Skujun ja halvempien Fenkkujen wide ranget eivät ole oikeita wide range -mikkejä, sillä ne ovat usein tavallisia humbuckereita asennettuna WR-kuoriin. Niitä ei siis voi pitää vertailukohteina, mutta kävin niitäkin läpi. Mä päädyin testailun, selvittelyn, kuuntelun ja tutkailun perusteella Lollar Regal wide range humbuckereihin. Syitä oli sekä musiikillisia, että ulkomusiikillisia. Mä totesin, että Lollarit kuulostivat usein kaikista selkeimmiltä ja erottelevimmilta. Tämähän ei aina ole tahtotila, varsinkaan kun puhutaan 70s meiningistä, mutta fiilis oli vähän kuin olisi poistanut paksun verhon soundin edestä. Tykkäsin myös Fenderin uusiotuotannosta ja Monty's wide rangesta, mutta kaikista vähiten Creamerystä ja Novakista. Ne oli jotenkin "tumppuja" eikä niin selvästi singlecoil-maisia kuin Lollar ja Monty's. Fenkun reissuet oli siitä välistä, tasavahva suorittaja. Toki, tilannetta hieman korosti se, että Lollar tarjoaa kaulamikkiä "low wind"-ominaisuudella, joka korostaa entisestään mikin selkeyttä kaulamikin paikalla. Se toimii itseasiassa hienosti tavallisen Telecasterin tallamikinkin rinnalla olematta liian päällekäyvä. Mutta Lollarit ovat toteutettu AlNiCo-magneeteilla, eli kyseessä ei ole CuNiFe-napapalat eikä täten autenttinen wide range humbucker. Mä voin elää tämän asian kanssa, koska soundi ratkaisee, mutta ymmärrän toki jos pitää esim. vintage-soittimeen hankkia juuri alkuperäistä vastaava kela.
 
Ulkomusiikillisesti kullattuja wide range humbuckereita ei tarjonnut kovinkaan moni, se oli yksi syy lisää valita Lollar, mutta se oli oikeastaan se viimeinen "rasti ruutuun", jonka ruksasin. Muut ominaisuudet ajoivat sen edelle.
 
Jos mietitään sellaista tunkkaista 70s rnb/soul/funk/rock-meininkiä, niin aavistuksen tumpumpi WRHB-soundi saattaa olla juuri se juttu. Lyhyt kitaran sustain, perkussiivinen soundi... ai että, sillekin on paikkansa. Wide Range humbuckerien kohdalla ei myöskään pidä unohtaa sitä, että 70-lukulaisen alkuperäisen mikrofonin magneetit ovat saattaneet hieman menettää tenhoaan vuosikymmenien saatossa (AlNiCoissa tätä "rappiota" on vähemmän, CuNiFe on hieman enemmän otollinen sille), joten 1:1 korvaavaa voi olla vaikea löytää uusista mikeistä.
 
Mun mielestä WRHB ei kuitenkaan ole mikään singlecoil. Eikä P-90. Se on humbucker myös perussoundiltaan, mutta se on hyvin Fender-tyylinen humbucker. Siinä on enemmän tuota perkussiivisuutta kuin Gibson-tyylisissä PAF-humbuckereissa. Siinä on aavistus sellaista yksikelaisista tuttua klangia tai kolinaa. Siis aavistus. Ripaus. Hippunen. Sen ei ole tarkoituskaan olla "kuin yö ja päivä" vaan se on oma juttunsa. Fender-henkinen humbucker. Ja siksi se onkin niin mainio, ollen jotain muuta kuin toiset.
 
Kiitos tuosta informatiivisesta paketista. Plussan annoin!

McNulty: Mä päädyin testailun, selvittelyn, kuuntelun ja tutkailun perusteella Lollar Regal wide range humbuckereihin. Syitä oli sekä musiikillisia, että ulkomusiikillisia. Mä totesin, että Lollarit kuulostivat usein kaikista selkeimmiltä ja erottelevimmilta. Tämähän ei aina ole tahtotila, varsinkaan kun puhutaan 70s meiningistä, mutta fiilis oli vähän kuin olisi poistanut paksun verhon soundin edestä. Tykkäsin myös Fenderin uusiotuotannosta ja Monty's wide rangesta, mutta kaikista vähiten Creamerystä ja Novakista. Ne oli jotenkin "tumppuja" eikä niin selvästi singlecoil-maisia kuin Lollar ja Monty's. Fenkun reissuet oli siitä välistä, tasavahva suorittaja. Toki, tilannetta hieman korosti se, että Lollar tarjoaa kaulamikkiä "low wind"-ominaisuudella, joka korostaa entisestään mikin selkeyttä kaulamikin paikalla. Se toimii itseasiassa hienosti tavallisen Telecasterin tallamikinkin rinnalla olematta liian päällekäyvä. Mutta Lollarit ovat toteutettu AlNiCo-magneeteilla, eli kyseessä ei ole CuNiFe-napapalat eikä täten autenttinen wide range humbucker. Mä voin elää tämän asian kanssa, koska soundi ratkaisee, mutta ymmärrän toki jos pitää esim. vintage-soittimeen hankkia juuri alkuperäistä vastaava kela.
 
Mulle päätyi Telen tapainen noilla Lollarin mikeillä. Pääsin vertaamaan sitä alkuperäiskuntoiseen 70-lukulaiseen Fenkkuun. Lollareissa oli himppu enemmän ulostuloa ja hieman korostuneempi resonanssipiikki. Lollar oli hieman erottuvampi ja Fenkun orggis jotenkin pehmeämpi ja vähemmän päälle käyvä. Erot tosin niin pieniä ja voivat pitkälti selittyä ajankin vaikutuksella, etten itse hirveästi koe tarvetta maksaa markkinahintaa alkuperäisistä Wide Rangeista.

Mikko1978: arvetta maksaa markkinahintaa alkuperäisistä Wide Rangeista
 
Ja vielä sekin, että suurin osa orkkiksista on peräisin palastelluista vintagekitaroista, ja niiden pilkkominen on perseestä.

Näin vannoutuneena single coil miehenä nyt kun talouteen on viime aikoina uinut pari Lollarin Low Wind Imperial humppareilla varustettua kitaraa (Gibson LP LPM, D'Angelico Excel DC) niin siinä on kyllä humppari mitä ei välttämättä tarvi alkaa heti splittaileen mitenkään. Tai no varmaan tulee ainakin toho Lespaan jotain kokeiltua ihan mielenkiinnosta, muttei sen takia että olis liian tumppusoundinen.

msalama: Ja vielä sekin, että suurin osa orkkiksista on peräisin palastelluista vintagekitaroista, ja niiden pilkkominen on perseestä.
 
Mulla on tallessa pari Eeki Mantereen perustelecasterista, johon ne oli vaihdettu ja tehty routtaukset. Myöhempi omistaja palautti alkuperäiseen kuntoon ja mikit päätyivät lopulta minulle isommassa vaihtodiilissä. Sijoituspaikka pitäisi keksiä. Meksikon Deluxe stratotallalla voisi olla jees. Jos ei tule sopivaa mikkinsä menettänyttä vintagea halvalla vastaan. Ainakaan juuri tuota mallia ei tule, mutta perusdeluxe tai thinline kävisi, vaikka molemmat löytyvätkin alkuperäisversioina.
 
Emmyy. Paitsi ehkä täysin järjettömään hintaan ;/

p130: Meksikon Deluxe stratotallalla
 
Osta jos törmäät mokomaan ja iske mikit siihen, nuo meksit ovat liikkuneet siinä 800€:n hujakoilla. Ihan soitettavia ovat, eivät mitään erityisiä tosin, mutta täysin käyttökelpoisia kuitenkin.

Ajattelin joskus kokeilla Lollarin 50's wind P90:stä Telen kaulaan. Parissa Gibsonissa tuollaiset on ja niissä miellyttää selkeys ja sopiva kirkkaus.
 
https://youtu.be/vT224FgiCWM?list=RDvT224FgiCWM&t=174