Kitarat: kitarakamat ›

Rämppy: Riffi-lehti teki joskus kauan sitten tällaisen testin, jossa oli eri merkkisiä ja hintaisia stratoja. Sokkotestaajana toimi Dave Lindholm. Muistaakseni tuli aika yllättäviäkin tuloksia.
 
Daven tunteva henkilö väitti että voittaja olisi valittu huumorimielessä.

Rämppy: Riffi-lehti teki joskus kauan sitten tällaisen testin, jossa oli eri merkkisiä ja hintaisia stratoja. Sokkotestaajana toimi Dave Lindholm. Muistaakseni tuli aika yllättäviäkin tuloksia.
 
Ainakin Rytmissä nro 1/2001 Antero Jakoila sokkotestaa eri hintaluokan Telejä. Satsin kallein kitara oli paras; Fender CS 50's relic Tele.

Kuha: Ainakin Rytmissä nro 1/2001 Antero Jakoila sokkotestaa eri hintaluokan Telejä. Satsin kallein kitara oli paras; Fender CS 50's relic Tele.
 
Ne on noi Jakoilat ja kumppanit tottuneet soittamaan kalliilla kitaroilla, niin siksi ne testissäkin valitsee sen joka tutuimmalta tuntuu;-). Tosin jonkinlainen uutinenhan on, että se yleensä erotti kitarat toisistaan. Siitähän tässä on vissiin viimeiset kymmenen sivua väännetty.
 
Nykyisin kalliin ja halvan ero on kaventunut lähes olemattomiin, mutta vissiin niissä vielä jotakin eroa on.

p130: Daven tunteva henkilö väitti että voittaja olisi valittu huumorimielessä.
 
No tästä tulee mieleen vähän semmone jälkiiviisastelu. Eli jos näin olisi väittänyt, niin oisko niin, että kun arvostetun musalehden virallisessa sokkotestissä Dave on valinnut voittajaksi 2000 markkaa maksavan Peavey stratocasterin, niin totuuden paljastuttua on pakko heittää illalla kaljabaarissa soittokavereilleen, että "läpällähän mää vaan..." ;-)

hallu: Nykyisin kalliin ja halvan ero on kaventunut lähes olemattomiin, mutta vissiin niissä vielä jotakin eroa on.
 
Ei nyt sentään. Vaikka halvalla voi löytää hyvänkin yksilön, niin on melkoista haihattelua väittää, että halpisten ja kalliiden laatupelien ero on lähes olematon.
 
Samoin väitteet, että pitkän linjan ammattikitaristit eivät sokkotestissä oikeasti erottaisi halvimpia ritsoja kalleimmista laatukitaroista on hyvin kyseenalainen. Ja toisaalta, minuutin rämpäytys ennestän tuntemattomalla kitaralla side silmillä ei vielä kuitenkaan kerro ihan koko totuutta siitä, mikä se kitara on tai miten laadukkaista ja kestävistä osista se on tehty.
 
Toistan vielä, että tottakai kallissakin voi olla susikappaleita ja halpiksista voi löytyä huikeitakin yksilöitä, mutta ei sen perusteella sentään voida väittää, etteikö kalliissa ja halvoissa olisi eroja enää ollenkaan.

Tsugu Way: No tästä tulee mieleen vähän semmone jälkiiviisastelu. Eli jos näin olisi väittänyt, niin oisko niin, että kun arvostetun musalehden virallisessa sokkotestissä Dave on valinnut voittajaksi 2000 markkaa maksavan Peavey stratocasterin, niin totuuden paljastuttua on pakko heittää illalla kaljabaarissa soittokavereilleen, että "läpällähän mää vaan..." ;-)
 
Totuuden tietää vain Dave. Luotettavin lähde ei liene namedroppailua harrastava nykyinen musiikkikauppias ja melkein rokkitähti 80-luvulta eli tuo väite voi olla tai voi olla olematta totta...

Laulava Kylätohtori: Ei nyt sentään. Vaikka halvalla voi löytää hyvänkin yksilön, niin on melkoista haihattelua väittää, että halpisten ja kalliiden laatupelien ero on lähes olematon.
 
Samoin väitteet, että pitkän linjan ammattikitaristit eivät sokkotestissä oikeasti erottaisi halvimpia ritsoja kalleimmista laatukitaroista on hyvin kyseenalainen. ......
 
Voit olla oikeassa, mutta ehkä sitä keskustelua pitäisikin käydä siitä, mitä kukanenkin erona pitää ja miten kukanenkin laadun ymmärtää. Tässä ketjussa on tullut kaiken vääntämisen ohessa hyviä näkökohtia, mutta niitä voisi jossakin ketjussa vetää vähän yhteen ilman että puhutaan kitaran hinnasta, merkistä tai tyypistä. Tai no ehkä tyypistä on kuitenkin hyvä puhua.
 
Ihan yhtä suurta haihattelua on niputtaa edulliset kitarat halvoiksi ritsoiksi. Jos et sitten tarkoittanut jotain Anttilan Williamseja, jotka kyllä ritsoiksi jopa minä erotan. Sitten kun puhutaan edullisista asiallisista soittimista, niin ei se erottaminen enää niin itsestään selvää ole ja , jos kitarassa ei ole enää rakenteellisia puutteita eli se on säädöissä ja soi vireisesti ovat soittotuntumaltaan asiallinen (mitä edulliset kitarat pääsääntöisesti ovat), niin se erottaminen menee sellaiseksi mojoresonassihuuhaaksi ettei siitä ota enää pirukaan selvää, että mikä sitä laatua on.
 
Olin ihan tosissani esittäessäni, että tottumus on toinen luonto ja se mihin me ollaan totuttu on meidän mielestä parempi. Se ei kuitenkaan kerro mistään objektiivisesta paremmuudsta vaan ainoastaan mieltymyksestä. Objektiivisesti paremmuutta voidaan arvioida vain määrittelemällä konkreettisesti ne mitattavat hyveet joita kitarassa tulee olla ja mitattavat paheet joita siinä ei tule olla ja vertailemalla niitä. Nekin ovat tietenkin sopimuksen varaisia ja toki halvat kitarat pyrkivät jäljittelemään kalliita. Muussa tapuksessa kyse on vain ihmisten mielipiteistä.
 
Joskus tuntuu siltä, että olennaisempaa kuin määritellä miksi se kallis kitara on hyvä, olisi määritellä miksi se halpa kitara on huono. Olen minäkin niitä vertaillut ja joitakin eroja havainnut joita ei voi pitää mitenkään yksiselitteisinä, mutta eroina kuitenkin ja tuolla aikaisemmin omista havainnoistani puhunut. Ainoa selkeän yksiselitteinen paremmuus on, että kalliskitara tuo mielenrauhaa.

hallu: Voit olla oikeassa, mutta ehkä sitä keskustelua pitäisikin käydä siitä, mitä kukanenkin erona pitää ja miten kukanenkin laadun ymmärtää. Tässä ketjussa on tullut kaiken vääntämisen ohessa hyviä näkökohtia, mutta niitä voisi jossakin ketjussa vetää vähän yhteen ilman että puhutaan kitaran hinnasta, merkistä tai tyypistä. Tai no ehkä tyypistä on kuitenkin hyvä puhua.
 
Ihan yhtä suurta haihattelua on niputtaa edulliset kitarat halvoiksi ritsoiksi. Jos et sitten tarkoittanut jotain Anttilan Williamseja, jotka kyllä ritsoiksi jopa minä erotan. Sitten kun puhutaan edullisista asiallisista soittimista, niin ei se erottaminen enää niin itsestään selvää ole ja , jos kitarassa ei ole enää rakenteellisia puutteita eli se on säädöissä ja soi vireisesti ovat soittotuntumaltaan asiallinen (mitä edulliset kitarat pääsääntöisesti ovat), niin se erottaminen menee sellaiseksi mojoresonassihuuhaaksi ettei siitä ota enää pirukaan selvää, että mikä sitä laatua on.
 
Olin ihan tosissani esittäessäni, että tottumus on toinen luonto ja se mihin me ollaan totuttu on meidän mielestä parempi. Se ei kuitenkaan kerro mistään objektiivisesta paremmuudsta vaan ainoastaan mieltymyksestä. Objektiivisesti paremmuutta voidaan arvioida vain määrittelemällä konkreettisesti ne mitattavat hyveet joita kitarassa tulee olla ja mitattavat paheet joita siinä ei tule olla ja vertailemalla niitä. Nekin ovat tietenkin sopimuksen varaisia ja toki halvat kitarat pyrkivät jäljittelemään kalliita. Muussa tapuksessa kyse on vain ihmisten mielipiteistä.
 
Joskus tuntuu siltä, että olennaisempaa kuin määritellä miksi se kallis kitara on hyvä, olisi määritellä miksi se halpa kitara on huono. Olen minäkin niitä vertaillut ja joitakin eroja havainnut joita ei voi pitää mitenkään yksiselitteisinä, mutta eroina kuitenkin ja tuolla aikaisemmin omista havainnoistani puhunut. Ainoa selkeän yksiselitteinen paremmuus on, että kalliskitara tuo mielenrauhaa.
 
Tuollainen sokkotesti on vähän kuin ajaisi kahdella autolla korttelin ympäri ja pystyisi siitä arvioimaan laadun ja kestävyyden täydellisesti.
 
Eihän tuollainen sokkotesti sinänsä kerro juuri mitään. Kai huonokin kitara vireen pitää sen minuutin pari, mitä sitä testissä soitetaan. Tai jos floikkakitarassa painaa kammen pari kertaa alas, niin ei se vielä kerro, miten se pitää vireensä 5 vuoden päästä. Yleensäkin laadun toteaminen vaatii vähän enemmän aikaa kuin pari minuuttia (esim virittimet, satula, kaulan eläminen, vireen pito, talla, kaularaudan ym. säätöjen toimivuus (myös pitkällä aikavälillä), elektroniikan taso ja kesto).
 
Paremmissa on keskimäärin paremmat puut ja muut materiaalit, jolloin kitaran pitäisi myös soida paremmin. Samoin viimeistely ym. ovat kalliimmissa parempia. Miten ketäkin tällaisia arvottaa, on tietysti oma asia, eikä asioista kannata maksaa, jos ei koe saavansa lisähinnalle lisäarvoa. Mutta se, ettei itse kuule, huomaa tai näe eroja, ei tarkoita, etteikö niitä olisi. Samoin se, ettei itse arvosta jotain, ei tarkoita, että se oma näkemys olisi absoluuttinen totuus, eikä kenenkään muunkaan 'kuuluisi' niitä arvostaa. Tai jos arvostaa, niin se on pelkkää "korkin haistelua" ja tosi rokkijätkä pärjää saatana 150 euron Squierilla, joka pesee kaikki 4000 Master Built Fenkut 6-0.
 
Kyllä sillä rahalla vaan yleensä saa parempaa, enkä ymmärrä, miksi se on joillekin niin katkera paikka myöntää sitä (en tarkoita sinua)...

Laulava Kylätohtori:
Eihän tuollainen sokkotesti sinänsä kerro juuri mitään. Kai huonokin kitara vireen pitää sen minuutin pari, mitä sitä testissä soitetaan. Tai jos floikkakitarassa painaa kammen pari kertaa alas, niin ei se vielä kerro, miten se pitää vireensä 5 vuoden päästä. Yleensäkin laadun toteaminen vaatii vähän enemmän aikaa kuin pari minuuttia (esim virittimet, satula, kaulan eläminen, vireen pito, talla, kaularaudan ym. säätöjen toimivuus (myös pitkällä aikavälillä), elektroniikan taso ja kesto).
 
Mun mielestä ei tarvi olla ees sokkotesti. pelkkä (liian) lyhyt testi toimii näin. Itse olen pahimpina kamankierrätysaikoina sortunut usein liian lyhyeen testiin. Viisi minuuttia rämpyttänyt ja todennut, että "helevetin hyvä keppi". Sitte kuukausi kotona, treeniksellä ja ehkä keikalla soittelua ja käy niin, että "eihän tää pysy vireessä, ei voi säätää, tinaosat hajoaa jne.."
 
Näin kävi mm. Squier Classic Vibelle. Kokeilin käteen ja "ei helkkari - ompa mahtavan tuntunen kitara!". Kitara mukaan ja kuukausi kotona kalsarit jalassa tyytyväistä soittoa. Sitten aletaan säätään, niin kaularauta hädintuskin toimii. Seuraavalla kerralla taas säätäessä pehmeästä metallista(?) tehdyt tallan osat hajoilee.. Siinä oli laatukitaraa.
 
Halvin Meksikon Fenderi tuntu liikkeessää yhtä hyvältä kuin Jenkki. "No määhän en jenkkiin tuhlaa tonnia kun viidelläsadalla saa yhtä hyvän meksikaanin". Kitara viiden minuutin renkutuksen jälkeen mukaan kotiin. Pari kuukautta soittelua kotona ja keikalle sillä. Parin biisin jälkeen alkaa kielet hyppiä paikoiltaan ja virittemetkään toimi s**tana.. Siinä oli laatukitaraa.
 
Sitte halvalla Epifoonilla keikalle. Kotona tuntu mahtavalta ja viiden minuutin testillä jopa paremmalta kuin Gibsoni. No keikalla ei perhana pysyny vireessä kuin max yhden biisin vaikka olin viilannu ja öljynny satulaa ja ties mitä. Kaulan(?) puut eli omaa elämää kaikkapaikan olosuhteissa.. Mahtava kitara..
 
Juuh, mitä tästä opin. Nykyään vähän paremmin testaan (ainakin halvat) kitarat..

Mutta siis jos aiotaan vertailla eri tuotteita keskenään niin ensin on määriteltävä mikä on hyvä, mikä huono ja jonkunlainen skaala. Sitten tuotteen eri ominaisuudet pisteytetään skaalalla. Jos halutaan tarkka testi, pitää olosuhteiden vaikutus minimoida jos testistä halutaan oikeasti vertailukelpoinen. E: ja sitten vielä sekin että jos ominaisuuksia voidaan mitata jollain muulla kuin ihmisen aisteihin perustuvalla metodilla, päästään eroon mielipiteistä.
 
Hinnan vaikutus voidaan joko pisteyttää tai sitten jättää pois. Ei kai tämä nyt sen kummempaa ole?
 
Sanat laatu, parempi, hyvä, huono jne pitää asettaa jollekin asteikolle ja määritellä jos aiotaan vertailla.

Kuha: Ainakin Rytmissä nro 1/2001 Antero Jakoila sokkotestaa eri hintaluokan Telejä. Satsin kallein kitara oli paras; Fender CS 50's relic Tele.
 
Tässä linkki: http://www.rytmi.com/telecaster-loytyi-sokkonakin-608/
 
Tärkein kriteeri tässä taitaa olla, että telen tulee kuulostaa teleltä mikä onkin sinänsä tärkeä pointti. Itselläni on loistavista osista kasattu palatele humpparikokoisilla p90 mikeillä joten esim. se tuskin olisi pärjännyt testissä vaikka loistava kitara onkin kun se ei oikein telecasterilta kuulosta, näyttää vain. Tuossa testissä muuten Meksikon telecaster tuli toiseksi.

Laulava Kylätohtori: Tuollainen sokkotesti on vähän kuin ajaisi kahdella autolla korttelin ympäri ja pystyisi siitä arvioimaan laadun ja kestävyyden täydellisesti.
 
Eihän tuollainen sokkotesti sinänsä kerro juuri mitään. Kai huonokin kitara vireen pitää sen minuutin pari, mitä sitä testissä soitetaan. Tai jos floikkakitarassa painaa kammen pari kertaa alas, niin ei se vielä kerro, miten se pitää vireensä 5 vuoden päästä. Yleensäkin laadun toteaminen vaatii vähän enemmän aikaa kuin pari minuuttia (esim virittimet, satula, kaulan eläminen, vireen pito, talla, kaularaudan ym. säätöjen toimivuus (myös pitkällä aikavälillä), elektroniikan taso ja kesto).
 
Paremmissa on keskimäärin paremmat puut ja muut materiaalit, jolloin kitaran pitäisi myös soida paremmin. Samoin viimeistely ym. ovat kalliimmissa parempia. Miten ketäkin tällaisia arvottaa, on tietysti oma asia, eikä asioista kannata maksaa, jos ei koe saavansa lisähinnalle lisäarvoa. Mutta se, ettei itse kuule, huomaa tai näe eroja, ei tarkoita, etteikö niitä olisi. Samoin se, ettei itse arvosta jotain, ei tarkoita, että se oma näkemys olisi absoluuttinen totuus, eikä kenenkään muunkaan 'kuuluisi' niitä arvostaa. Tai jos arvostaa, niin se on pelkkää "korkin haistelua" ja tosi rokkijätkä pärjää saatana 150 euron Squierilla, joka pesee kaikki 4000 Master Built Fenkut 6-0.
 
Kyllä sillä rahalla vaan yleensä saa parempaa, enkä ymmärrä, miksi se on joillekin niin katkera paikka myöntää sitä (en tarkoita sinua)...
 
Juuri näin. Kitaran säädettävyys ja vakaus pitkällä aikavälillä ovat ne asiat joista laatusoittimen erottaa heloimmin. Sokkotestiä en itsekään pidä minkään arvoisena tai testiä ilman sokkoa. Kitaran laatu paljastuu vasta kun sitä käyttää vuosia. Yleensäkin kitaran ennustettavuus että miten se muuttuukin säädöissään tai vireen suhteen yms. niin on jotenkin johdonmukaista ja ennustettavaa, niin näissä asioissa paremmat kitarat vetää pidemmän korren.
 
Kuten olen aikaisemmin tässä ketjussa todennut, niin minulla on ollut onni soittaa ja omistaa aika hyviä kitaroita joten oma kokemukseni huonoista kitaroista on aika rajallinen ja painottuu sellaisiin joita olen kaupassa kokeillut ja joillakin kavereiden kitaroita laitellut.
 
Omat kannanottoni halpojen kitaroiden hyvyydestä johtuu siitä, että muistan kuinka kamalia ne oli silloin kun itse aloittelin soittajan joskus seitkyt ja kaheksankytluvun taitteen aikoihin ja ensimmäisiä kosketuksia näihin joloihin soittimiin otin. Silloin oli oikeasti todella huonoja soittimia tyrkyllä junioreille alle tuhannen markan hintaluokassa, mutta ne ensimmäiset Squierit ja Ibanez (mitä ne nyt olikaan ne straton näköiset) olivat ihan asiallisen oloisia soittimia, mutta hintalappu oli jot 1500 - 2000 markkaa ja oikean Fenderin hinta taisi olla 5000 - 7000mk huitteilla ja Gibsonista ei voinut edes haaveilla muistaisin kitarapajalla nähneeni seinällä sellaisen 13500mk hintalapulla (omasta paulistani maksoin vuonna -95 12800mk). Joka tapauksessa ne ritsat joilla juniorit (minä ja kaverini) soiteltiin, oli oikeasti tosi surkeita tekeleitä näihin nykyhalpiksiin verrattuna.

Ai tämä jatkuu vielä? Arvokkaampia materiaaleja käytettäessä on tuotteen hinta korkeampi. Onko se sitten parempi, on osittain subjektiivista.

LaMotta: Ai tämä jatkuu vielä? Arvokkaampia materiaaleja käytettäessä on tuotteen hinta korkeampi. Onko se sitten parempi, on osittain subjektiivista.
 
Yleensä ne on vähän parempia myös objektiivisesti.

hallu: Yleensä ne on vähän parempia myös objektiivisesti.
 
Myös erilaisia.

Olen tainnu jo aikaisemminkin sanoa, että ei se hinta ihan tyhjästä tule.
Oman kokemukseni mukaan halvemissa on enempi laadunvaihtelua ja löytyy enempi huomautettavaa kuin kalliimissa kitaroissa, tämä ei pois sulje sitä, että joskus halvastakin voi löytää "helmen" tai että kalliimmastakin voi löytyä sutta.
 
Se, että halvasta saa mikkejä, tallaa, kiristimiä ja satulaa ym. vaihtamalla ihan hyvän pelin tarkoittaa ettei se kitara nyt niin kovin halpa ollutkaan.
 
Mitä noita olen itse omistanut niin sen myötä on vain käsitys laadun paremmuudesta vahvistunut kalliimpien eduksi, ne vain on parempia myöskin pidemmässä juoksussa pääsääntöisesti.
 
Mikä sitten on halpa ja mikä edullinen tai keskihintainen tai kallis niin menee varmaan jokaisen oman harkinnan mukaan ja elämäntilanteen mukaan paljonko on rahaa käytössä elämiseen ja hupiin.
 
Myöskin laatu käsitteenä vaihtelee oikeasti jokaisen oman ajatuksen mukaan, toinen on paljon tarkempi siitä, onko se nauhan pää helvetin hyvin hiottu eikä tunnu yhtään kun taas toisella jos vähän tuntuu ei ole mikään iso juttu. Joku voi pitää pientä pinta vikaa isompana kuin toinen jne.. Joku arvostaa myös silmäkarkkia enempi kuin toinen, joka tyytyy karumpaan vehkeeseen, joka ajaa asiansa lavalla.
 
Edit: Soundiasioista sitten voi olla hyvinkin eri mieltä ihmiset, jotkut vaan tykkää halvemman kitaran tuottamasta äänestä eikä sille mitään voi kun soundit on niin makukysymyksiä.
 
Jokaisen omat arvot ratkaisee ja mitä omien arvojensa kautta ajattelee :D

Eikös ne jotkut lontoon pojat vedelleet jotain sokkotestejä. Näin muistan ainakin joskus juutuupista katselleeni ja kyseessä taisi olla stratoja mitä testailtiin.
 
EDIT: joskus aikoinani olisin ehkä ollut sitä mieltä, että kyllähän 500e voi aivan yhtä hyvin olla aivan loistava ja kalliimpi täysi susi. Nyt kuitenkin yksikään pääasiallisista soittimista ei uutena ole alle tonnia tainnut maksaa...

Tsugu Way: Mun mielestä ei tarvi olla ees sokkotesti. pelkkä (liian) lyhyt testi toimii näin. Itse olen pahimpina kamankierrätysaikoina sortunut usein liian lyhyeen testiin. Viisi minuuttia rämpyttänyt ja todennut, että "helevetin hyvä keppi". Sitte kuukausi kotona, treeniksellä ja ehkä keikalla soittelua ja käy niin, että "eihän tää pysy vireessä, ei voi säätää, tinaosat hajoaa jne.."
 
Juuh, mitä tästä opin. Nykyään vähän paremmin testaan (ainakin halvat) kitarat..
 
Kyllä ne kalliitkin kitarat kannattaa testata ennen ostoa ja valita itselleen mieluisin siitäkin tarjonnasta. :)
 
Näitä on kuitenkin sattunut omallekin kohdalle. Kyllähän se niin on että kitaran todellinen laatu tai sen puute selviää täydellisesti vasta pitkässä juoksussa. Toki niistä edullisistakin löytää soittimia kun vain jaksaa etsiä mutta kyllä sen käytetynkin kanssa on kuitenkin tuurin kauppaa millainen yksilö sieltä lopulta tulee. Tuossa kuulin juuri puhelimessa miten laadukas käytetty keskihintainen kitara oli mennyt parissa vuorokaudessa ihan soittokelvottomaksi ja uudelleen säädettäväksi kun kaula oli alkanut elämään niin voimakkaasti uuteen kotiin päästyään, itse omistaja kertokoon tarkemmin jos sattuu silmään. Laatu maksaa sen minkä maksaa ja halpa hinta tarkoittaa väkisin tinkimistä jossain kohtaa, yleensä pintakäsittelyssä ja toisinaan osien ja puiden laadussa.
 
Aiemmin sanottiin että halpisten ja kalliiden erot ovat kutistuneet olemattomiin. Itse en ehkä ihan näin uskaltaisi sanoa. Kyllä halpiksen ja kalliin yhä toisistaan erottaa sangen helpostikin, mutta edullisten ja keskihintaisten välinen kuilu on kyllä hieman kaventunut. Tästä tuli mieleen että pitäiskös sitä pelastaa itsellekin joku ruma ankan poikanen torilta reissukepiksi ja alkaa häntä laittamaan?

Gabe: Kyllä ne kalliitkin kitarat kannattaa testata ennen ostoa ja valita itselleen mieluisin siitäkin tarjonnasta. :)
 
Näitä on kuitenkin sattunut omallekin kohdalle. Kyllähän se niin on että kitaran todellinen laatu tai sen puute selviää täydellisesti vasta pitkässä juoksussa. Toki niistä edullisistakin löytää soittimia kun vain jaksaa etsiä mutta kyllä sen käytetynkin kanssa on kuitenkin tuurin kauppaa millainen yksilö sieltä lopulta tulee. Tuossa kuulin juuri puhelimessa miten laadukas käytetty keskihintainen kitara oli mennyt parissa vuorokaudessa ihan soittokelvottomaksi ja uudelleen säädettäväksi kun kaula oli alkanut elämään niin voimakkaasti uuteen kotiin päästyään, itse omistaja kertokoon tarkemmin jos sattuu silmään. Laatu maksaa sen minkä maksaa ja halpa hinta tarkoittaa väkisin tinkimistä jossain kohtaa, yleensä pintakäsittelyssä ja toisinaan osien ja puiden laadussa.
 
Aiemmin sanottiin että halpisten ja kalliiden erot ovat kutistuneet olemattomiin. Itse en ehkä ihan näin uskaltaisi sanoa. Kyllä halpiksen ja kalliin yhä toisistaan erottaa sangen helpostikin, mutta edullisten ja keskihintaisten välinen kuilu on kyllä hieman kaventunut. Tästä tuli mieleen että pitäiskös sitä pelastaa itsellekin joku ruma ankan poikanen torilta reissukepiksi ja alkaa häntä laittamaan?
 
No olihan se vähän kärjistetysti sanottu ja olen lukuisissa kirjoituksissani koittanut selittää tarkoitusperiäni. Minun mielestä 500 euroa ei ole varsinaisesti halpa hinta lankkukitarasta ja sillä rahalla saa hyviä ja jopa erinomaisia kitaroita myös uutena, mutta etenkin käytettynä. Sen vuoksi se ero, miksi joku kitara on kolme kertaa kalliimpi ei ole mitenkään yksiselitteinen ja monesti tuntuu hämärtyvän.
 
Me kuluttajat mielellämme tulkitsemme hintaeroja laadun indikaattorina, mutta tulemme unohtaneeksi siinä ohessa monet muut hintaan vaikuttavat seikat. Yksi seikka on logistiikka ja kun se kitara rahdataan ameriikasta saakka, niin sille kertyy kuljetus ja varastointikuluja ihan eritavalla kuin tuosta naapurista (aasiasta) roudatessa. Mitä muita mahdollisia kuluja tulee niin en edes tiedä, mutta varmasti raakaöljyn hinta ja rikkidirektiivit sun muut miljoonat seikat vaikuttaa loppupelissä myös siihen kitaran hintaan. Toinen seikka on tietenkin valuuttakurssit ja millä valuutalla se sisäänosto tapahtuu. Niin ja tietenkin ne työvoimakulut ynnä muu valmistusmaan infra, joka loppupelissä näkyy siinä tuotteen hinnassa ilman että ollaan vielä millään tavalla lähestytty valmistusmateriaaleja, työn laatua tms. asioita. En edelleenkään väitä, että halpa olisi parempaa kuin kallis, mutta mielestäni kysymys ei ole mitenkään yksiselitteisesti avattavissa.
 
Jos sitten tarkastellaan itse tuotteen laatua, niin esimerkiksi soittimen vakaus pitkässä juoksussa johon jo aikaisemmin viittasin on monipiippuinen juttu. Puun laatuhan ei ole pelkästään sitä että kuinka vanhaa jalavaa siihen rakentamiseen on käytetty, vaan puun kuivaus ja säilytys on vähintään yhtä tärkeää ja se maksaa. Sitten se rakentaminen eli miten materiaalin ominaisuudet on huomioitu rakentamisessa. Jos puu ei ole niin laadukkaasti kuivattua ja sahattua niin silloin se pitää huomioida jotenkin esimerkiksi kolmesta palasta liimattu kaula on vakaampi kuin yhdestä palasta ja silloin raaka-aineen ei tarvitse olla ihan niin viimeisen päälle. Yhdestä palasta tehty kaula voi soida paremmin, mutta materiaalin pitää olla sitten todella hyvää (martin esimerkiksi halvimmissa malleissaan on käyttänyt jopa laminoitua kaulaa, mikä on mielestäni erittäin streittiä meininkiä). Toinen tapa vakauttaa soitinta on pintakäsittely jolla niitä puita voidaan suojata ympäristön ilmankosteuden vaihteluilta. Paksu muovilakka voi tosin vaikuttaa sointiin kielteisesti, mutta jos soitin on sen ansiosta vakaampi niin hyvä niin.
 
Meinaan, että hyvään soittimeen on monta reittiä ja sellainen voidaan tehdä monella tavalla.

Gabe: Laatu maksaa sen minkä maksaa ja halpa hinta tarkoittaa väkisin tinkimistä jossain kohtaa, yleensä pintakäsittelyssä ja toisinaan osien ja puiden laadussa.....
 
Tietyn merkin pois jättäminen lavasta myös alentaa hintaa noin 500,- . Saattaa huomata, että se toinen alemman hinnan kitara on laadultaan kuitenkin samaa tasoa. Brändi maksaa aina, tavara kuin tavara.
 
Gabe: Tästä tuli mieleen että pitäiskös sitä pelastaa itsellekin joku ruma ankanpoikanen torilta reissukepiksi ja alkaa häntä laittamaan?
 
Kato, kato ... no nyt alkaa olla oikeat otteet :) Hyvin onnistuneen "rumiksen" olemus on nimittäin sellainen, että siitä ei sitten niin vaan pysty enää päästämään irti. Ei se ole sarjassa 1500,- kitarat, mutta se on silti usein loistavasti riittävä. Siihen kasvaa oman työn kautta kiinni toisella tapaa kuin noihin kaupan vehkeisiin.