Kitarat: kitarakamat ›

Kysynnän ja tarjonnan vaikutukset soittimen, tai pensselin, mistä kukin tykkääkin, hintaan, tuntuu olevan ristotelelle hieman vaikea käsittää.
 
Jos 62 stratoja olisi tuhatmäärin kokoajan myynnissä, niiden hinnat tulisi alas kuin lehmän häntä kärpäsen pörrätessä hanurissa.
 
Niitä vaan ei ole edes tehty niin paljoa, saati kuinka monta niitä on jäljellä nyt melkein 50v jälkeen.
Ne on jo sen takia vitun kalliita, oli yksilö sitten ihan huippuli, ja käyttökelvoton ruoska.
Suurin osa niitä ei soitettavaksi edes osta, eli merkitys on hyvin pieni.
 
Monet on myös valmiita maksamaan huikeita summia idolinsa vanhasta kitarasta, silloin sen itse kitaran merkitys on hyvin pieni osalle paksun lompakon omaavista rahamiehistä, mutta jos keppi sattuu olemaan 58 lespa, niin siitä saadaan hyvä kerroin itse harvinaiselle arvokitaralle, että pensselille.
 
Harvinaisuus ja ikä määrittää käsittääkseni perusvintits kamoille hinnan, ja mitä harvemmin saatavilla, sitä kalliimpi.
Hinta on kohdillaan silloin kun se on sellainen että joku on sen valmis maksamaan.
Halpoja ne ei ole, ja kitinät kalliista ja ylihinnoista on persaukisten pillitystä.

Tässä on ollut puhetta "taiteilijan pensselistä" ja kysynnän ja tarjonnan lakiakin on muistuteltu vähintäänkin moneen kertaan. Tuli vain tässä mieleeni muuan lähestymiskulma vanhoihin tai miksipä ei uudempiinkin soittimiin, kun tutkiskelin ihan omaa sisintäni, että mikä juuri minua miellyttää.
 
Olin jo unohtanut, että kun pikkupoikana tuon oman stratoni ostin, niin minulle oli tärkeää, että se oli samanlainen kuin idoleillanin Ritshie Blackmoren ja Jimi Hendrixin käsissä olin nähnyt valkoisen straton. Valkoista stratoa ei ollut sopivalla hinnalla saatavilla, vaikka se kerman valkoinen väritys olisi ollut se ihqu, mutta sunburst löytyi ja onhan siinä sentän se vaahteraotelauta. Minä halusin samanlaisen kitaran ollakseni lähempänä sankareitani ja tunteakseni yhteenkuuluvuutta se kitara oli linkki välillämme. Tuli mieleeni, että vielä lähemmäs sankariani olisin päässyt ostamalla samanlaisen kitaran samalta ajalta kuin sankarillani (kun sitä nimenomaista sankarini kitaraa en kuitenkaan voi omakseni saada). Kun harjoittelin soittamaan niin minua sykähdytti tietoisuus siitä että tällaista samanlaista otelautaa myös Ritshien ja Jimi ovat näpelöineet.
 
Toinen juttu ainakin Fender kitaroissa on ostaa sellainen kitara joka on Leo Fenderin ajalta siis ennen seitkytluvun puoliväliä oleva kitara. Sitähän voisi ajatella, että ainoastaan ne ovat "oikeita" Fendereitä ja myöhemmät vain Fenderin näköisiä mitä lie (autoissa esim. Saab harrastajat hyväksyvät Saabeiksi ainoastaan ennen vuotta -94 valmistetut autot, koska myöhemmät ovat heidän mielestään Opeleita tai moottoripyörissä Triumph harrastajat tuhahtelevat näille nykyisille Rocketeille ja Tigereille, jotka eivät ansaitsisi tuota tarunhohtoista merkkiä ja ainoa oikea Triumph on heidän kirjoissaan vain alkuperäiset briteissä tehdyt Bonnevillet). Itse tiedän, että näihin tehtaiden ja merkkien omistajavaihdoksiin yleensä voi liittyä myös tuotannollisia muutoksia (tehtaat muuttavat muualle vanhoilta paikoiltaan tai tuotteeseen tehdään rakenteellisia uudistuksia tms.). Esim Fender myytiin seitkytluvun puolenvälin tietämillä isohkolle konsernille, joka ensitöikseen muutti kitaran rakennetta ainakin raudan osalta ja ryhtyi käyttämään niitä halpoja valettuja tremoloita, joita on jaksettu parjata sittemmin (päätös joka piti häntäkoipien välissä myöhemmin pyörtää). Jokin tällainen iso tuotannollinen veden jakaja voi selittää jonkin ajan soittimen arvostusta soittajapiireissä, vaikka keräilijälle tietenkin toisenlaiset kriteerit ovat olennaisempia. Keräilijähän saattaisi jopa kiinnostua noista seitkytluvun lopun tinatremoloista niiden harvinaisuuden takia (niitä tehtiin vain muutama vuosi (vaikkakin vissiin aika paljon), ja ne ovat niin luokattomia ettei niitä ehjinä ole varmaan montaa jäljellä joten voisivat olla harvinaisia(vaikkakaan eivät taida ihan niin harvinaisia vielä olla)).
 
Minä vähän luulen, että keräilijä arvostaa esineeseen liittyvää tarinaa (joko sen kyseisen yksilöön liittyvää tarinaa tai sen yksilön edustamaan aikaan liittyvää tarinaa). Soittaja taas arvostaa ajan henkeä, vanhaa puuta, etc. seikkoja. Tietenkin soittaja ja keräilijä voivat olla sama henkilö. Itse kuitenkin erottaisin hiukan keräilijän ja sijoittajan. Minun mielestä keräilijällä on intohimoa kun taas sijoittaja ajattelee vain rahojaan. On siis kolmenlaisia henkilöitä jotka voivat olla kiinnostuneita vanhoista kitaroista : sijoittaja, keräilijä ja soittaja. Keräilijällä ja soittajalla on intohimo siihen tavaraan ja sijoittajalla on intohimo vain rahaan.
 
----/edit----
 
korjattu pari typoa ja yksi asiavirhe
 
-----editend/------

Jos tätä aihetta ajatellaan yleisesti kaikkea keräilytoimintaa ajatellen niin kyllä kai se on jo mainittu kysynnän ja tarjonnan laki, mikä määrää hinnat.
 
Miksi taasen on kysyntää, jää pohdittavaksi.
 
Olisiko harhaluuloista olettaa puhtaiden keräilijäsijoittajien myös nostaneen vintagen hinnat tolkuttomiksi. Tarkoitan sitä, että onko noiden ostajat "soittajia" vai 'sijoittajia"?
 
Se että onko nuo vanhat tavarat jollain tapaa parempia, on kai niin, että mielipiteet asiassa on niin kuin persreiät. Kullakin omanlaisensa.

Kun laitteet jostain syystä on haluttuja, ja sen tiedostaa myös ne joilla on paalua ja maksaa niistä mitä tarvitsee saadakseen haluamansa värkin, niin kyllähän nuo hinnat nousee.
 
Maailmassa on valitettavasti muitakin kun meitä persaukisia, niin jäädään ilman harvinaisuuksia.
Ne menee niille joilla on varaa talouden kärsimättä ostaa ne.
Oli soittajia tai ei.

LaMotta: Se että onko nuo vanhat tavarat jollain tapaa parempia, on kai niin, että mielipiteet asiassa on niin kuin persreiät. Kullakin omanlaisensa.
 
Tästä tuli mieleen heittää kokkoon vielä tällainen havainto vintagearvon, keräilyarvon ja markkinatalouden ihmeellisestä ilmentymästä.
 
Miksi blackface-kytketty, valmistusmäärältään erittäin rajallinen silverface-yksilö maksaa puolet vähemmän kolme kuukautta vanhempaan, teknisesti identtiseen bläkfeis-yksilöön verrattuna? Vintagearvon ja käyttöarvon kuvittelisi kummassakin tapauksessa olevan sama, keräilyarvon luulisi harvinaisemmassa yksilössä olevan korkeampi, mutta totuus on toinen. Itse olen antanut itseni ymmärtää, että tuollainen arvostusero ei voi olla mistään muusta peräisin kuin mielikuvista yms nöyhdästä. Se kertonee jotakin vintageharrastamisesta.
 
Jopa mielikuvilla voi olla enemmän kysyntää kuin tarjontaa ja niitäkin voidaan keräillä.

Vintage on vähän niinkuin vanha viini. Pilaantunutta mehua ;)

jii.haanpaa: Tästä tuli mieleen heittää kokkoon vielä tällainen havainto vintagearvon, keräilyarvon ja markkinatalouden ihmeellisestä ilmentymästä.
 
Miksi blackface-kytketty, valmistusmäärältään erittäin rajallinen silverface-yksilö maksaa puolet vähemmän kolme kuukautta vanhempaan, teknisesti identtiseen bläkfeis-yksilöön verrattuna? Vintagearvon ja käyttöarvon kuvittelisi kummassakin tapauksessa olevan sama, keräilyarvon luulisi harvinaisemmassa yksilössä olevan korkeampi, mutta totuus on toinen. Itse olen antanut itseni ymmärtää, että tuollainen arvostusero ei voi olla mistään muusta peräisin kuin mielikuvista yms nöyhdästä. Se kertonee jotakin vintageharrastamisesta.
 
Jopa mielikuvilla voi olla enemmän kysyntää kuin tarjontaa ja niitäkin voidaan keräillä.
 
totta, ei niillä ole mitään tekemistä hyvyyden kanssa.

jii.haanpaa: Tästä tuli mieleen heittää kokkoon vielä tällainen havainto vintagearvon, keräilyarvon ja markkinatalouden ihmeellisestä ilmentymästä.
 
Miksi blackface-kytketty, valmistusmäärältään erittäin rajallinen silverface-yksilö maksaa puolet vähemmän kolme kuukautta vanhempaan, teknisesti identtiseen bläkfeis-yksilöön verrattuna? Vintagearvon ja käyttöarvon kuvittelisi kummassakin tapauksessa olevan sama, keräilyarvon luulisi harvinaisemmassa yksilössä olevan korkeampi, mutta totuus on toinen. Itse olen antanut itseni ymmärtää, että tuollainen arvostusero ei voi olla mistään muusta peräisin kuin mielikuvista yms nöyhdästä. Se kertonee jotakin vintageharrastamisesta.
 
Mutta kyllähän blackface on huomattavasti tyyllikkäämmän näköinen! ;)

aristoteles666: kerroin mistä hinta muodostuu.
ja on se hassua kuitenkin ettei 68 ole niitä halutuimpia
 
Voit koettaa etsiskellä maailmalta, montako -68 Custom color OW tai BLK Stratoa löydät myynnistä.
 
En ole keräilijä, vaan kitaroiksi on päätynyt noita vanhoja ihan puhtaasti sen takia, että tykkään niillä soittaa paljon enemmän, kuin noilla uudemmilla. Tottahan se välillä vähän hirvittää kuskata niitä keikoilla mukana, mutta soittimiahan ne kuitenkin vaan. Soittaminen on tärkeä osa elämääni ja elämä elämistä varten :)
 
-Pauli-

PLO: Voit koettaa etsiskellä maailmalta, montako -68 Custom color OW tai BLK Stratoa löydät myynnistä.
 
gbase löysi kokonaista yhden '68:n. Eli aika vähän noita vissiin on.
 
http://www.gbase.com/gear/fender-stratocaster-1968-lake-placid-blue
 
E: ebayssä oli yksi OW: http://www.ebay.com/itm/1968-Fender … p;hash=item20b968ba82#ht_956wt_1121

aristoteles666: totta, ei niillä ole mitään tekemistä hyvyyden kanssa.
 
Kuten ei myöskään antiikilla.
Silti joku on valmis maksamaan 100K lipastosta jos se on tarpeeksi vanha ja harvinainen, vaikka puusepältä voisi teettää identtisen 2000 ja kaupasta saa parempia muutamalla satasella.
 
Vintagessa se ultimaalinen parhaus ei olekaan se juttu.
Ikä, harvinaisuus, historia on monelle iso osa soittimen fiilistä, puhumattakaan siitä mystisestä mojosta joka yleensä puuttuu vaikka nykymexicofendereistä vaikka soittimena olisi parempiakin.
 
Niissä ei ole sitä mistä kukaan olisi valmis suuria summia maksamaan.
Nyt ja tuskin 30 vuoden päästäkään kun niitä valmistetaan kuin näkkileipää.

Seba:Ikä, harvinaisuus, historia on monelle iso osa soittimen fiilistä, puhumattakaan siitä mystisestä mojosta joka yleensä puuttuu vaikka nykymexicofendereistä vaikka soittimena olisi parempiakin.
 
Mä saan ainaski sen mojon just siitä omasta mexicofenderistä. Siinä vaan oli ominaisuus jota ei jenkeistä löytyny ;)

Tällainen cherry burstina on yhdellä tyypillä. Sain hetken itsekin pidellä kädessä. Oli ollut kerran ebayssa, noussut 250 000 $:iin, mutta ei myynyt.
 
http://www.gbase.com/gear/gibson-les-paul-standard-1959-sunburst

Artist: Mutta kyllähän blackface on huomattavasti tyyllikkäämmän näköinen! ;)
 
Tietty se on, mutta ainakin oma silmä saattaisi vaihtaa mielipidettä, jos se silverfeissi olisikin se tavoitellumpi tapaus :D

Kaupankäynti on hyvin yksinkertaista. Kun ostaja ja myyjä ovat samaa mieltä hinnasta, kaupat syntyvät. Miksi soitinpuolella asian pitäisi olla jotenkin toisin? Jos tietty 68 strato on myynnissä xxxxxx$, ei yhtään halvemmalla, niin joko maksat pyydetyn hinnan, tai olet ilman soitinta.
 
Sama lainalaisuus pätee tässä tärkeäksi nousseeseen pensselikauppaankin. Ei pensselinostajallakaan ole velvollisuutta kenellekkään ulkopuoliselle hintaa perustella. Jos kaupat syntyvät, hinta oli ostajalle ja myyjälle sopiva, vaikkei se ulkopuoliselle tuntuisi kelpaavankaan. Euromäärällä ei ole merkitystä, vain sillä pääsevätkö ostaja ja myyjä sopimukseen.
 
Jos aritoteles pitää jotain kalliina, niin aristoteles ei osta. Olipa kyse penzelistä, kitarasta tahi leivästä.

Vintage =/= Parempi, laadukkaampi, yms.
 
Kyllähän se voi olla joissain tapauksissa mutta ei itsearvoisesti. Kyllä noissa nimenomaan maksaa ulkomusiikilliset seikat; harvinaisuus, esteettisyys, historiallinen merkitys, keräilytrendit, sun muut mielikuvat kuten esmes vaikka just se nostalgia.
 
Ei nekään ihmiset jotka esimerkiksi keräilee ikivanhoja autoja aja niillä päivittäin (hyvä jos ollenkaan) tai edes oleta niiden suorituskyvyltään vastaavan nykyautoja. Niitä kerätään ihan keräämisen vuoksi ja pieni tarjonta voi puolestaan nostaa hinnat tähtitieteellisiin lukemiin - varsinkiin jos tavara liikkuu nimenomaan pelkästään asiaan vihkiytyneiden keräilijöiden keskuudessa.
 
Autoanalogiaa jatkaakseni, oma lukunsa on myös nää kokoontumisajot joissa jengi voi puolestaan nauttia just siitä, että se vintageauto on loppujen lopuksi tosi "tumppu"; täytyy veivata käyntiin, vilkku puuttuu ja käytännössä toimii käsipelillä, ohjaustehostinta ei ole, täyskumirenkaat ja olematon jousitus täryttää perseen kipeäksi, vesi sataa sisään ohjaamoon ja niin edelleen.
 
Ja kyllä esimerkeiksi voisi heittää myös paljonkin kitarakamaa joka on "vintagea" mutta (ainakin tällä hetkellä) vailla minkäännäköistä keräilyarvoa. Iso osa esimerkiksi niistä nykyään keräilyharvinaisuuksina pidetyistä vintageputkivahvistimista tai radioista yksinkertaisesti kärrättiin vielä pari vuosikymmentä sitten kaatopaikalle arvottomana romuna. Tosta esimerkkinä: Maallikko saattaisi myydä Jimin kolhitun ja poltetun valkoisen straton muutamalla kymmenellä eurolla vaihdossa ihkauuteen kitaraan (jos ei siis tietäisi mikä yksilö on kyseessä).

Mä kans ihmettelen tätä meininkiä "Se on parempi, kun se tehtiin 60-luvulla! Ei ne tee tommosia enää, nykyset on ihan paskoja." Onko se aina näin? Miksi tuotteita kehitetään paskempaan suuntaan? Tottakai vuosikymmeniä sitten tavaraa tehtiin paljon enemmän käsityönä, mutta eipähän koneellistuminen välttämättä työn laatua huononna. Päin vastoin.

Voiko aihetta jatkaa LP levyihin? No miksei. Niinhän ne 60/70/80 luvun vinyylitkin maksavat usein huomattavasti enemmän kuin se uusintapainos ;)
 
Eli olisko nyt kuitenkin niin että se ikä tuo siihen kitaraan hintaa ihan liikaa...

ADEHD: Mä kans ihmettelen tätä meininkiä "Se on parempi, kun se tehtiin 60-luvulla! Ei ne tee tommosia enää, nykyset on ihan paskoja." Onko se aina näin? Miksi tuotteita kehitetään paskempaan suuntaan? Tottakai vuosikymmeniä sitten tavaraa tehtiin paljon enemmän käsityönä, mutta eipähän koneellistuminen välttämättä työn laatua huononna. Päin vastoin.
 
Kuka sellaista meininkiä pitää ja väittää että vain vanhat on hyviä?
 
Tunnen aika monta vintage soittimen omistajaa eikä yksikään moista ole väittänyt.
Joissain tapauksissa on huonoiksikin sanottu, ja lähtenyt kiertoon.
Keräilijää ei kiinnosta kuin hyvä se on, soittajaa kylläkin.

Seba: Kuka sellaista meininkiä pitää ja väittää että vain vanhat on hyviä?
 
Mä luulin että tämä on yleinen asenne monilla, mutta ehkä se on mulle sellanen päähänpinttymä tullut joiltain "kaverien isiltä" jotka mutisee jotain "kyllä ne 60-luvun Fenderit oli rautaa... Toista se on nykypäivänä".