Kitarat: kitarakamat ›

Aikoinaan 90-luvun alussa tuli soiteltua ekan bändin kanssa suoraan linjaa ilman vahvistinta, kun hommattiin toisen kitaristn kanssa alkuperäiset Tech21 SansAmp Classic putkivahvistinemulaattoripedaalit ja sen perään multiefektit (mulla BOSS SE-50, kaverilla Alesis Quadraverb) kaikuja yms. efektejä varten. Näin jälkeenpäin ajatellen oltiin aika edistyksellinen bluesbändi, kun rumpalillakin oli Simmonsin sähkörummut. Jossain vaiheessa päivitetin Classicin sitten myöhemmin helppokäyttöisempään räkkimalliseen SansAmp PSA ykkösversioon, mistä löytyi 128 muistipaikkaa soundien tallentamiseen. PSA:n vaihdoin vuonna -96 (vai oliko -97) ensimmäiseen digimallintavaani eli Boss GX-700 räkkiviipaleeseen. Tämä oli siis pari vuotta ennen kuin Line6 Pod toi mallinnuksen laajemman soittajakunna tietoisuuteen, eli digi oli silloin jotain todalle uutta ja hienoa, ja kun samasta laitteesta löytyi myös kattava valikoima tarvittavia efektejä, niin tässä huumassa tuli tehtyä hyppy analogisesta SansAmpista digimallintavien maailmaan. Sitten keskitikin melkein 30 vuotta ennen kuin palasin SansAmpin analogisen emulointiteknologian (mallintaminen ja analogi ei kuulu samaan lauseeseen ;-) pariin, kun bongasin torilta muutama vuosi sitten markkinoille tulleen PSA:n 2.0 version, joka oli muuttunut räkkiversiosta paremmin omiin kuvioihini sopivaan ja kompaktimpaan pedaalimuotoon.
 
Nyt kun on muutama tunti tullut palauteltua mieleen miten PSA:sta saa kaiveltua sulosointeja esiin, niin pakko sanoa että on virkistävä kokemus, miten helposti ja ennen kaikkea nopeasti näillä muutamalla fyysisellä potikalla saa laitteesta loihdittua hyvin erilaisia vahvistinsointeja esiin, verrattuna siihen, että ko. soundeja varten pitäisi kahlata läpi satoja digitaalisia vahvistimalleja ja säädellä niiten parametrejä tietokoneen näytöllä hiirellä tai kaivella jostain valikkohelvetistä digilaitteen namiskoilla. PSA:sta löytyy potikat level, high, low ja gain säädöille, jotka toimii kuten vahvistimen vastaavat, sekä drive, crunch, punch ja buzz, joilla säädellään päätesärön määrää, diskantti-, middle- ja bassopään säröytymistä. Eli varsin simppeli käyttöliittymä, millä soundia on helppo muokata haluamaansa suuntaan. Laitteesta löytyy lisäksi nappula, mistä kaiutinsimuloinnin saa pois päältä, mikäli PSA:ta haluaa käyttää vahvistinemulaattorin sijaan ohjelmoitavana erittäin monipuolisena säröpedaalina vahvistimen tai digimallintavan edessä. Tähän käyttöön Tonex Onen eteen alunperin PSA:n hommasinkin, mutta sen verran käypäsiä soundeja tästä lähtee, ettei tämän kanssa välttämättä mitään ylimääräisiä suristimia edes tarvitse, senkun kytkee perään jonkun mulinexin, tässä tapauksessa Zoomin A1x, mistä saa sitten tarvittavat delayt, kaiut yms. mausteet.
 
Itse soittotilanteessa PSA 2.0:sta voi käyttää kahdessa moodissa, joko kelailemalla läpi muistipaikkoja kolmen jalkakytkimen avulla (down, search/activate, up) tai ns. performance moodissa, missä jokaiselle jalkakytkimelle voi valita oman soundin, jolloin kytkimillä pääsee käsiksi kolmeen eri särösoundiin sekä bybass tilaan. Laittesta löytyy myös MIDI IN liitäntä eli soundien vaihtoa voi ohjata myös ulkopuolisella midilähteellä. Tätä varten mulla on hyvin yksinkertainen langaton Mvave Chocolate Bluetooth midijalkakytkin ja sen mukan tullut langaton midisovitin, minkä tökään PSA:n MIDI IN jakkiin.
 
Tässä tullaan sitten perimmäiseen kysymykseen, että mitä hittoa mä nyt teen näillä digimallintavilla, mitä nurkkiin on 30 vuoden aikana kertynyt? Edes Tonex One ei juuri nyt houkuta kahlailemaan läppärillä kymmenien tuhansien vahvistinkaappausten suossa mielessä olevan huippusoundin perässä, kun hyvin lähelle sitä pääsee PSA:n kanssa muutaman potikan pyöräytyksellä.
 
Pete Thornin testissä PSA 2.0
https://www.youtube.com/watch?v=Se0TlvpeeOM
 
M Vave Chocolate midiohjain in action
https://www.youtube.com/watch?v=4WYJ3zXHmYI