Kitarat: kitarakamat ›

Palaan tähän vanhaan kysymykseen, vaikka tiedän sen herättävän tunteita. Mutta toivon, että esille nousisi joitakin näkökohtia siihen mitä itse olen pohtinut. Kyse on siis eräästä kalleimmasta ja hankalimmasta pintakäsittelystä jota kitaroihin tehdään/tulee eli sen kuluminen/kuluttaminen.
 
Itse kuulun siihen koulukuntaan, joka tuntee viehtymystä tähän pintakäsittelyyn siksi, että se on aina uniikki ja ainutlaatuinen sekä käsityötä. Silloinkin kitara kuluu ja saa patinaa käytössä, niin se on yhtäkaikki käsityötä jokus sen silloinkin hieroo.
 
Mutta silloin kun olin viimeksi itse mukana tästä asiasta keskustelemassa, niin jonkin verran nousi esille näkemyksiä että ajan saatossa kulunut ja patinoitunut pinta on okei, mutta pajalla valmistettu reliikki ei ole. Siis että ne olisi jotenkin eri asia. Jäin tätä kysymystä miettimään enkä ihan selvää näkemystä saanut muodostettua vaan itse niputan ne kaikki yhdeksi ja samaksi jutukse eli en näe mitään merkitystä sillä miten reliikki on syntynyt. Jos kitara työnnetään uuniin, että puut saadaan "vanhemmaksi" ja maali ja lakka hierotaan, että se saadaan kuluneemmaksi ja metalliosia käsitellään hapolla, että ne saadaan kuluneemmaksi. Niin miten se eroaa siitä, että tuo kaikki tapahtuu pitkän ajan kuluessa, että uunin sijasta puu vanhenee huoneen lämmössä tai että flanellipaidan hihaa hieroo kitaran kylkeen soittajan sijasta puuseppäartesaani, tai että soittajan hien sijasta metallia kiusataan jollakin muulla hapolla? minusta se on ihan sama. Ja hyvin pajalla tehty relikointi ei minun silmään tai tuntoaistimukseen eroa mitenkään ajansaatossa patinoitunutta reliikkiä.
 
Sana on vapaa, kertokaa onko näillä oikeasti jotain eroa? muuta kuin, että ajan patinoima reliikki on harvinaisempi kuin pajalla tehty, koska sen valmistuminen kestää kymmeniä vuosia ja tuhansia soittotunteja.

Sillä on ihan helvetisti eroa, onko jokaisella kulumalla ja skraadulla joku tarina, vai onko se jossain pajalla kulutettu jollekin pompöösille hammaslääkärille, joka puhuu vyönsolki-ihottumasta ja kaivaa kitaran sängyn alta kerran kuukaudessa ja vähän tapailee sillä jotain sointua.
 
Ei hitsi, kun ajatteleekin relic-kitaroita, niin alkaa myötähäpeä astumaan kuvioihin niin, että pitää mennä peiton alle häpeämään ja ei auta, siltikin hävettää.
 
Ihan todella noloja kapistuksia ja lisäksi suurin osa ei edes näytä siltä, että ne olisivat luonnollisesti kuluneet.
 
EDIT: Ja joku esimerkiksi Gibsonin nitrolakka kuluu aika nopeasti puhki ja tulee helposti naarmuja, jos kitaralla on yhtään käyttöä. Ei tarvita vuosikymmeniä.

Ihan sama kuin valmiiksi liattu uusi työhaalari, millä ei ole tehty sekuntiakaan hommia. Noloa.

Aito vs. keinotekoinen. Siinä se ero.
 
Vähän niinku aito timanttikin on arvokkaampi kuin synteettinen labrassa tehty ;-)

8DDD Synteettiset timantit ovat keinotekoisesti tuotettuja timantteja, jotka vastaavat luonnossa esiintyviä geologisessa prosessissa syntyneitä timantteja.
 
https://fi.wikipedia.org/wiki/Synteettinen_timantti

Luulisin että suurennuslasilla selviää onko kitara aidosti luonnossa paskoontunut vai labrassa tahallaan paskottu. Syntettiset skraadut eivät ole samanlaisia kuin luomuraapaleet.

zedder: Luulisin että suurennuslasilla selviää onko kitara aidosti luonnossa paskoontunut vai labrassa tahallaan paskottu. Syntettiset skraadut eivät ole samanlaisia kuin luomuraapaleet.
 
Yleensä se selviää ihan ilman suurennuslasia ja likinäköisen silmällä ilman silmälasejakin ^_^
 
Katsokaa nyt vaikka tätä: https://www.customsounds.fi/en/coll … -akustiset/products/nash-s-57-black
 
:D

Tuossa toisen ketjun aloituksessa on myös hyvä pointti: Miksi vyönsolki-ihottuman ja kolhujen vuoksi tingataan käytetystä soittimesta hintaa alaspäin, mutta jos joku grindaa sitä nauhahiomakoneella, niin siihen tuleekin yhtäkkiä lisää hintaa?
 
(Siivottu kielenkäyttöä. T: kid ego)

Ehkä se tahallinen pintakäsittelyn vauriottaminen on silloin helpompi ymmärtää, jos ollaan tekemässä suoraa kopiota jostakin tunnetusta soitinyksilöstä.
 
Esim. Chris Holmesin kusenkeltaisenoloinen Jackson/Charvel Star, josta on suuri osa kadonnut matkan varrelle.

zedder: Ehkä se tahallinen pintakäsittelyn vauriottaminen on silloin helpompi ymmärtää, jos ollaan tekemässä suoraa kopiota jostakin tunnetusta soitinyksilöstä.
 
Esim. Chris Holmesin kusenkeltaisenoloinen Jackson/Charvel Star, josta on suuri osa kadonnut matkan varrelle.
 
Niin joo juu, tai Slashin '87 Les Paul standard, mistä on vissiin tehty painoksia, missä on se röökinpolttama jälki kannessa ja kaikki. Pitäähän sellainen jälki olla, vaikka itse ei olisi koskaan polttanutkaan. Noloa.

Minulla on aiheeseen hieman ristiriitainen käsitys.
Pidän uusista virheettömistä kitaroista ja en halua maksaa ylimääräistä relicoinnista. Mutta se uusi kitara ei yleensä pysy uutena ja virheettömänä kovinkaan montaa vuotta. Siihen tulee väkisin jossain kohtaa naarmuja ja ehkä kolhujakin. Ja mitenkä uudessa kitarassa vituttaakin kun siihen kolhuja tulee...
Relic kitaroissa ei huomaa jotain naarmua tai ehkä isompaakin jurmuja, mutta useat Relic käsittelyt eivät vaan näytä oikealta, että sekin tökkii niissä.
Jotkut pajat osaavat tehdä ihan hienoja vain vähän relicoituja käsittelyjä ja ehkä semmoinen olisi kaikista paras.
Heavy Relic, tyyliin Fender custom shop on minun mielestä ihan kauhean näköinen. Ei ollenkaan aidon näköistä kulumista...

Tästähän oli hupaisa kuva, jossa jolppi kyselee myyjältä kolmen eri kitaran hintoja:
"Tässä on standardimalli 1000 € ja tuo on relikoitu 2000 €.
Tuo kolmas on kuljetuksessa vaurioitunut, saat sen 750 €..."
 
Ostan mielelläni siistin soittimen. Jos se kuluu käytössä, olkoon niin mutta että ostaisin kaupasta jonkun mälväämän ja siitä pitäisi vielä maksaa ekstraa?
 
Lopettakaa muuten turha c-kirjaimen käyttö. Se näyttää yhtä dorkalta kuin sekalaiset piidiodin (silicon diode) nimeämiset myyntipalstalla. Reliicci, apua!

Jees, josku oon pohtinu, että paljonko niin skraaduja ja kulumaa pitää olla, että hinnan kulmakerroin kääntyy laskevasta nousevaan. :D
 
No, mitäpä tuosta. Tää on vaan yksi lisäelementti koko kitaroiden arvon absurdissa viidakossa. Ne maksaa, ketkä tykkää ja me muut vaan ihmettellään... free world!
 
EDIT: BTW ostin tossa just torilta hieman "relikoituneen" Korea-Tokain vuosituhannen vaihteesta. Lommoja on burstissa ihan riittämiin ja jotain tupakanjälkeä tms. Tuossa tapauksessa oli vielä hintaa alentava, ei oo vielä tarpeeksi "road worn".

Vimosen päälle relicoiduissa vehkeissähän täytyy olla autenttiset tuoksutkin mukana.
Pitäisihän se vähän tunkkainen jazz 'n' blues tuoksahtaa, kun lootan aukaisee, ja edesmenneiden artistien relicoiduista signature-malleista voisi aistia vaikkapa järeämpää kalmaista kuolon aromia...

Gypsy: Sillä on ihan helvetisti eroa, onko jokaisella kulumalla ja skraadulla joku tarina, vai onko se jossain pajalla kulutettu jollekin pompöösille hammaslääkärille, joka puhuu vyönsolki-ihottumasta ja kaivaa kitaran sängyn alta kerran kuukaudessa ja vähän tapailee sillä jotain sointua.
 
Ei hitsi, kun ajatteleekin relic-kitaroita, niin alkaa myötähäpeä astumaan kuvioihin niin, että pitää mennä peiton alle häpeämään ja ei auta, siltikin hävettää.
 
Ihan todella noloja kapistuksia ja lisäksi suurin osa ei edes näytä siltä, että ne olisivat luonnollisesti kuluneet.
 
EDIT: Ja joku esimerkiksi Gibsonin nitrolakka kuluu aika nopeasti puhki ja tulee helposti naarmuja, jos kitaralla on yhtään käyttöä. Ei tarvita vuosikymmeniä.
 
Häpeätkö, jos satut pukemaan päällesi tehtaalla vaaleammaksi kulutetut farkut? Häpeätkö istua sohvalla, jos se pintamateriaali saattuu olemaan antiikkinahkaa? Onko patinavärjäys kengissä häpeän ja nolostuksen paikka?

Gypsy: Tuossa toisen ketjun aloituksessa on myös hyvä pointti: Miksi vyönsolki-ihottuman ja kolhujen vuoksi tingataan käytetystä soittimesta hintaa alaspäin, mutta jos joku grindaa sitä nauhahiomakoneella, niin siihen tuleekin yhtäkkiä lisää hintaa?
 
No relikointi tarkointaa valmistajalle lisää työtä. Työstä pitää saada korvaus, jotta hommassa olisi bsnesjärkeä. Käytettyjen markkinoillataasen hinta määräytyy sen mukaan, mitä ostajat ovat valmiita maksamaan ja ilmeisesti ostajat näkevät vauriot jotenkin arvoa laskevina.
 
Onhan näitä. Jos tilaat valmistajalta jotain erikoisvirityksiä kitaraan, niin niistä saa usein maksaa tuntuvasti, mutta käytettyjen markkinoilla niistä yleensä ei saa mitään tai ne jopa alentavat soittimen arvoa. Käytettyjen markkinoilla vakiokuntoisuus on kova sana.

Mielenkiintoista seurata, kuinka iso ongelma tämä relikointi on toisille. Kyseessähän on vain yksi pintakäsittelyn tyylilaji, jota voi hyvin verrata vaikkapa kivipestyihin farkkuihin. Itse käytän sulavasti molempia ymmärtämättä, missä on ongelma. Kitarani ostan käytettyinä, milloin tuolla ei niin suurta merkitystä ole hintaan, mutta voisin kyllä jonkin korvauksen maksaa hyvin tehdystä relikoinnista. "Virheetön" kiiltevä lakkapinta ja kimaltelevaksi pinnoitettu metalli kun ovat mielestäni kovin tylsiä. Relikointi parhaimmillaan taasen lähentelee taidetta. Eri tavalla yksityiskohtia kuin pelkässä kiiltävässä lakkapinnassa.

Mikko1978: No relikointi tarkointaa valmistajalle lisää työtä. Työstä pitää saada korvaus, jotta hommassa olisi bsnesjärkeä. Käytettyjen markkinoillataasen hinta määräytyy sen mukaan, mitä ostajat ovat valmiita maksamaan ja ilmeisesti ostajat näkevät vauriot jotenkin arvoa laskevina.
 
Onhan näitä. Jos tilaat valmistajalta jotain erikoisvirityksiä kitaraan, niin niistä saa usein maksaa tuntuvasti, mutta käytettyjen markkinoilla niistä yleensä ei saa mitään tai ne jopa alentavat soittimen arvoa. Käytettyjen markkinoilla vakiokuntoisuus on kova sana.
 
Soittaja ei vaadi palkkaa siitä, että se hieroo kitaraa vyönsolkeaan vasten, mutta puuseppä vaatii. Työn laadun kannalta en näkisi että on mitään eroa sillä hierooko sen ihottuman siihen puuseppä vai soittaja, koska se puuseppä pyrkii jäljittelemään soittajan työn jälkeä ja ammattilaisena yleensä saa varsin uskottavaa kulumista aikaiseksi.
 
Mutta ylipäätään kysymys, miksi toinen laskee hintaa ja toinen nostaa, vaatii vähän pohdintaa. Nimittäin ensinnäkin kyse on siitä mitä me arvostamme ja mistä olemme valmiita maksamaan. Kitaran kuluminen vaatii työtä joka tapauksessa riippumatta siitä kuka sen työn tekee. Työn kustannukset taas riippuu puhtaasti siitä onko se "sivutuote" vai "päätuote". Jos soittaja saa palkan soittamisesta, niin silloin sivutuotteena syntyneestä kulumisesta sen ei ole pakko ottaa palkkaa. Puuseppä taas käyttäessään aikaa, vaivaa ja resursseja hieroessaa kulumaa, pitää saada siitä palkka koska eihän sen kannattaisi sitä muuten tehdä.
 
Mutta väite, että tehtaalla kulutettu olisi halvempi kuin käytössä kulunut, ei teitenkään pidä aina paikkaansa. Ei tarvitse kuin katsoa mitä jostain viiskyt tai kuuskytluvun stratosta maksetaan ja verrata sitä tehtaalla ihan samanlaiseksi rakennettuun ja kulutettuun verrattuna, niin kyllä siitä "aidosta" relikoituneesta maksetaan paljonkin enemmän kuin tehtaalla relikoidusta.
 
Sitten on tietenkin se ettei kaikki relikoinnit näytä kauniilta. Minulla on ollut pari sellaista kitaraa joiden pintakäsittely ei relikoidu nätisti. Ne eivät kulu kun niiden päällä on niin kestävä ja paksu lakka, että ne ovat kuin muoviin pakattuja. Sellaiseen lakkaan ei tule säröä edes siitä jos kitara putoaa kädestä ja ihan varmasti hikinenkään flanellipaidan hiha ei vielä sadassakaan vuodessa saa sitä patinoitumaan tai kulumaan vaan se näyttää iäti juuri siltä kuin se olisi äsken kannettu kaupasta kotiin. Jos sellaista pintakäsittelyä alkaa tarkoituksella patinoimaan (vahingossahan se ei patinoidu), niin siitä tulee luonnoton ja ruma, kitara alkaa näyttää kuluneen sijasta rikkinäiseltä.
 
Patina ei siis ole mikään yksinkertainen juttu eikä todellakaan aina haluttava. Patinan luominen vaatii aikaa ja rahaa, taitavan tekijän tai oikeat olosuhteet. En siis pidä sitä minään yksioikeisena juttuna, mutta onnistuessaan se on mielestäni todella tyylikäs ja makea osa kitaraa.

hallu: Mutta väite, että tehtaalla kulutettu olisi halvempi kuin käytössä kulunut, ei teitenkään pidä aina paikkaansa. Ei tarvitse kuin katsoa mitä jostain viiskyt tai kuuskytluvun stratosta maksetaan ja verrata sitä tehtaalla ihan samanlaiseksi rakennettuun ja kulutettuun verrattuna, niin kyllä siitä "aidosta" relikoituneesta maksetaan paljonkin enemmän kuin tehtaalla relikoidusta.
 
En tiiä kuinka kieli poskessa tän vertauksen heitit, mut arvosoittimien hinta muodostuu ihan eri seikoista kuin pelkästä kulahtaneesta ulkonäöstä. Tai kyllä sekin vaikuttaa mut negatiivisesti.

erty: En tiiä kuinka kieli poskessa tän vertauksen heitit, mut arvosoittimien hinta muodostuu ihan eri seikoista kuin pelkästä kulahtaneesta ulkonäöstä. Tai kyllä sekin vaikuttaa mut negatiivisesti.
 
Joo, kyllähän nuo parempi kuntoiset vintage kitarat maksaa paljon enemmän mitä kuluneet. Mint kuntoisista maksetaan maltaita...