Kitarat: kitarakamat ›

Monesti sanotaan, että 70-luvun Les Paulit on laadultaan huonoja ja huonosoundisia. Tietääkö kukaan, mihin tämä perustuu ja onko kellään käytännön kokemusta? Mulla on -79 Les Paul Custom ja -91 Standard, enkä kyllä voi sanoa että -79 olisi sen huonompi laatunen kuin -91. Onko kellään kokemuksia vanhoista 50- ja 60-luvun Les Pauleista? Näitä kehutaan paljon, mutta onko sille mitään perusteita?

Monesti sanotaan, että 70-luvun Les Paulit on laadultaan huonoja ja huonosoundisia
 
Väittäisin vailla parempaa tietoa, että oikea termi puhuttaessa 70-luvun Gibsoneista olisi 'epätasalaatuinen'. Kyllä siellä joukossa varmaan laatupelejäkin on, ei kaikki voi olla aivan kuraa.
 
Mutta ainakin itse olen myös antanut itseni ymmärtää muiden puheista, ettei kaikki tuon vuosikymmenen vermeet aina ihan parhaita ole. Esim. Les Pauleja alettiin kasata hullun lailla, kun kaikki halusivat moisen mm. Pagen ansiosta. Samaa rumba nähtiin Slashin ansiosta 90-luvulla. 60-luvullahan ei LP:tä rakennettu käytännössä ollenkaan, ja 80-luvullakin lienee myynti ollut suht pientä (?) - ainakin näihin buumeihin verrattuna.

Monesti sanotaan, että 70-luvun Les Paulit on laadultaan huonoja ja huonosoundisia. Tietääkö kukaan, mihin tämä perustuu ja onko kellään käytännön kokemusta? Mulla on -79 Les Paul Custom ja -91 Standard, enkä kyllä voi sanoa että -79 olisi sen huonompi laatunen kuin -91. Onko kellään kokemuksia vanhoista 50- ja 60-luvun Les Pauleista? Näitä kehutaan paljon, mutta onko sille mitään perusteita?
 
Jossain vaiheessa Gibsonilla oli vallassa ajatus siitä että mitä painavampi runko sen parempi sustaini ja tästä syystä minulla oli yx saa...n painava LP mutta se oli 80 luvulla se mutta ei soundiltaan huono vain pirun painava.

Jossain vaiheessa Gibsonilla oli vallassa ajatus siitä että mitä painavampi runko sen parempi
 
...ja sitten kun Hondurasin kevyempi mahonki alkoi olemaan "se" juttu, porailtiin Pauleihin kevennyksiä rungon sisään piiloon. Näin se painavampi mahonki muuttuikin Hondurasilaiseksi!
 
Ja sitten kun näiden reikien mahdollisesti positiivinen vaikutus soundiin tuli julki, kerto Gibson tehneensä näin jo vaikka kuinka kauan. Kumma, ettei sitä vaan aikaisemmin mainostettu....
 
Epiphonelta taitaa löytyä mallistoista näitä porattuja, f-aukollisia Les Pauleja. Ei taida emoyhtiä uskaltaa tuollaisia lanseerata, mutta Epillä olnee 'varaa'. Ihan mielenkiintoisen näköinen ja ehkäpä jopa soundinen voisi tuollainen olla.

Väittäisin vailla parempaa tietoa, että oikea termi puhuttaessa 70-luvun Gibsoneista olisi 'epätasalaatuinen'.
Kyllä siellä joukossa varmaan laatupelejäkin on, ei kaikki voi olla aivan kuraa.
 
Juzzu on täysin oikeessa, tämä on tunnettu tosiasia ja monenkin kitarahistorioitsijan tarkkaan dokumentoima juttu. Vuosina 1967-1972 Gibsonin pajassa oli pikkuisia vaikeuksia ja pahimmat niistä oli soittimien jälkitarkastuksessa. Varsinkin ns "halvempien mallien" laadut heitteli yksilökohtaisesti, ei nyt ihan "sutta" myyntiin päästetty mutta tiettävästi useita huonolaatuisia keppejä tehtaalta lähti. Vikaa oli tiettävästi sekä materiaaleissa (huonolaatuista puuta ym.) että viimeistelyssä (valumia, huono kiillotus esim.)
Takasin Les Pauleihin: jos joku pitkätakkinen ja hämärähkö heebo myy sulle 1964-1967 LP:tä niin juokse! Kyseisinä vuosina ei nimittäin valmistettu sitten yhden yhtäkään Les Paulia Gibsonin tehtaassa, joitakin väärennöksiä kyllä tiettävästi liikkuu.
Yleisesti ottaen Les Paulit on kautta vuosien olleet laadukkaita, koska koskaan ne ei ole olleet Gibsonin halpamalleja. Tuolla toisessa topikissa on käsitelty rungon kokoamista useesta palasta, ei siitä sen enempää, mutta Les Paulin kansiakin on 3-4 vaahterapalasta tehty, tosin mustina ja varsinkin Gold Toppeina, syystä siitä, että koska puuaines ei maalin alta näy, ei ole ollut tarvetta tehdä 2-palakantta. Puu ei itsessään ole yhtään huonompaa, ei ole vaan ollut niin leveää. Suuressa maailmassa vaan on tiettävästi tullu ns. tippa linssiin kun joku olis halunnu muuttaa Gold Toppinsa Sunburstiksi ja maalinpoiston jälkeen onkin ollut 4-osainen kansi ilman loimua...eikä jälleenmyyntiarvo noussut, vaan laski.

Pauleihin kevennyksiä rungon sisään piiloon.
 
Esim. Les Paul Studio Lite... Custom Lite ostavan yleisön pyynnöstä.
Muissa on kyllä täyttä mahonkijöötiä kuorrutettuna vaahteralla..ja painosta huomaa. Mutta eipä se painokaan muuten ihan vakio ole tietenkään, onhan puut vähän erilaisia. Yhdellä jenkkilän kitarankorjaajien sivulla oli punnittu 12 uutta LP Standardia samasta tuotantoerästä ja painoissa oli eroja. Ei hirveitä mutta sanotaan nyt että varmaan tuntuvia.

Suuressa maailmassa vaan on tiettävästi tullu ns. tippa linssiin kun joku olis halunnu muuttaa Gold Toppinsa Sunburstiksi ja maalinpoiston jälkeen onkin ollut 4-osainen kansi ilman loimua...eikä jälleenmyyntiarvo noussut, vaan laski.
 
Ja viitaten tuohon runkopuu-threadiin, jossa mainitsin tuosa Clapton -mallista. Tässä tämä linkki tuohon aiheeseen.
(olikin näköjään 5-osainen.. no, pientä liioittelua, heh)
http://www.nymphusa.com/tele/telebodye.asp

Kun tietoa näyttää löytyvän sekä foxilla että Juzzulla, niin osaisko jompikumpi kertoa, että miksi 50-luvun Les Paulit taas ovat niin arvostettuja? Onko siihen mitään konkreettista syytä esim. materiaaleissa, valmistuksessa jne.?

Gibson on käyttänyt kevennyksenä myös balsaa joissain LP Lite malleissa. Keksivät vaan sille myyvemmän nimen joka oli muistaakseni chromyte tjsp. Jos LP tuntuu liian painavalta niin taltta käteen ja kovertamaan mikinaukoista tai potikkaosastolta käsin ylimääräistä puumateriaalia pois rungosta, mutta kannattaa aloittaa jostain epiphonesta eikä käydä heti sen Gibsonin kimppuun. Luin hiljattain GP:stä että Billy Gibbonsin Les Paulit menee ensimmäiseksi jollekin kitarasepälle, joka irrottaa niistä vaahterakannen ja kovertaa rungit mahdollisimman keveiksi ja liimaa kannen takaisin. Ja olikohan vielä niin että kauloillekin tehtiin samalla tavalla. Ei taida kuitenkaan onnistua ihan kotikonstein.

että miksi 50-luvun Les Paulit taas ovat niin arvostettuja? Onko siihen mitään konkreettista syytä esim. materiaaleissa, valmistuksessa jne.?
 
Hinnan määräävä "konkreettinen" syy löytyy sieltä lavan takaa....se sarjanumero.. :) :)
Elikä keräilysoittimien (outo ilmaus, IMHO soitin tykkää että sillä soitetaan) hinta nykyään määräytyy toimesta extremely wealthy people... ne markkinat nääs ja rajallinen "luonnonvara"
Ihan omasta mielestä ei niitten valmistuksessa mitään mullistavaa eroa ole 1957 originaalin ja sanotaan vaikka Historic -57 reissuen vm. 2001 välillä. Vanhassa on vanhat mikit, so what. Ja joku Brittein saarilla on valmis viisseiskasta maksamaan 50+ kiloeuroa...
Itse kyllä käyttövehkeeksi ottaisin tuon reissuen, kyllä siinäkin hyvä jälleenmyyntiarvo on jos sitä hakee. Eikä tarttis kassakaapissa säilyttää. Mutta toisaalta...
PeteH:lle: ei se chromyte (trademark) palsaa oo, jotain synteettistä töhnää paremminkin. Tiedä vaikka olis polyuretaanivaahtoa tai jotain sen johdannaista. Jyrsimenterän se kyrsää luonnottomasti. Ei semmosta, hyi!

Tiedättekös te muusikoiden.netin viisaat mitä kannattaisi maksaa 60-70 lukujen les pauleista (standard/custom)ja varsinkin kuinka tunnistaa hyvä yksilö?

Joskus olen vaan kuullut jotain selitystä, että kitaran soundi paranee (en sen tarkemmin tiedä, että millä tavalla) kun puu vanhenee. Yhdessä Helsinkiläisessä kitaraliikkeessä olen vuosia sitten kokeillut vuoden -53 Gold Toppia, mutta empä silloin aloittelijana osannut kyllä sanoa sen soundista mitään. Siellä liikkeessä vaan myyjä kovasti kehui, että ei nyky-Gibsoneista lähde lähellekään samanlainen soundi.

Ilmeisesti ei sitten kannata uskoa kaikkea mitä netissä sanotaan;-)
 
http://www.jt30.com/jt30page/micKguitars/What-is-Chromyte.html

Tiedättekös te muusikoiden.netin viisaat mitä kannattaisi maksaa 60-70 lukujen les pauleista (standard/custom)ja varsinkin kuinka tunnistaa hyvä yksilö?
 
Slash totesi jossakin haastattelussa, että hän tunnistaa hyvän Lerpan soittamalla akustisesti yhden soinnun.
 
Itse lähtisin tsekkaamaan yleiskuntoa ja viimeistelyä (tosin joskus rumakin on kaunista, vrt. kauniisti kuluneet wanhat soittimet). Liian vähän olen eri Pauleja kokeillut, että osaisin akustisen tai sähkösen soundin perusteella kovin tarkkoja analyysejä tehdä, ellei soundi nyt aivan kuollut olisi tai muuten vaan "vääristynyt". Jos mahdollisuus testata pidempäänkin, kannattaa kiinnitä huomiota mm. vireen säilymiseen. Kuulin huhuja eräästä 70-luvun Customista, joka ei pitänyt virettä. Lopullinen syy paljastui, kun kaula lopulta irtosi omia aikojaan - kaulan ja rungon liian väljää sovitetta oli tilkitty paperilla! Noh, tarinan totuuspohjasta en mene takuuseen, mutta jostakin näitäkin tarinoita syntyy...
 
Jos myyjä alkaa liikaa hehkuttamaan wanhan kitaran vintage-arvoa, voinet tietenkin ikään kuin ohimennen huomauttaa tässäkin threadissa esiin tulleista 70-luvun laatuongelmista. Jos vaikka vaikuttaisi pyyntöön...
 
Ja se tärkein valintakriteeri lienee se, että tuntuuko se kitara "siltä oikealta". Jos soundi kuulostaa mielestäsi hyvältä, keppi sopii tassuun ja muutenkin maailma näyttää mukavammalta paikalta kun kitara roikkaa harteilla, niin mitäpä *itun väliä sillä on mitä vaikkapa tällä palstalla kirjoitetaan tai minkälaista laatua Gibson on saattanut tehdä silloin ja silloin.
 
Kyllä kitaran osto/hankkiminen on fiilistoimintaa, jos mikä!

Prkl, toi kysymys olikin tarkoitettu viisaille. Noh, erehdyin nyt kuitenkin vastaamaan :o)

miksi 50-luvun Les Paulit taas ovat niin arvostettuja? Onko siihen mitään konkreettista syytä esim. materiaaleissa, valmistuksessa jne.?
 
Joitakin eroja on sekä materiaaleissa että valmistustavoissa. Esim. 50- ja 60-luvuilla yleisesti käytetty brasilian ruusupuu on nykyään uhanalainen ja siksi todella vaikeasti saatavaa. Nykykitaroissa ruusupuu on useimmiten intialaista ja hieman erilaista kuin brasilialainen. Myös jotkut entisaikojen tuotantomenetelmät on nykyään ympäristö- ja terveyssyistä kielletty. Lisäksi moni kulta-aikojen alihankkija on lopettanut toimintansa, joten esmes täsmälleen alkuperäisen kaltaista alumiininikkelikobolttiseosta voi olla nykyään mahdoton saada. Kitaratehdas ei sentään ryhdy raaka-aineita itse valmistamaan.
Isoin osa vanhojen soitinten taikaa on varmaan siinä, että ne ovat niin vanhoja: materiaalien rakenne muuttuu iän myötä ja vuosikymmenten soitto jalostaa soundi- ja soitto-ominaisuuksia, mikäli soitinta on pidetty hyvin. Patinoituminen kaunistaa usein ulkonäköä, kun esim. vaahterakannen loimut ei enää hypi silmille ja räikeät värisävyt on hieman tasoittuneet. Olisi kiva hakea aikakoneella tuliterä '59 les paul ja verrata sitä tämän päivän uuteen huippulespauliin. Kumpi olisi paree? Mene tiedä.

Väittäisin vailla parempaa tietoa, että oikea termi puhuttaessa 70-luvun Gibsoneista olisi 'epätasalaatuinen'. Kyllä siellä joukossa varmaan laatupelejäkin on, ei kaikki voi olla aivan kuraa.
 
Mutta ainakin itse olen myös antanut itseni ymmärtää muiden puheista, ettei kaikki tuon vuosikymmenen vermeet aina ihan parhaita ole. Esim. Les Pauleja alettiin kasata hullun lailla, kun kaikki halusivat moisen mm. Pagen ansiosta. Samaa rumba nähtiin Slashin ansiosta 90-luvulla. 60-luvullahan ei LP:tä rakennettu käytännössä ollenkaan, ja 80-luvullakin lienee myynti ollut suht pientä (?) - ainakin näihin buumeihin verrattuna.
 
En tiedä olenko kovasti väärässä jos väitän että ainakin vuonna 1960 on LesPauleja valmistettu, taisi olla edellisvuoden malli. Hinnaltaan nämä keräilyharvinaisuudet ovat taivaallisia.

Se Custom, josta irtosi kaula oli mallia-87 ja kaula irtosi kylläkin kitaran kaaduttua. Vireen se piti siihen asti paremmin kuin mikään muu. Ei siellä mitään paperia ollut, mutta jokin viilu sinne oli kyllä laitettu tehtaalla. Paskaa työtä sen hinnan kitarassa. Muuten se oli ihan hyvä Gibson, järjettömän komea mutta painava. Soitin sillä 10 vuotta ja satoja keikkoja ja sain olkavamman. Saundihan oli 1973 Marshallilla kuin taivaasta. Hupaisaa kuinka juttu muuttuu kulkiessaan ihmiseltä toiselle. Gibsonien viimeistely on viime vuosinakin ollut hieman karkeaa ja nimi maksaa liikaa.

Ilmeisesti ei sitten kannata uskoa kaikkea mitä netissä sanotaan;-)
Usko vaan Pete, kävin lukemassa ton... voihan olla niinkin et se "kyrsä" tuli jostain Kissalanpoikien ihmeliimasta tai sit oli balsa kyllästetty jollain liima-aineella. Kyllähän balsa puuta on, olihan Kon-Tiki lauttakin balsaa. 80-luvun kataloogiin ja Gibsonin työselvitykseen US-1 mallista perustuivat tietoni. Niisk. Menen pois...
US-1 synthetic "Chromyte TM" tonewood added maple neck, glued tenon, tolerance....

Se Custom, josta irtosi kaula oli mallia-87 ja kaula irtosi kylläkin kitaran kaaduttua. Vireen se piti siihen asti paremmin kuin mikään muu. Ei siellä mitään paperia ollut, mutta jokin viilu sinne oli kyllä laitettu tehtaalla. Paskaa työtä sen hinnan kitarassa. Muuten se oli ihan hyvä Gibson, järjettömän komea mutta painava. Soitin sillä 10 vuotta ja satoja keikkoja ja sain olkavamman. Saundihan oli 1973 Marshallilla kuin taivaasta. Hupaisaa kuinka juttu muuttuu kulkiessaan ihmiseltä toiselle. Gibsonien viimeistely on viime vuosinakin ollut hieman karkeaa ja nimi maksaa liikaa.
 
Hoho, no kai tässä sitten samasta puhutaan. Mene ja tiedä. Eikä tuo (puu)viilujen käyttö kaulojen sovittamisessa mikään kovin harvinainen ilmiö ole, varsinkin pulttikaulojen kulmia ja asentojahan voi trimmata mieleisekseen sopivilla paloilla kaulan alla tai sivuilla.
 
Kuriositeettinä mainittakoon, että kuulin tämän "Gibson Custom LP, joka ryösti pankin ja iski pari naista" -jutun Saksassa! :o)