Kitarat: kitarakamat ›

Tuli tässä vain pohdiskeltua kaikkien vanhojen kitaroiden kohtaloa loppujenlopuksi. Maailmastahan löytyy melkoinen määrä tyyppejä jotka keräävät vanhoja kitaroita itse tarkoituksella. Käykö jossain vaiheessa sillä tavalla että esim. 50 ja 60-luvun kitarat ns. loppuvat käytöstä eli päätyvät keräilijöiden lasikaappeihin. Vai onko jollain pienintäkään käsitystä onko näitä kitaroita maailmassa runsaasti yleensäkin vai niukasti? Mielestäni kitarat ovat tarkoitettu soitettavaksi ja on jossain määrin "typerää" kerätä vanhat kitarat nurkkiin ihan vain koristeeksi. Toisaalta taas kitarathan kuluvat ajan mittaan ja ehkä säästyvät paremmin jos niitä ei käytetä juuri ollenkaan. Mutta mikäpä on mielipiteenne keräilystä? Ja jos voitte laittaa jotain omia ajatuksia asian suhteen. Toivottavasti löysitte jotain järkeä tästä tekstistä. Omalla kohdallani mielenkiintoa herättävä asia.

Jossain vaiheessa loppuunsoitetut kitarat kenties ansaitsevat päästä lepoon, ainakin pois keikkakäytöstä. Todennäköisesti niitä silloinkin käytetään studiossa tuomassa omaa magiaansa hommaan.
 
Keräily keräilyn vuoksi ei mulle aukea, etenkin kun olen aivan varma, että ainoa tapa millä se mintti '57 strato on säilynyt minttinä on, ettei se oo alunperin kenellekään soittoon kelvannut.
 
Pelkkä ikä ei tee kitarasta vintagea, kuten Kossu täällä taannoin ihan oikein sanoi. Vanha ritsa on edelleenkin vain vanha ritsa, vintageen vaaditaan laatua.
 
Maanantaikappaleita on aina ollut. Käsityön aikaan ehkä enemmänkin.

Soittimet on tehty soitettaviksi. Jos minulla olisi joku hieno vintage kitara niin varmasti kohtelisin sitä kuin kukkaa kämmenellä, mutta kyllä se kyytiä saisi. Vaikka osittain ymmärän keräilijöitä, en kyseistä aktiviteettia pidä kovinkaan fiksuna.

Käykö jossain vaiheessa sillä tavalla että esim. 50 ja 60-luvun kitarat ns. loppuvat käytöstä eli päätyvät keräilijöiden lasikaappeihin. Vai onko jollain pienintäkään käsitystä onko näitä kitaroita maailmassa runsaasti yleensäkin vai niukasti? .
 
Kysymys kitaroiden elinkaaresta ja varsinkin ns. keräilykelpoisten vintage-kitaroiden tulevaisuudesta on alati kiehtova. Olikos se niin että alkuperäisiä sunburst Les Paul Standartteja tuli tehtyä noin 1300? Niistä on erinäköisissä tapaturmissa hävinnyt ehkä 15% ja jäljellä olevat ovat ehken suurimmaks osaks erilaisissa kokoelmissa, paitsi ne joita myydään hintaan 83000 dollaria tai jotain. Japsiteollisuuspomot ja megatähdet ynnä jokunen keräilijä esim. Chinery sitten ostelee. Se, mitä sitten ymmärretään keräilykelpoisella vintage-kepillä onkin jo sitten toinen juttu ja hinnoittelu vielä tukalampaa, vintagemarkkinat kun ovat luku sinänsä. Tuo kitaraesimerkki nyt oli varmaan kaikille kitaransoittajille siitä tutuimmasta päästä. Koska vintagekitaroille on kysyntää ovat eräät nimeltämainitsemattomat tehtaat tuoneet markkinoille erilaisia closet classic, relic ja aged - mallistoja joiden ostajissa on mm. alkuperäisten mallien onnellisia omistajia jotka eivät noita korvaamattomia vehkeitä uskalla enää keikoille ottaa mutta samannäköisillä peleillä haluavat soitella, ja sitten niitä, jotka haluavat alkuperäisen mallin mutta koska niitä ei ole saatavana/ne eivät ole "järjellisen hintaisia" on tyydyttävä näköispainokseen. Joku vuosi sitten oli iso juttu eräässä talouslehdessä, jossa käsiteltiin kitaroita sijoituskohteena - mahtoikohan kukaan lukea? Se joka osti esim. vuonna 1960 LP Standardin muutamalla sadalla dollarilla on tänään varsin tyytyväinen, jos osti useamman niin sitten kyseessä oli selvänäkijä ja visionääri. Toki kitara on tehty soittamista varten, mutta antaisitko P.Townshendille -59 Standardin? =)

Näin aiheeseen liittyen, mitä mieltä olette vanhojen kitaroiden kunnostamisesta? Eli kuvitellaan että käsissä olisi vaikka se strato sieltä 50-luvulta, joka kaipaisi kuitenkin nauharemonttia, virityskoneisto olisi osittain hajonnut, yms. Eli korjaamalla & uusimalla osia kitarasta saisi hyvän soittopelin, mutta samalla se menettäisi sitä "alkuperäisyyttä", mikä taas keräilijän näkökulmasta olisi paha asia. Itse kyllä korjauttaisin korjauttaisin kitaran & soittaisin sillä hymy suupielessä. Tosin säilyttäisin kyllä tallessa ne vanhat (hajonneetkin) osat. Jos kitara joskus 'aidolle' keräilijälle päätyisi, niin voisi olla onnellinen niistäkin.
 
Eli IMO (vanhatkin) kitarat on tehty soittamista varten. Parhaiten kitaraa voi kunnioittaa soittamalla sitä, ei laittamalla lasikaappiin. Toki vanhaa kitaraa pitää kuitenkin kohdella niin, että se säilyy vielä tulevillekin sukupolville.

Jenkkiläinen kitararakentaja/korjaaja Ed Roman kirjoittaa sivuillaan mielenkiintoisen tutkielman vanhoista vintagekitaroista.
 
LYHYESTI: pari vuosikymmentä sitten esim. 50-/60-luvun Stratoja ei ollut missään, nyt niitä on myynnissä pilvin pimein. Hänen johtopäätöksensä oli, että jossain taitavat käsityöläiset väärentää niitä myyntiin (väittää jopa käyneensä kaukoidässä jossain pimeässä "tehtaassa" ja nähneensä omin silmin). En ota kantaa sen kummemmin, mutta aika vakuuttavasti Roman asiaansa perustelee.

En ota kantaa sen kummemmin, mutta aika vakuuttavasti Roman asiaansa perustelee.
 
Ed Roman on kyllä joissakin piireissä erittäin tunnettu siitä, että hänellä on tapana uskoa vähän liian voimakkaasti siihen mihin haluaa. Itse en ota kantaa tuohon asiaan, kun en siitä mitään tiedä, mutta ehkä kannattaa lukea Romanin sivujen tiukkoja faktoja sopivalla lähdekriittisyydellä - niin kuin lähes kaikkea mitä lukee.
 
Mutta mielenkiintoinen pointti, kuitenniin.

Joo, Romaniahan pidetään monissa piireissä vähän sellaisena "häirikkönä". Enpä ole ko. kirjoitukseen perehtynyt, joten en voi sitä sen enempää kommentoida. Bisnes vintagekitaroiden ympärillä on kasvanut niin suureksi, että varmasti väärennöksiäkin löytyy. Ja alkuperäisenä myytäviä kitaroita, joihin on kuitenkin tehty muutoksia. Osasyynä tuohon kitaroiden "lisääntymiseen" voi kuitenkin pitää niiden haluttavuuden kasvua. Joskus 70-luvulla monet vanhat Fenderit ja Gibsonit lojuivat unohdettuina jossakin ullakoilla.
 
Näin aiheeseen liittyen, mitä mieltä olette vanhojen kitaroiden kunnostamisesta?
 
Mielestäni niitä voi ja pitääkin kunnostaa, mikäli teettää työt asiansa osaavalla korjaajalla eikä lähde liikaa poikkeamaan alkuperäisosista. Kitarat ovat kuitenkin soittamista varten. Toinen asia on tökeröt modit (tallahumppari tai floikka vintagestratoon!) joilla uskomatonta kyllä on pilattu monta hyvää kitaraa. Tuskin tänä päivänä enää kukaan lähtisi tuollaista tekemään.

Tuolla nettiavaruudessa pyöriessä on tullut vastaan Ed Romanista sen verran huonoja kommentteja, että itse kyllä suhtaudun aika kriittisesti miehen puheisiin. Tuo kun vielä kuulostaa oikein perinteiseltä salaliittoteorialta.
 
Toisaalta näitä vuosikertakitaroita kyllä ihan varmasti yritetään väärentää, sen verran rahaa niissäkin liikkuu.
 
Jotenkin itse pitäisin luotettavampana selityksenä tuolle Romanin kuvaamalle tilanteelle sitä, että välttämättä vielä esim. 70-luvulla vastaavia markkinoita vintagekitaroille ei ollut olemassa. Vaikka vanhoja kitaroita silloinkin kiersi markkinoilla, niin sitä ikää & vintage -statusta ei korostettu samalla lailla kuin nykyään.
 
Käsittääkseni nuo vintagemarkkinat ovat aika lailla keskittyneet noihin 50-60 -luvun Gibsoneihin ja Fendereihin (toki muutamin poikkeuksin), tuon ajan strato tai LP on jonkunasteinen kruununjalokivi kokoelmassa kuin kokoelmassa. 70-80 -luvulla 50-60-luvun kitarat olivat vielä ajallisesti lähempänä kuin tällä hetkellä, joten on sitäkin kautta luonnollista, että niillä ei silloin vielä ollut vastaavaa arvostusta. Vintage kuitenkin vaatii sitä aikaakin syntyäkseen.

Käsittääkseni nuo vintagemarkkinat ovat aika lailla keskittyneet noihin 50-60 -luvun Gibsoneihin ja Fendereihin
 
Niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin, luetaan tuolla meren takana mm. ensimmäisten vuosikertojen PRS:t ('85 ja '86) monilla dealereilla ja alan julkaisuissa vintage-kamaksi. Mutta uudessa maailmassa myös koko kitaroiden omistaminen voi olla pelkkää sijoitusta ja tällaisia meidän näkökulmaan kummallisia piirteitä saattaa ilmaantua mukaan kuvioihin. Mutta jos pääomaa ja halua olisi enemmän, ostaisin kaikki (tai sen yhden?) suomessa olevan '85 PRS:n ja alkaisin myymään jenkki-pojille isoon hintaan takaisin niiden aikoinaan tänne tuomaa puutavaraa.
 
Vintage kuitenkin vaatii sitä aikaakin syntyäkseen.
 
Näinhän se tietenkin on, mutta esimerkin omaisesti tuossa nyt sitten yksi varmastikin lukuisista poikkeuksista.

Olen monesti pohtinut sitä, että miksi ihmeessä ne vanhat yleensä tuotantosarjan alkupään yksilöt ovat niitä joita pidetään parhaimpina ja halutuimpina, sillä luulisi valmistumäärän kasvaessa myös työn laadun paranevan. No kai se on toisin päin... Onko se sitten niin että massatuotannon johdosta työn laatuun ei enää kiinnitetä huomiota vaan tärkeintä on suuret tuotantomäärät ja pienet kulut... Jos nyt vaikka joku tekisi 1000000kpl loistavaa sähkökitaraa niin tuskin siitä tulisi arvokasta kitaraa vaikka se olisikin ensiluokkainen instrumentti, sillä se ei olisi harvinainen. Joskus tuntuu, että se harvinaisuus ja halu omistaa mahdollisimman uniikki yksilö tekee kitarasta mielekkäämmän vaikkei se olisikaan instrumenttinä kummoinen.

Onko se sitten niin että massatuotannon johdosta työn laatuun ei enää kiinnitetä huomiota vaan tärkeintä on suuret tuotantomäärät ja pienet kulut...
 
Näinhän se valitettavasti useimmiten menee. Ja mitä Juzzu tuolla ylempänä Ed Romanista totesi, allekirjoitan täysin.. Eräällä foorumilla jossa myös häslään, ko. herralla on varsin.........maine.

Niin hämmentävältä kuin se kuulostaakin, luetaan tuolla meren takana mm. ensimmäisten vuosikertojen PRS:t ('85 ja '86) monilla dealereilla ja alan julkaisuissa vintage-kamaksi.
 
Tuota olen itsekin aika paljon ihmetellyt. Jostain aika karun näköisestä Standardistakin voidaan maksaa melko huomattavia summia. Eivät ne vanhat PRS:it kuitenkaan ole mitenkään parempia.
 
Jostain luin huhun, että Paul ostaisi itse takaisin ensimmäisten tuotantosarjojen kitaroita. Jollekin oli tarjottu Private Stockia vaihtokauppana, mutta ei ollut kaveri suostunut..

Jostain luin huhun, että Paul ostaisi itse takaisin ensimmäisten tuotantosarjojen kitaroita. Jollekin oli tarjottu Private Stockia vaihtokauppana, mutta ei ollut kaveri suostunut..
 
Tjooh, taisi olla numero #12 tuo yksilö josta ois PS:n saanut 'vaihdossa'. Taitaa peräti olla pienen sarjanumero, jonka olemassa olo on sen verran yleisesti tiedossa, että netin käyttäjätkin siitä jotain tietää. Kai Paulilla on jo jemelissä itselläänkin varhaisia kepukoita, mutta jos olen oikein ymmärtänyt on vielä aika moni tuosta kympin sakistakin 'hukassa'.

Olen monesti pohtinut sitä, että miksi ihmeessä ne vanhat yleensä tuotantosarjan alkupään yksilöt ovat niitä joita pidetään parhaimpina ja halutuimpina
 
Ehkäpä vuosien saatossa surkeimmat kepit ovat poistuneet populaatiosta polttouuniin tai kaatopaikalle ja jäljelle jääneet ovat sitten näitä poikkeuksellisen hyvin soivia yksilöitä? Tämä saattaa olla myös osaselitys sille että ihmisistä tuntuu että ennen wanhaan kaikki koneet ja laitteet tehtiin kestävämmäksi -- vain parhaat ovat kestäneet ajan kulutusta ja nyt nämä überyksilöt luovat mielikuvaa että ennen vanhaan kaikki laitteet olivat samanlaisia...
 
Toki valtaosa nykyisin tuotettavasta, kuluttajakäyttöön tulevasta kamasta on jo lähtökohtaisesti pa**aa joka tuotetetaan halvimmista mahdollisista osista halvimmalla mahdollisella työvoimalla. Kenen etu se muka olisi että kone/laite/soitin/whatever olisi ikuinen? Ehkä kuluttajan mutta ei sitä ole ennenkään näissä peleissä laskettu :)

Tuli tuossa mieleeni kitarakauppoja tehdessä käydyn jutustelun ohessa esille noussut asia, nimittäin se, että jos nyt 60-luvun LP:t ovat haluttua ja arvokasta tavaraa, niin voidaanko olettaa, että _hyvät_ 70-luvun yksilöt ovat 15-20 vuoden kuluttua samoissa hinnoissa ja 60-lukulaiset vieläkin älyttömämmissä sfääreissä?
 
Vai pitääkö se 60-luvun taika yhä ja 70-lukulaiset (osin laadullisesti ansaitustikin) ovat edullisempia?
 
Jaa mullako oma lehmä ojassa :)

eikös 60-luvun lopun les paulit ole jo nyt
aika kovissa hinnoissa?
 
en usko että 70-luvun paulien hinnat hirveästi nousee
niitä kun on tehty niin paljon
 
noissa 50-luvun lopun pauleissa hinnan määrittää lähinnä
kannen loimut ja hyvä kunto, ei niinkään sointi ym..
seikat

15-20 vuoden päästähän on mahdollista
että fenderit ja gibsonit on menettänyt
suurimman osan keräilyarvostaan ja esim
ensimmäiset kramerit ja jacksonit on kovissa
hinnoissa

eikös 60-luvun lopun les paulit ole jo nyt
aika kovissa hinnoissa?
 
Ovathan ne, siitäpä juuri mietiskelin noiden 70-lukulaisten kohtaloa.
 
en usko että 70-luvun paulien hinnat hirveästi nousee
niitä kun on tehty niin paljon
 
Totta tuokin, mutta jos tarkennettaisiin, että nousevatko _hyvien_ 70-luvun yksilöiden hinnat, niitä painavia ja ihan oikeasti huonojakin kun sieltä löytyy ihan liikaa, jopa tänä vuonna testaamieni noin 10 kpl 70-lukulaisen joukossa oli 4 sellaista, jotka olivat ihan rehellisesti sanottuna hirveitä, painoivat kuin pirut ja eivät silti soineet juuri mitenkään, tatsi oli kova jne.
 
noissa 50-luvun lopun pauleissa hinnan määrittää lähinnä
kannen loimut ja hyvä kunto, ei niinkään sointi ym..
seikat
 
Mielestäni jossain '59-Paulassa hinnan määrittää vain ja ainoastaan se vuosiluku, mutta ei siinä mitään pahaa ole. Ei ole pakko ostaa :)

eikös 60-luvun lopun les paulit ole jo nyt
aika kovissa hinnoissa?
 
Onhan nuo, mutta missään tapauksessa ei kannata ostaa 1962-1967 Gibson Les Paulia. Ja tuo -68:kin mielellään asiaa hyvin tuntevan henkilön kanssa... =)