Kitarat: kitarakamat ›

Kitaristit ovat yleensäkin kamojensa suhteen melko konservatiivista kansaa, ja samoin tuntuu laita olevan täällä M.netissäkin. Vai olenko hakoteillä, kun mulle on tullut sellainen fiilis, että aika monen suosikkikitarat ovat juuri niitä perinteisiä Les Pauleja, Gretschejä, Stratoja, Telejä, Flying V:itä, Explorereja.. kaksi viimeksimainittuakin kun ovat kaikesta futuristisuudestaan huolimatta melkein 50 vuotta vanhoja konsepteja.
 
Vaikka mua välillä ihmetyttääkin, miksi "kaikki" aina tuntuvat haluavan justiin sen samanlaisen Straton tai Les Paulin, niin kyllä mullakin on selkeä mieltymys noihin vanhoihin kunnon malleihin. Mutta sellanen perversio kyllä on, että jos vielä ostaisi vaikka Straton tai Telen, niin kyllä siinä pitäisi olla vähintään joku hulvaton hilemaalaus tai jotain muuta catchiä. Sellaista hot rod- ja custom-henkeä tai jotain. Juuri tosta syystä mä olenkin varmaan hurahtanut noihin Aria ZZ:iin. Niissä on kumminkin selkeästi tunnistettava explorerin muoto, mutta väritys on ihan ufoa eikä kyse ole muutenkaan suorasta Gibson-kopiosta. Nyt on alkanut pitkästä aikaa tehdä mieli Les Paul -tyyppistä keppiä sekä Flying V:tä ja Tokai/Epiphone -linja oli pitkään harkinnassa, mutta sitten muistin Deanin Cadillacin ja V:n. Ne on sitä samaa juttua, mutta sopivan perverssillä tatsilla - ja tiukasti rock-tradition hengessä, onhan nekin jo vanhoja malleja. Ja DeArmondin Jet Star olisi myös siisti peli, se kun näyttää sellaiselta vehkeeltä jota Bo Diddley tai Billy Gibbons olisi hyvinkin voinut käyttää - mutta niin vain sekin perustuu vanhaan Guildin malliin. Nämä todella futuristiset kitarat, kuten esim. lavattomat Steinbergerit ja mitä niitä nyt on, Parker Flyt ja muut on kaikki mun mielestä ihan yökköjä. Suorastaan hämmästyttää, miten suuri sankarini J. Winter on niin usein esiintynyt julkisesti sen hirveän näköisen Erlewine Lazerin kera. Öökkh! Ääri-heavykirveet ja 80-luvun muotoilun kauheimmat kukkaset onkin sitten luku aivan erikseen..
 
Tämä nyt oli taas vähän tällaista jaarittelua (mä en millään pysty ilmaisemaan itseäni lyhyesti) mutta ehkä tästä on jonkinlaisen keskustelun pohjaksi kumminkin. Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa? Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella? Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä. Myönnän, että itselleni sillä on todella suuri merkitys.

Rupesit sitten urakalla tekemään mielenkiintoisia viestiketjuja, hyvä! Onpahan jotain järkevää miettimistä välillä :)
 
Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa?
 
Olen ollut tietyllä tavalla konservatiivi esimerkiksi mittasuhteiden, lavan muodon yms. suhteen näiden perinteisten mallien kohdalla. Eli esim. Tokain stratot karsiutuvat lavan muodon perusteella ja Epiphonen LP:t myös. Ihan visuaalisia juttuja ja olen aika visuaalisorientoitunut ihminen.
 
Toisaalta sitten esim. Deanin Explorer- ja V-johdannaiset ovat terveellä tavalla härskimpiä kuin alkuperäiset ja niistä tykkään kuin hullu puurosta:
 
http://www.deanguitars.com/deancatalog/images/Page%2015_jpg.jpg
 
Les Paul on jotenkin tullut nyt hankintansa myötä melkoiseksi pyhäksi lehmäksi, ehkä osin siksi, että omani on pitkällisen etsinnän jälkeen ideaali soitin omaan käyttööni. En halua muuttaa mitään enkä salli sitä muillekaan ;)
 
Stratojen suhteen taas purismia ei esiinny, tallahumpparia ja floikkaa saa stratoon tunkea, se on sellainen monikäyttökitara minun maailmassani jonka saa muokata mihin uskoon vain.
 
Tele on taas hyvä juuri niinkuin se on.
 
Toisaalta en paljon haikaile vanhoista designeistä rankasti poikkeavien juttujen perään, esim. juuri Parkerit ja esimerkiksi Godinit eivät sytytä yhtään. Liian hifiä. Flaxwood kyllä oli kiva soittaa, mutta jokin siinäkin tökki.
 
Hyvä esimerkki on tuo Carvinin DC-200, joka minulla vielä tuossa lojuu. Törkeän hyvä kitara, hyvät osat, nopeasoittoinen, ei pistä vastaan lirutellessa, toimii kuin junan vessa. Ruma värikin menettelisi, mutta ei tuossa vain ole persoonaa, ei niin minkäänlaista. Siksipä myyntiin menikin.
 
Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella?
 
Kyllä komea LP Custom on kivempi kaulassa kuin Special, myönnän. Olen narsisti. Kun itse on ruma, niin kaikki on tehtävä etteivät naiset karkaa yleisöstä.
 
Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä. Myönnän, että itselleni sillä on todella suuri merkitys.
 
No jos järjellä ajattelee, niin ei. Mutta se on taas sitä demystifikaatiota, joka oli hanurista :)
 
Eli mitä noita miettimään, tunteella vain.
 
EDIT: Toisaalta, en lähtisi syyttelymielessä kitaristeja vainoamaan perinnetietoisuudesta. Ei kai sille vain voi mitään, että strato on vieläkin maailman paras yhdistelmä tyyliä, ergonomiaa ja toimivuutta. Tai että Les Paul on kaunis mittasuhteiltaan, soundi on ihan omanlaisensa ja miellyttää ihmiskorvaa. Kyllä ne hyvät ovat valikoituneet aikojen saatossa ja radikaaleja muutoksia ei ole yksinkertaisesti tarvittu. Hyvä tilannehan se on :)

Mulle ergonomia on tärkein. Kitaran runko olkoon muodoltaan vaikka puoliksi asfaltilla köllöttelevän koiran paskakasan näköinen, jos sitä on hyvä soittaa vaikkapa makuupussissa tai 180 asteen nipussa paskalla istuessa. Tästä syystä juuri Stratot ovat mielekkäimpiä kitaroita mielestäni, runko on muotoiltu todella nerokkaasti.
 
BTW, Jani, osta toi mun V pois.

Kyllähän kun joskus kattoo esim. näitä rickenbackerin malleja 620, niin kyllä siinä samalla miettii että "toi olisi varmasti kova ulkonäkönsä erilaisuudesta", onhan ne muutenkin helvetin siistejä. Mutta kyllä mulle ainakin kitaran ulkonäkö on tärkeä, ja onhan se eroavaisuus myös, se vaan jää vähän pienemmälle huomiolle saundin ja tatsin alle.
Futurismi ei kiinnosta, mutta vähän sanotaanko nyt että esim. danot on nykyään omaan silmään todella nättejä, ennen pidin niitä rumimpina kitaroina maan päällä.. Sellanen Page shorthorn olisi kova sana.
Niin, ja kuitenkin siis pysyn vähän perinteisimmissä kitaroissa, vaikka vähän erilaisempi kama kiinnostaisi.. Ergonomia on kuitenkin tärkeää.

Mä oon äärimmäisen konservatiivinen...joapa siihen asti, että jos on kaksi yhtä hyvää kitaraa niin maksan 100 ylimääräistä siitä että lavan logo on oikean merkkinen.

Rupesit sitten urakalla tekemään mielenkiintoisia viestiketjuja, hyvä! Onpahan jotain järkevää miettimistä välillä :)
 
Heh, thänks vaan! Autot ja moottoripyörät - rock`n roll, kitarat ja kaikki niihin liittyvä, tolla välillä se mun ajattelu lähinnä pyörii. Koitetaan käynnistellä keskustelua noista jälkimmäisistä täällä. Nämä on tällasia fiilispohjasia juttuja, ja se fiilishän on olennainen osa kaikkea mitä ihminen tekee. Siksi musta tuntuu, että niitäkin on hyvä välillä miettiä. Ei kaiken tarvii aina olla pelkkiä watteja, radiuksia sun muuta tekniikkaa ja konkretiaa...
 
Sorry Härski, varmasti V on hyvä peli (ainakin parempi kuin se Gibsonin V jota olen manannut jo miljoonaan kertaan - siinäpä oikein malliesimerkki siitä kun fiilispohjalta tehty ostos menee persiilleen) mutta siitä huolimatta en osta sitä. Mä koitan nyt seuraavaksi saada irti sen Deanin V:n sillä sen habitus kuitenkin miellyttää enemmän. Jos en sitten kerkiä taas hurahtamaan johonkin muuhun ennen sitä, esimerkiksi puoliakustiseen joka on ollut ostoslistalla jo pitkän aikaa...
 
Edit: Jaha, ja Kalkkuna pisti pari hyvää esimerkkiä siitä positiivisesta erilaisuudesta eli Rickenbackerin ja Danelectron. Ei niidenkään kaikki mallit suinkaan miellytä, mutta ne mitkä miellyttää onkin sitten todella cool ja rok ja kaikkea sellasta mikä on hyvää.

Mua ainakin kiehtoo just kaikki omituiset kitarat (kts. omakuva). Kuitenkin estetiikantajuani yleensä enemmän viehättää perinteisemmät kitärat kuin jotkut ihme futurismihirmut. Esimerkki minkä tyylisestä en tykkää on Rhandy Roads-malli. Sen sijaan vanhasta kunnon Flying V:stä tykkään. Ei se oo se että kitaran pitäis näyttää joltain tietyltä tai miltä on 50-luvulla näyttänyt, mutta pyöreät klassisen hillityt muodot on vaan mukavampia. Niissä on jotain sellasta viattomuutta ja ajattomuutta niissä vanhoissa malleissa. DeArmondin Jet Staria olin joskus ostamassa. Oikein hyvän tuntuinen kitara olisi ollut mutta oli sitten niin kallis, jotain 400 euroa ja käytetty ja oon kuullut että niitä on myyty about 150:lläkin niin en sitten raaskinut ostaa.
Oon päättänyt että kun joskus on rahaa keräilen kaikenlaisia vanhoja hylättyjä omituisuuksia oli sitten rumia tai nättejä, mutta kunhan ovat omituisia. Sitten soittelen vaan omituisilla kitaroilla. 1000x enemmän asennetta kuin vetää jollain iänikuisella lespaulilla (ei sillä etteikö lespa mun mielestä olisi kaunis kitara).
 
Sinänsä aika ulkomusiikillistahan tommonen mallikysymys jo on. Ihan oma juttunsa ja harrastuksensa kitaran keräily ja sen sellainen eikä paljoa tekemistä musisoinnin kanssa. Kova kitaristi voi vetää hienoja juttuja vaikka millä perus squierilla.
...Ja ite tykkäisin muutenkin nähdä itseni enemmän muusikkona kuin kitaristina.. tavoitteena ois muidenkin soittimien hallinta.. soitinhan on vaan se ilmaisun väline, ei muuta.. nojoo nyt offtopicoiduin jo vähän.. semmosta.

Mä tykkään kyllä peruskaurasta, mutta sitten on esim. jotkin B.C. Richin mallit jotka sytyttää myös (warlock, ironbird, virgin...).
Jos kitaran muoto on aivan överiksi mennyt, niin ei kiitos.
Esim. Tämä kitara on hieno, imo: http://www.netzmarkt.de/thomann/thoiw3_artikel-170004.html
 
Kauneus on katsojan silmässä.

Mä oon äärimmäisen konservatiivinen...joapa siihen asti, että jos on kaksi yhtä hyvää kitaraa niin maksan 100 ylimääräistä siitä että lavan logo on oikean merkkinen.
 
Minä maksoin tonnin :)
 
No ei, oikeasti ei ole yhtä hyvää Tokaita tullut vastaan vielä kuin tuo Giba on. Mutta yksilöhän tuo on, olen kokeillut Customeita, jotka häviävät pulttikaulaisille Iban LP-kopioille... Hintaeroa 2300 euroa :)

DeArmondin Jet Staria olin joskus ostamassa. Oikein hyvän tuntuinen kitara olisi ollut mutta oli sitten niin kallis, jotain 400 euroa ja käytetty ja oon kuullut että niitä on myyty about 150:lläkin niin en sitten raaskinut ostaa.
Oon päättänyt että kun joskus on rahaa keräilen kaikenlaisia vanhoja hylättyjä omituisuuksia oli sitten rumia tai nättejä, mutta kunhan ovat omituisia. Sitten soittelen vaan omituisilla kitaroilla. 1000x enemmän asennetta kuin vetää jollain iänikuisella lespaulilla (ei sillä etteikö lespa mun mielestä olisi kaunis kitara).
 
Asiaa!
 
Mutta tosta Jet Starista. Siitähän on ollut kahta eri mallia eli halvempaa, jossa on muistaakseni pulttikaula ja sitten kalliimpaa jossa on liimakaula ja jenkeissä tehdyt mikit. Mun mielestä tosta jälkimmäisestä tuo 400 euroa ei ole kovin paha hinta. Oisko ne halvemmalla myydyt olleet sitten niitä halpamalleja.

Mutta tosta Jet Starista. Siitähän on ollut kahta eri mallia eli halvempaa, jossa on muistaakseni pulttikaula ja sitten kalliimpaa jossa on liimakaula ja jenkeissä tehdyt mikit. Mun mielestä tosta jälkimmäisestä tuo 400 euroa ei ole kovin paha hinta. Oisko ne halvemmalla myydyt olleet sitten niitä halpamalleja.
 
No joo se oli sitten se kalliimpi. Jenkkimikit.. ja hyväsoundiset sellaset siinä oli. Ei tosiaan soittimen laatuun nähden ole 400 liikaa. Ehkäpä vielä ostan jos jossain tulee vastaan. Lappeenrannan Soundwellissä oli mutta viimeks kun siellä kävin tais olla hävinnyt.
 
Liikkeen myyjä kertoi nähneensä Gimmelin kitaristin soittavan samanmoista kitaraa. ;)

Liikkeen myyjä kertoi nähneensä Gimmelin kitaristin soittavan samanmoista kitaraa. ;)
 
Sittenhän rockuskottavuuden syntymistä on lähes mahdoton välttää. Heh.
 
Olen itsekkin perinteisten mallien suosija. Strato ja LP löytyy. Haaveilen vielä V-mallisesta kitarasta. Rahat eivät tosin tällä hetkellä riitä mitenkään.
 
Omistan myös hieman modernimman näköisen Ibanezin RG:n, tuosta en enää kovin paljon tahdo modernimpaan suuntaan mennä. Tuo on vielä ihan soma. Kaikki nuo Warlockit ynnä muut näyttävät minusta aivan kauheilta.

Periaate on, että kaikella voin soittaa, mutta omaan silmään rumaa en ostaisi. Seinällä roikkuu yksi strato, joka juontaa juurensa vuosien päähän. Ensimmäistä sähkökitaraa miettiessä Pullias-kärpänen ölisi paikalle ja haukkasi käsivarteen: "Sissossaatana, joskus vielä hommaan straton!" Se vain on niin klassisen ajaton kitara, ja toimii juuri perinteisemmässä vedossa loistavasti. Veikkaan että soittotaidon ja musiikkimaun kehittyessä Stratosta tulee se käytetympi kitara. Eli joskus lähempänä 50 vuotta.
 
V:n mallista kitaraa en välttämättä ottaisi. Ovathan Randyt toki hienoja, mutta kyllä kitarassa pitää mielestäni olla perse ja vyötärönkohta, ei se muuten ole kiva. Washburni edustaa sitten hieman sliipatumpaa muotoilua stratosarjassa kaarevine kansineen ja pohjineen (kuperan linssin muotoinen body) ja terävine sarvineen. Sen lisäksi kun vielä on tuo reversed-lapa, johon minulla on jonkinlainen perverssi mieltymys hevikepeissä.
 
Haave olisi joskus omata myös 335- ja Kelly/Explorer-mallinen kepukka. Ensimmäinen on vain jotenkin hieno kaikessa pyöreydessään, ja jälkimmäisessä on myös sitä jotain. Ja se pysyy sylissäkin kun soittaa istualtaan.

En ole ollenkaan konservatiivinen. Tällä hetkellä on Schecter, joka ei oikeastaan pohjaudu mihinkään yksittäiseen kitaraan. Seuraavaksi varmaan Jem, ja on sekin aika persoonallinen. Mulla tärkeätä on hyvä tats, soitettavuus, ergonomia ja saundi.

Kun pääkitaroina on kaksi 7-kielistä "nu-metal" -kitaraa ja vahvistin- sekä pedaaliosasto suurimmaksi osaksi digitaalista, niin tuskinpa voin itseäni kauhean "perinnehenkiseksi" soittajaksi kutsua, heh.

Minulle kitarassa on tärkeintä se että se näyttää sille mitä sillä soitetaan. Siksipä suosin warlock, RG ja explorer tyylisiä keppejä. Hevisuunnikkaita, niinkuin sanotaan. Vaikkakaan RG:t ja explorerit ei mitään suunnikkaita olekaan.
Väri on taas oltava musta, aina.

Mulle näissä ulkoasu kysymyksissä tärkeää on lähinnä se, että kitara näyttää hyvältä. Eli perinteisyydellä tai futuristisuudella ei ole niin väliä. Les Paul on oikeastaan ainoa malli joka saa lisäpointseja vain sen takia että kyseessä on lespa.
 
Meinasinkin joskus aikaisemmin avautua gibsonin voodoo keppien habituksesta. Nyt on loistava paikka sille. Nämä kepit saavat visaranteeni syyhyämään todella uhkaavasti pelkästään mielettömän hienon punertavajuovaisen puunsa ansiosta. Olenko minä ainoa jota harmittaa suunnattomasti se punainen pääkallo inlay 12. nauhalla. Uskomattoman mauton. Nuo kepit jäävät 99% varmuudella hyllyyn ihan tuon yhden otelautaan upotetun kuvion ansiosta. Otelautaan upotetut kuvat ja tekstit saavat muutenkin aika tylyn tuomion minulta. Tribaalit ja muut tyylitajulla tehdyt nykyhömpötykset kyllä toimivat.

Kun pääkitaroina on kaksi 7-kielistä "nu-metal" -kitaraa ja vahvistin- sekä pedaaliosasto suurimmaksi osaksi digitaalista, niin tuskinpa voin itseäni kauhean "perinnehenkiseksi" soittajaksi kutsua, heh.
 
Ehkä näin, mutta onhan nuo Ibanezin RG:tkin aika traditionaalisia tossa omassa lajissaan...

Meinasinkin joskus aikaisemmin avautua gibsonin voodoo keppien habituksesta. Nyt on loistava paikka sille. Nämä kepit saavat visaranteeni syyhyämään todella uhkaavasti pelkästään mielettömän hienon punertavajuovaisen puunsa ansiosta. Olenko minä ainoa jota harmittaa suunnattomasti se punainen pääkallo inlay 12. nauhalla. Uskomattoman mauton. Nuo kepit jäävät 99% varmuudella hyllyyn ihan tuon yhden otelautaan upotetun kuvion ansiosta. Otelautaan upotetut kuvat ja tekstit saavat muutenkin aika tylyn tuomion minulta. Tribaalit ja muut tyylitajulla tehdyt nykyhömpötykset kyllä toimivat.
 
Minusta taas tribaalit ovat naurettavia.
 
Tuo voodoo-henkinen pääkallo on hieno. Sopii kokonaisuuteen.

Eli: oletko kitaroiden suhteen konservatiivi, vai onko suosikkiskebasi jotain modernimpaa? Onko yksinkertainen ja perinteinen kaunista vai haluatko erottua massasta myös soittimesi ulkoisella olemuksella? Sitäkin voisi tietysti kysyä, onko kitaran ulkonäöllä ylipäänsä mitään merkitystä, kunhan se tuntuu ja soundaa hyvältä. Myönnän, että itselleni sillä on todella suuri merkitys.
 
Nojoo toi mun ibanezi tuntuu olevan aika yleinen tai siis se RG malli. Monethan sitä sanoo teinitiluhevikepiks.
Mä ostin sen sen takia, että se miellytti mun silmää ja oli hyvän tuntunen, kuulonen ja suht laadukas.
Ulkonäöllä on aika suuri merkitys minulle. Emmä mitää neliön muotosta kitaraa haluais ja jos mulla sellanen olis ni en käyttäis keikalla. Muutenhan toi RG on vaan vähän muunneltu versio tosta perus stratosta. Kyllä ne perinteiset mallit on aika kova sana.