Kitarat: kitarakamat ›

Moi,
 
Haluaisin uteliaisuuttani vähän hahmottaa, mikä kitara porukoilla on vienyt soittamista selvästi eteenpäin.
 
Itselläni se on ehdottomasti RG655M. 12v soittamisen jälkee.. Jösses senttän että kitara voi tomia kuin ajatus. Toki tuli vaihdettua siihen mikit ja muutettua layout itselle sopivaksi. Seinältä löytyy toistakymmentä tuliluikkua, mutta tämä on kyllä uskomaton. Hinta-laatu todellakin kohdallan.
 
Mutta kertokaa ihmeessä oma ihme-keihäänne mielellään myös kuinka monen vuoden soitannan jälkeen käänteen tekevä keppi löytyi.

Ensimmäinen oma kötöstys vuonna 2014, noin kymmenen vuoden soiton jälkeen.

Strato.
 
Ei virhettä - todellakaan...

Mulla noita kokemuksia on useampiakin. Ensimmäinen ja mieleenjäävin oli amerikkalainen Kramer Baretta, jonka kaveri osti Tampereella Ahosen Musiikista 80-luvulla. Tuo kitaran helpposoittoisuus, soundi ja koko kattaus verrattuna niihin halpiksiin, joihin teinillä oli varaa, oli jotain järkyttävää. Tuolloinhan tuo hevikitarakonsepti floikkineen jne. oli uusi juttu. Baretta toimi mulle mittatikkuna kitaran "hyvyyteen" varmaan seuraavat kymmenen vuotta, vaikka se ei ollut edes omani.
 
Tämä on vähän klisee mutta telen ja Les Paulin löysinkin sitten vasta 30 vuoden soiton jälkeen kaikkien kitaroiden ennen tätä oltua stratotyyppisiä (lukuunottamatta tuota heviritsakautta).

Minulla se on aina ollut joku soittamiseen ja omaan soitantoon liittyvä oivallus, ennemmin kuin kitara. Ehkä en ole pistänyt tarpeeksi tonnia kitaraan että olisi löytynyt se taianomainen kitara joka vie soittajansakin uusin sfääreihin.

JRantajoki: Minulla se on aina ollut joku soittamiseen ja omaan soitantoon liittyvä oivallus, ennemmin kuin kitara. Ehkä en ole pistänyt tarpeeksi tonnia kitaraan että olisi löytynyt se taianomainen kitara joka vie soittajansakin uusin sfääreihin.
 
Ei sellaista kitaraa olekaan, joten unohda suosiolla tuollaiset höpsötykset. :)
 
Enpä tiedä, onko itselläkään mitään käteentekevää kitaraa ollut. Ehkä se oli se ensimmäinen mummolan vintiltä löydetty Landolan nylonkielinen, jolla kaikki alkoi. Tai ehkä sittenkin ennemmin se eka sähkökitara eli Maison strato Koreasta.
 
Joo, se on tuo eka sähkökitara, se oli se tajunnan räjäyttävä kokemus, kun sai vihdoin sähköistä ääntä Ibanezin läpi. Ehkä paras soundi koskaan. Loppu onkin sitten vaan vaihtoa vähän parempiin tai huonompiin kitaroihin, mutta eipä ne ole mitään mullistavaa tuoneet. Ehkä siksi, koska meni kitaramallin valinta tuurilla oikein jo ekalla kerralla. Kaikki testatut mallit ovat olleet stratoa huonompia...

JRantajoki: Minulla se on aina ollut joku soittamiseen ja omaan soitantoon liittyvä oivallus, ennemmin kuin kitara. Ehkä en ole pistänyt tarpeeksi tonnia kitaraan että olisi löytynyt se taianomainen kitara joka vie soittajansakin uusin sfääreihin.
 
Jep. Ainakin omaan soitantoon on muutamassa viikossa tullut uusia elementteja kun tuolla kitaralla on yksinkertaisesti enemman mahdollisuuuksia munlaiselle soittajalle.

ESP M-II. Mulla oli ennen tuota LTD:n M200FM, joka ei pysynyt yhtään vireessä ja oli muutenkin kokolailla kehno kitara, ja sen takia mulla oli soittaminen tauolla varmaan pari vuotta. Eräs perhetuttava lupasi mulle aivan omasta halustaan ja ilman sen kummempaa syytä uuden kitaran, ja sillon juuri 15 vuotta täyttäneenä ihan oikea ESP oli aivan äärimmäisen arvokas ja uskomaton keppi. Se kitara ja pari kuukautta sen jälkeen lukiossa musatyyppeihin tutustuminen toi takaisin palavan halun soittaa ja reenata ja sillä tiellä ollaan edelleen. Oon 95% varma että ilman tuota kitaraa en olisi nyt tässä.

Ensimmäinen käänteen tekevä oli japanissa valmistettu Jacksonin RR24. Se inspiroi joka soittokerralla tekemään uutta musiikkia ja töissä ja koulussa odotti että millon pääsee taas soittamaan.. Maalattu jämäkkä kaula jätti satiinilakatut taakseen ikuisuudeksi. Sen jälkeen pystynyt soittamaan vaan paksusti lakatuilla tai maalatuilla kauloilla. Koskee Stratoja ja Telejä ja kaikkia. Uusien Stratojen satiinilakka tuntuu nykyään omassa kädessä vähän saunan lauteelta..
 
Viimeisin yhtä inspiroiva musiikillinen esine on putkivox joka vieläkin inspiroi tekemään uutta musiikkia lähes joka soittokerralla.

Ihan ensimmäinen nylon Landola jonka sain 80-luvun alkuvuosina. Sitä on tullut rämpytettyä aikoinaan todella paljon. Ei ehkä ihan kunnollista musaa kuin murto-osa siitä ajasta :)
Kyseinen kitara oli kuitenkin ensimmäinen ja joku homma siinä vaan oli, että kitaran soundi ja soitto kiinnosti. Enemmän tietenkin sähkökitara ja sellaisen kyllä hankin sitten muutamien vuosien päästä. En ole kuitenkaan varma, että tuo Landola teki mitään käänteentekevää mullistusta, koska halusin jonkinlaisen kitaran jo ihan ensimmäistä akustista. Se kuitenkin on varmaan yksittäisistä soittimista sellainen, jos joku on pakko mainita. Koska se harrastus ei kuitenkaan loppunut siihen.
Se miksi juuri kitaran soundi ja soitto alkoi kiinnostamaan...En tiedä?
 
Nuo oikeasti hyvät sähkökitarat ovat kyllä parhaimmillaan olleet soitossa, treeneissä ja keikoilla muutamatkin jopa lähes 25 vuotta. En tiedä onko kuitenkaan yksittäinen mikään soitin ollut niin hyvä tai jotenkin soittoa mullistava, että se olisi oikeasti tehnyt jonkinlaisen käänteen tuossa soitossa. Vaikka joitakin kitaroita on ollut matkassa aika kauan ja osa on edelleenkin. Tuo ensimmäinen Landolakin on vielä tallessa, vaikka ei niin kovassa soitossa enää olekkaan.
 
Enemmän laittaisin omassa soitossa käänteentekeväksi oivalluksen, että noita asteikoita ja omia kappaleita tuli alettua joskus treenaamaan. Siitä sitten kehittyi omia biisejä ja ehkä omanlainen tapa tehdä musiikkia.
Avoimien vireiden ja slidesoiton myötä tuli omaan soittoon myös jotain sellaista, että se inspiroi edelleen ja sillä tiellä ollaan. Soittamista on edelleen vaikka kuinka ja paljon. Hieman laiskuutta on kyllä, vaikka monenlaisen uuden musan tekeminen onnistuu nykyään eikä siihen tarvitse enää mitään ulkopuolisien mielipiteitä tms.
 
Suurin oivallus taisi olla se, että kitarakin on vain rytmisoitin.

Ehkä ei käänteentekevä mutta erittäin positiivisesti omaan soittoon vaikuttanut kitara on vasuri Yamaha APX 700 elektroakustinen, se avasi ihan uuden maailman soittamiseen, aiemmin omistin vain nylonkielisen akkariin. Nyt kun on n. vuoden verran tuolla soitellut niin nuoruuden klasarikitaraopinnot ovat osin palautuneet ja sormilla soitto alkaa sujua lähes vanhaan malliin.
Sähkökitaroista puoliakustinen vasuri halpis-Gretsch menee samaan sarjaan, pienellä viilauksella (paremmat virittimet ja luusatula) erittäin jees, lukuisten stratovuosien jälkeen todellakin jotain ihan muuta ja piristävää. Taipuu yllättävän hyvin lähes kaikkeen, raskaimmat säröt ja "piikkilanka" poislukien.

3-4 ensimmäistä vuotta pelkästään presarityylisillä bassokitaroilla (kyllä, kitara on kyseessä) soitelleena. Jatsarin saaminen käsiin oli melkoinen ovien avautuminen ihan uusiin maailmoihin.
 
E: Jako kahteen virkkeeseen.

Tiedähäntä, josko se nyt käänteentekevä, mutta puoliakustinen rakenne mahdollisti viimeisimmän lisäyksen oman soundin kanssa. Se feedback... Sitä vain tulee ja tulee.
 
Luulen että jokaiselle tulee käänne siinä kohdassa, kun alkaa tehdä kitaravalinnat itsensä, eikä esikuviensa takia.

Mun soitto on mennyt eteenpäin joka kerta kun olen tajunnut soittaa akustisella. Ensimmäisellä landolalla opin alkeet ja sen jälkeen sähkiksellä soitto oli yhtä juhlaa. Periaatteessa jos treenaa akustisella niitä samoja juttuja kun soittaa sähkiksellä, niin se oma tekniikka vaan hioutuu paremmaksi ja tarkemmaksi. Siis blues/rocknroll/jazz/punk kuvioiissa. Mättömetaalii on varmaan syytä opetella niillä mättövehkeillä koska mättömetallissa soundikonventiot näyttää menevän vähän eritavalla ja se yletön särö vaatii vähän erilaisen soittotatsin (en tiedä mutta näin oletan). Muuten akkari on ollut yliveto treenaamisessa.

ancci: Ensimmäinen käänteen tekevä oli japanissa valmistettu Jacksonin RR24. Se inspiroi joka soittokerralla tekemään uutta musiikkia ja töissä ja koulussa odotti että millon pääsee taas soittamaan.. Maalattu jämäkkä kaula jätti satiinilakatut taakseen ikuisuudeksi. Sen jälkeen pystynyt soittamaan vaan paksusti lakatuilla tai maalatuilla kauloilla. Koskee Stratoja ja Telejä ja kaikkia. Uusien Stratojen satiinilakka tuntuu nykyään omassa kädessä vähän saunan lauteelta..
 
Viimeisin yhtä inspiroiva musiikillinen esine on putkivox joka vieläkin inspiroi tekemään uutta musiikkia lähes joka soittokerralla.
 
Joku siis pitää myös maalatuista kauloista. Toisaalta eihän niitä muuten valmistettais. Itelle niistä tulee helposti lelumainen tunne kun taas kokosatiinikitarat sopii itelle :)

Snapo: Joku siis pitää myös maalatuista kauloista. Toisaalta eihän niitä muuten valmistettais. Itelle niistä tulee helposti lelumainen tunne kun taas kokosatiinikitarat sopii itelle :)
 
Ehkä yleistin liikaa. Niitä kaulan satiiniviimeistelyjäkin kun on monia erilaisia. Jotkut on jotenkin tosi karheita kun taas jotkut hieman "kiiltävämpiä" ja laadukkaamman oloisia. Kaikille onneksi löytyy kannattajansa. Tylsää jos kaikki olisivat kaikesta samaa mieltä. Ei saisi uusia näköpuolia omiin näkemyksiin.

hallu: Mun soitto on mennyt eteenpäin joka kerta kun olen tajunnut soittaa akustisella. Ensimmäisellä landolalla opin alkeet ja sen jälkeen sähkiksellä soitto oli yhtä juhlaa. Periaatteessa jos treenaa akustisella niitä samoja juttuja kun soittaa sähkiksellä, niin se oma tekniikka vaan hioutuu paremmaksi ja tarkemmaksi. Siis blues/rocknroll/jazz/punk kuvioiissa. Mättömetaalii on varmaan syytä opetella niillä mättövehkeillä koska mättömetallissa soundikonventiot näyttää menevän vähän eritavalla ja se yletön särö vaatii vähän erilaisen soittotatsin (en tiedä mutta näin oletan). Muuten akkari on ollut yliveto treenaamisessa.
 
Mieletön kokemus oli soittaa jotain Martinin (vai Taylor hmm?) elektroakustista, jossa oli kevyt tatsi kuin jossain hyvässä Les Paulissa. En nyt muista oliko siihen sitten laitettukkin jotkut sähkärin kielet? Omissa nurkissa pyörineet akustiset on tosi kolkkoja ja raskassoittoisia siihen verrattuna. Niiden jälkeen toisaalta oma sähkäri tuntuu kyllä jumalaiselta soittaa..

2001 Gibson Flying V, nyttemmin jo tyylikkäästi harma...ei vaan kellastunut, ite olen tyylikkäästi harmaantunut, ehkä..
 
Sitä ennen oli monta ja monenlaista kitaraa, tuon Veen kun ekaa kertaa kytki Marshalliin, niin tajusin "something else". Kymmeniä kitaroita ollut ja mennyt sen jälkeen, kalliitakin ja oikeen hyviä, mutta viimeiset vuodet on mulla vaan ollut tuo kyseinen kitara, mikit vaihdettu ja soittajan soittimen näköinen. On sitä muutama muu, oikeakin soittaja kehunut ja tuotoksiinsa lainanneet. Onnellinen olen.
 
Toki joku riittävän erilainen esim. hyvä tele olis helvatin kiva olla.

Ei mikään kitara, vaan systemaattinen treeni.

Ensimmäinen kitara oli Ekon tekele ja sillä soittelin
kymmenisen vuotta. Tämän jälkeen tuli Strato ja siitähän
se innostus soitteluun kunnolla alkoi
Harmittaa vieläkin kun jouduin luopumaan siitä kun
tuli "henkilökohtainen" konkurssi ja vielä kun noiden
Jenkki sratojen hinnat on noista ajoista tuplaantuneet
No ehkä vielä jonain päivänä hankin Straton,mutta siihen
asti soitellaan Les Paulilla ja Normanilla