Kitarat: kitarakamat ›

Tätä on aivan varmasti käsitelty aikaisemminkin muodossa tai toisessa, mutta siitä huolimatta:
 
Kun ensin hankit mielestäsi sen maailman parhaimman vahvistimen, kitaran, efektipurnukan, yms soittimen, niin kuinka tarpeellinen tämä tamine sitten lopulta on soittamisesi kannalta?
 
Ajatellaan nyt vaikka tilannetta josssa joudut luopumaan siitä hunajaisesta vahvistimesta, niin onko sen jälkeen vielä elämää olemassa? Kannattaako soittovermeistä tulla riippuvaiseksi?
 
En siis halua luetteloa niistä korvaamattomista laittesta, vaan mielipidettä siitä että jokin laite ylipäätään muodostuu soittamisessa niin tärkeäksi elementiksi että ilman ei tule millään toimeen. Lähteekö saundi sitten kuitenkaan sormista ja särö ranteesta? Olemmeko laiteriippuvaisia?

Eipä ole soitto mistään esineestä riippuvainen - juttu alkoi ikävä kyllä valjeta vasta sen jälkeen kun olin ehtinyt kerätä jo pienen rekallisen soittovermeitä :(

En yhtään riippuvainen.
 
Mulla on maailman parhaat soittokamat, ja monet sellaiset vielä, ainoastaan sen takia että mulla on siihen mahdollisuus. Kun tositilanteeseen mennään, on ihan samantekevää, millä soitan vai soitanko ollenkaan.
 
Mut tokihan hyvillä kamoilla on hauskempi vetää. Se lienee ainoa ero.

Kyse ei ole riippuvaisuudesta vaan luottamuksesta.

Kyse ei ole riippuvaisuudesta vaan luottamuksesta.
 
Näin minäkin sen sanoisin.. Pelkästään GAS jo aiheuttaa sen, että kamoihin ei voi 100% investoida elämäänsä.. :) Kyllä se useimmiten, ainakin omalla kohdalla on niin, että soundin muodostaa se oma tatsi ja sitä soittaa mielellään kamoilla jotka tukevat tuota tatsia..

Eli jos on mielikuva siitä miltä sen soiton pitäisi saundillisesti kuullostaa ja kamat vain tukevat tätä, niin jos nyt sitten joudutaankin tavoittelemaan tätä mielikuvaa jollain huomattavasti erilaisella (toki ehjällä ja luotettavalla ja toimivalla) soittimella, niin käykö silloin niin että tuota mielikuvien lopputulosta ei täydellisesti saavutetakkaan? Emmekö tällöin juuri ole jollain tasolla soittovermeistä riippuvaisia? Olemme onnellisia vasta sitten kun tuo mielikuva saavutetaan?
 
Ajatellaan nyt konkreettisesti vaikka Brian Maytä. Olisiko hänen musiikkiinsa samanlaista jos hän joutuisi pakon edessä piiskaaman koko tuotantonsa jollain täysin erilaisella kitaralla tai vahvistimella, kuin mihin olemme tottuneet?
 
Olenko täysin eksynyt pääraiteelta jos en nautikaan soittamisesta jollain toisella kitaralla?

Eipä oikein ole, eikä ole edes mikään laitteistosnobbailukaan iskenyt. Ihan yhtälailla taittuu soitto niin Valvestatella kuin jollain Mad Professorilla ilman ylpeilyä - itse asiassa muut valittavat jos soittaa liian pienillä kamoilla :D (lue: ei kuulu soitto bänditreeneissä).

Soitinkalusto ei ole mikään tärkein asia maailmassa mulle. "You can take away my temple, but you can't take away my hill" ja niin poispäin, eli soittaja sitä silti ollaan, vaikka kamat lähtisikin, tai vaihtuisivat huonompiin.
 
Tietyllä tapaa kuitenkin myönnän riippuvuuden; tämänhetkiset kamat ovat aika pitkän etsimisen tulos, ja niissä kaikissa on justiinsa sellainen fiilis ja soundi, jota kaipaan. Olen aika nirso justiinsa noiden asioiden suhteen, joten siinä mielessä olisi vaikeaa lähteä kasaamaan täysin uutta soitinkalustoa ihan puhtaalta pöydältä.

Sekäettä. Oma Orange käyttäytyy niin eritavalla kuin mikään muu vahvistin, niin on oppinut soittamaan sen ehdoilla (ei se että en kitaraa muuten osaisi soittaa). Mutta jos se pitää johonkin vaihtaa, niin kyllä kaikkeen sopeutuu.

Armoton harmitushan siitä tulisi jos joutuisi luopumaan ykkös peleistä, mutta ei kai se minusta huonompaa soittajaa tekisi. Eiköhän uusiin kamoihin aika nopeasti tottuisi.

Kyse ei ole riippuvaisuudesta vaan luottamuksesta.
 
Täysin samaa mieltä.
 
Itseasiassa mulla ei ole ollut oikeastaan minkäänlaista GASia kitarakamojen perään sen jälkeen kun hommasin ENGL:n Screamerin. Se on vain juuri täydellinen mun omiin tarkoituksiin/tarpeisiin että ei tarvitse muuta kuin kitaran ja piuhan.
 
Kaikki komerosta löytyvät efektipedaalit ja muut härpäkkeet ovat täysin yhdentekeviä mulle nykyään. Ainoastaan wah-pedaalilla olen nyttemmin taas soittamaan joitain juttuja, joskin pitkään pärjäsin ilman sitäkin, vaikka se kaapin perällä lojuikin.

Sikäli ole riippuvainen että kamoja on juuri ne "välttämättömät" ei juurikaan ylimääräistä. Mutta kyllä mä noi pystyisin muilla korvaamaan jos vaan rahaa olisi. Mahdollisimman halvalla on riivitty mahdollsiimman hyvät kasaan. Olen ylpeä suorituksesta.

Luopuisin vaikka heti, jos joku haluaisi jostain syystä vaihtaa nykyiset kamani parempiin.

Oon mä sen verran addiktoitunut, että keikkafiilikseen vaikuttaisi jonkin verran jos ei omilla pääse vetämään. Jos esimerkiksi käytössä on humbucker-skitta ja Marshall ilman kaikua, niin vaikea olis päästä fiiliksiin, sen verran tottunut olen a) yksikelaisiin mikkeihin b) kaikuun c) Fender-vahvistimeen. Mutta kaipa hengissä selviäisin. Tai on sitä selvittu jokunenkin kerta.

Eli jos on mielikuva siitä miltä sen soiton pitäisi saundillisesti kuullostaa ja kamat vain tukevat tätä, niin jos nyt sitten joudutaankin tavoittelemaan tätä mielikuvaa jollain huomattavasti erilaisella (toki ehjällä ja luotettavalla ja toimivalla) soittimella, niin käykö silloin niin että tuota mielikuvien lopputulosta ei täydellisesti saavutetakkaan? Emmekö tällöin juuri ole jollain tasolla soittovermeistä riippuvaisia? Olemme onnellisia vasta sitten kun tuo mielikuva saavutetaan?
 
Ajatellaan nyt konkreettisesti vaikka Brian Maytä. Olisiko hänen musiikkiinsa samanlaista jos hän joutuisi pakon edessä piiskaaman koko tuotantonsa jollain täysin erilaisella kitaralla tai vahvistimella, kuin mihin olemme tottuneet?
 
Olenko täysin eksynyt pääraiteelta jos en nautikaan soittamisesta jollain toisella kitaralla?
 
No ihan ekaks - mun mielestä kunkin pitää tehdä niinkuin tuntuu, kunhan siitä ei ole muille haittaa. Pääraide on siis just se oma raide.
 
Luulenpa, että osaisin soittaa samalla lailla ihan muillakin kamoilla. Enemmän soiton onnistuminen on mun kohdalla kiinni fiiliksestä, minkä poimin enimmäkseen ympäröivästä tunnelmasta ja lähtökohtaisesta omasta olotilasta.
 
Ja on tästä kokemustakin; ihan tuntemattomilla kamoilla on tullu joskus soitettua hiton hyviä juttuja. Fiiliksen vaikutusta tukee sekin, että toisena päivänä sama vahvari kuulostaa ihan erilaiselta.
 
Ville

Jos edes jotenkin musiikkityyliin sopivat saundit saa, niin hyvin pärjää. Metallikomppeja on vähän hassunkuuloista soitella suoraan kitarasta PA:han.

Itse vaihtaessa Jacksonista uuteen Ibaneziin oli järkytys. Se tuttu tunne ei enää ollutkaan paikalla, ja soittotuntuma katosi heti. No, pikku hiljaa tässä olen kyllä jo tottunut uuteen, mutta mielummin ostaa heti hyvän ja itkee vain kerran periaatteella olen tästälähtien liikkeellä.
Jos puhutaan riippuvuudesta niin mielellään mitään en myisi pois jos vain lompakko antaisi tilaa lisää.

On niin huonot soittokamat että ei haittais yhtään vaikka ne uusiin vaihtaiski. (Jaa että mikä estää vaihtamasta? ... Aivan, raha.) Poikkeuksena tosin toi tele mikä toimii nyt ykköskitaran asemassa, siinä kitarassa vain on Se juttu.. Voi vitsi mä rakastan sitä kitaraa! Lähen soittaan...

Ajatellaan nyt vaikka tilannetta josssa joudut luopumaan siitä hunajaisesta vahvistimesta, niin onko sen jälkeen vielä elämää olemassa?
 
Olisi, siitä syystä että mä soitan melko arkkityypeillä: hyvä perus-Marshall, hyvä perus-Fender, kitaroissa tilanne samankaltainen. Tuollaiset pystyisi tarvittaessa korvaamaan vastaavilla. Tietysti tiettyihin omiin vekottimiin on ehtinyt kiintyä, pisimpään mukanaolleet ovat mulla olleet aktiivikäytössä kohta parikymmentä vuotta.
 
Se onkin sitten jo vaikeampi kysymys, jos pitäisi lähteä kamoja huonontamaan - miten köpelöllä väärentävällä vahvistimella ei enää huvittaisi soittaa lainkaan? Sitä mä en osaa sanoa. Onneksi ei tarvitsekaan.

Kyllähän mä selviytyisin, mutta yhdestäkään osasta en haluaisi ilman tappelua luopua, edes hyvää korvaustakaan vastaan. Tai oikeastaan Explorer saisi mennä, kun on liian vähällä käytöllä. Samoin ehkä myös Jackson Dinky. Molemmat vaan ovat omiin mieltymyksiini modaamiani, hyväsointisia ja mainion näköisiä laitteita, Dinky peräti ensimmäinen kitarani. Ei niitä voi myydä, eikä luopua.
 
Jotenkin tuntuu vain, että ne välineet määrittävät mua soittajana, jopa melko paljonkin. Ehkä se on sitä, kun niistä on tullut pitemmän ajan kuluessa luotettavia työkaluja ja elämänkumppaneita, ettei vaan raaski luopua perheenjäsenestä.
 
Vastaukseni on, että olen kovinkin riippuvainen laitteistostani tunnetasolla. Kyllä sitä eri kamoillakin soittaa, vaan ei siinä ole sitä samaa haikeaa ja mieltä ylentävää fiilistä, kuin nostaessa vanhan sotaratsun naftasta: ensin katsot, sitten tunnustelet vähän pintaa, haistelet, puhallat vähän pölyjä, virität soimaan kauniisti ja laulatat vanhaa ystävää jälleen kerran. Ah, sitä tunnetta, sitä tunnetta!
 
Jos tuon sijaan ottaisin standista jonkun randomin halpiskepin, niin kyllähän tieto paremmasta vähän hampaankolossa nakertaisi.