Kitarat: kitarakamat ›

En löytänyt tällaisesta aihepiiristä omaa keskustelua, joten koetanpa lanseerata. Raunioittavatko kitaran ja putkivahvistimen väliin mahdollisesti tungettavat transistori- ja digitaalihärpäkkeet soundia niin perustavanlaatuisella tavalla, että niistä tulisi luopua, että signaalitiellä päästäisiin luomumaiseen kitaran mikrofoni > piuha > ensimmäinen putki -ideaalitilaan? Onko joku jollakin tavalla todentanut tai mitannut eroja, vai onko kyseessä fiilispohja?
 
Polttoaineeksi pari lainausta:
 
Neil Youngin kitarateknikko Larry Cragg Guitar Playerissä March/1992:
 
"We don't go wireless. It just loses so much, because there's an interaction between the pickup and the first 12AX7 it sees. If you plug the pickup right into a transistor, which is what your doing with a wireless unit, and compounding it, for God's sake - it really fucks with the sound, especially when your completely on the edge like Neil."
 
Wikipedian Derek Trucks -artikkelista:
 
"Trucks' guitar playing is unusual in a number of respects. He steadfastly avoids processing and effects, preferring to get the purest tone possible by connecting his guitar (2000 '61 reissue Gibson SG) directly to his amplifier, a 1964 Fender Super Reverb. He modifies his tone with the controls on the guitar."

Millähän tuota nyt sitten oikein mittaisi... tarttis mojomittarin:)
 
Kyllähän se saundi heikkenee mutta jostain purkista sitten voipi saada jotain muuta tlalle mikä kompensoi asian ja jopa parantaa saundia.

Kyllähän se paras Mojo tulis linjalla Iba-piuha-Valve Jr.,mutta kun kerrostalossa asuu,niin pakko on säröt Bad Monkeysta ottaa.Tai kohta ei asu kerrostalossa!Mutta jonain päivänä...

En löytänyt tällaisesta aihepiiristä omaa keskustelua, joten koetanpa lanseerata. Raunioittavatko kitaran ja putkivahvistimen väliin mahdollisesti tungettavat transistori- ja digitaalihärpäkkeet soundia niin perustavanlaatuisella tavalla, että niistä tulisi luopua, että signaalitiellä päästäisiin luomumaiseen kitaran mikrofoni > piuha > ensimmäinen putki -ideaalitilaan?
 
1. Yleensä niillä transistori- ja digitaalihärpättimillä on tarkoituskin raiskata saundia.
 
2. Lähtökohta on väärä, jos oletetaan putken välttämättä kuuluvan "ideaalitilaan". Silloin ollaan putkifanaatikkoja ja itse saundi on toissijainen.
 
Nimim. Tele-piuha-5E3-piuha-ämyri.

Eiköhän se ole ihan kiinni siitä millaista soundia hakee. Toisinaan on kiva vetää kitara-piuha-vahvistin -meiningillä, joskus taas haluaa väliin paljon muutakin (tosin yhä vähenevässä määrin allekirjoittaneella). Kieltämättä "kirkkain" ja "luonnollisin" soundi saadaan kyllä siitä, että jätetään signaalitieltä pois kaikki ylimääräiset piuhat ja laitteet, jotka hukkaavat ennen kaikkea yläpäätä ja "läsnäoloa" soundista. Kerran hukattua yläpäätä kun ei voi "keksiä" takaisin millään laitteella niin, että se olisi täsmälleen sama asia. Siksi etenkin äänitystilanteessa kannattaa jättää kaikki mahdolliset purkit pois, jos niitä ei tarvita, jotta saadaan mahdollisimman terve ja alkuperäinen soundi talteen.
 
Nimim. "Tele - piuha - 6G7-A - piuha - ämyri.

2. Lähtökohta on väärä, jos oletetaan putken välttämättä kuuluvan "ideaalitilaan". Silloin ollaan putkifanaatikkoja ja itse saundi on toissijainen.
 
Erittäin hyvin sanottu.
 
Vaikka mitattaviakin eroja erilaisten laitteiden välillä löytyy, ei kitarasaundin absoluuttista "hyvyyttä" pysty mitenkään mittaamaan. Se on mielipidekysymys ja myös psykoakustisilla asioilla on suuri merkitys.

Millaisesta soundista kukakin tykkää. Joku haluaa prosessoidumpaa, joku toinen ei.
 
nimim: Les Paul - piuha - Marshall

Eipä siinä juuri purnukoita välissä tarvita jos äänilähde ja vahvistin on tarpeeksi laadukkaita.
 
Nimim. "Variax500 - piuha - Marshall JMP 50 - piuha - Loadbox LB120 -piuha - kaiutin"

Mielestäni suoraan yksinkertaiseen putkivahvistimeen (niin ja optimiolosuhteissa vielä lyhyellä kaapelilla) tuo "akustisemman" lopputuloksen. Enemmän dynamiikkaa. Mutta monestihan sillä ei ole väliä kellekään muulle kuin itse soittajalle joka sen eron soittaessaan "tuntee".
 
nimim. perusfenkku vanhan liiton fenkkuun, ei palikoita välissä.

Mielestäni suoraan yksinkertaiseen putkivahvistimeen (niin ja optimiolosuhteissa vielä lyhyellä kaapelilla) tuo "akustisemman" lopputuloksen. Enemmän dynamiikkaa. Mutta monestihan sillä ei ole väliä kellekään muulle kuin itse soittajalle joka sen eron soittaessaan "tuntee".
 
nimim. perusfenkku vanhan liiton fenkkuun, ei palikoita välissä.
 
Ero hälvenee muutenkin sitä mukaa mitä enemmän etuasteesta revitään säröä, ja vahvistimissa on eroja (no shit). Uraltone Jr:lla huomaa selvästi eron suoraan vahvistimeen ja delayn kautta kytketyn äänen kanssa, mutta kompromisseja on tehtävä, ainakin näillä tuloilla.
 
Nimim. Ibanez - piuha - NS-2 - piuha - Dlx El. Mrs. - piuha - GE-7 - piuha - SD-1 - piuha - DD-5 - 2 piuhaa - Uraltone Jr / Engl Thunder.

Semmoinen piti vielä lisäämäni, että jos metatasolle viety vintagekitarismi kiinnostaa, niin Larry Craggin varsin mielenkiintoinen haastattelu Tonequest Reportissa:
 
http://www.tonequest.com/pdf_pubs/samples/TQRSep06_Proof.pdf
 
Kyseessä siis kitarateknikko, joka Youngin lisäksi on tehnyt hommia mm. Springsteenille.
 
Tässä vielä Leisure Guitar Larryn pieni soitinvuokraamo:
http://www.vintageinstrumentrental.com/

Hoho, hauskaa. Sitten kun vielä erehtyy joskus menemään soittamaan bändin kanssa, niin alkaa ole jo aika yks ja sama. Puhumattakaan kun mennään isoille lavoille missä kaikki on mikitettynä, tulee 50m:n kaukokaapelin jälkeen tiskiin jossa miksaajalla on kaiken lisäksi vielä oma näkemys kitaran soundista ja kuuntelijat jossain kukkulan takana noin 100m:n päässä.
 
nimim. 'Tele - piuha - mitäbacklinefirmanyttarjookaan'

Hoho, hauskaa. Sitten kun vielä erehtyy joskus menemään soittamaan bändin kanssa, niin alkaa ole jo aika yks ja sama. Puhumattakaan kun mennään isoille lavoille missä kaikki on mikitettynä, tulee 50m:n kaukokaapelin jälkeen tiskiin jossa miksaajalla on kaiken lisäksi vielä oma näkemys kitaran soundista ja kuuntelijat jossain kukkulan takana noin 100m:n päässä.
 
Mikäs tuossa niin naurattaa. Soittajalta mene fiilis (jos on mennäkseen) jos se kokee soundinsa olevan pilalla jo silloin ääni tulee ulos kombonsa kaiuttimesta. Jos se peli ei reagoi niinkuin soittajan mielestä pitäisi, se harmittaa. Sen sijaan soittaja ei tiedä, mitä äänelle tapahtuu PA:ssa - eikä se sitä kiinnostanekaan. Se on korkeemmas käres.

Olen sitä mieltä, että parhaat äänet lähtevät itse kitarasta sinällään, jos se soi niinkuin pitää (kitaran puuaines soi, viritys, kielet, intonaatio yms ovat kohdallaan.). Mikit, vahvistin ja välipurkit ovat vain välikappaleita muuttaa kitaran ääntä haluttuun tai hallitsemattomaan suuntaan.
 
Muuten Benedetto kirjoitteli archtop kitaranvalmistusta koskevassa kirjassaan, että hän tekee ensisijaisesti kitarastaan soivan instumentin. Toissijaisesti hän sitten miettii tilaajan kanssa yhdessä minkälaisia äänenvahvistuksen tarvitsemia vempaimia kitaraan tulisi sovittaa. Minusta hän on oikeassa ja sama pätee myös ns. lakkukitaroihinkin.
 
Mielestäni huonojen mikkejä ääntä ei mikään purkki tai vahvistin paremmaksi tee. Minulla ei ole yhtään pedalia enkä ole niitä edes harkinnut hankkivani. Kaikki soundit on lähdettävä suoraan soittimesta =>kaapelin välityksellä=>vahvistimeen. Olen tosin vain harrastelija, mutta olen panostanut eniten kitaroitteni sointiin ja soitettavuuteen.
 
Putkivahvistimia on neljä, ja nekin sieltä halvimmasta päästä eli fenkkuja & THD UV. Pari trankkupeliäkin on tullut vaihtelun vuoksi hommatuksi, mutta niiden käyttö on tosi vähäistä. En vierasta transistorienkaan ääntä, mutta jotenkin putket antavat enemmän haluamaani äänimaailmaa. Tosin olen harkinnut rakentaa pari erilaista kaiutinboksia, jossa voisi testailla kaiuttimien äänimaailmaa (1x12 ja 2x12). Vaikuttaisi siltä, että parasta ääntä on etsimässä moni lisäkseni, mutta sen löytyminen on ilmeisesti usein GASista kiinni.

Ei mitään soundia pilaavia putkia, mikkejä, elementtejä tai muuta roinaa! Variax Pod XT:hen kiinni ja Podi kiinni PA:han!
 
:)

En löytänyt tällaisesta aihepiiristä omaa keskustelua, joten koetanpa lanseerata. Raunioittavatko kitaran ja putkivahvistimen väliin mahdollisesti tungettavat transistori- ja digitaalihärpäkkeet soundia niin perustavanlaatuisella tavalla, että niistä tulisi luopua, että signaalitiellä päästäisiin luomumaiseen kitaran mikrofoni > piuha > ensimmäinen putki -ideaalitilaan? Onko joku jollakin tavalla todentanut tai mitannut eroja, vai onko kyseessä fiilispohja?
 
Ite en näe tuossa "luomussa" sinänsä mitään itsearvoisen hyvää, vaan omat korvat sen hyvän soundin ratkaisevat - oli sitten välissä miten paljon tahansa tavaraa (tai jopa kokonaan digitaalinen efekti-vahvari-setuppi, iik! :)). Tykkään kyllä ajoittain myös todella "prosessoidusta" efekti/särö-muhjusta, jossa ei alkuperäisellä signaalilla ole juurikaan merkitystä.
 
Eli mitä puhtaampaa soundia (säröistä ja efekteistä) haluaa, niin tuolla tavaran määrällä voi olla merkitystä, vähintään psykoakustista sellaista :)

Raunioittavatko kitaran ja putkivahvistimen väliin mahdollisesti tungettavat transistori- ja digitaalihärpäkkeet soundia niin perustavanlaatuisella tavalla, että niistä tulisi luopua, että signaalitiellä päästäisiin luomumaiseen kitaran mikrofoni > piuha > ensimmäinen putki -ideaalitilaan?
 
Mielestäni tommosia linjauksia on turha lähteä vetämään. Kitaran ja vahvistimen väliin voi ihan hyvin laittaa laitteita jotka eivät soundia pilaa. Itselle on aika tärkeää ettei ketjussa moisia tonesuckereita ole. Oli ne sitten huonosti signaalin läpipäästäviä pedaaleita tai soundia liikaa muovaavia piuhoja.
 
Luulen että aika harva erottaa meneekö signaali hyvin bufferoidun pedaalilaudan läpi vai suoraan vahvistimeen. Sen voikin huomata jos jokainen pedaali on tpb eli signaali kulkee pidemmän matkan vahvistimeen, riippuen tietenkin olosuhteista.

Mielipiteitä nämä.
 
Toinen tykkää tyttärestä toinen isoäidistä.

En löytänyt tällaisesta aihepiiristä omaa keskustelua, joten koetanpa lanseerata. Raunioittavatko kitaran ja putkivahvistimen väliin mahdollisesti tungettavat transistori- ja digitaalihärpäkkeet soundia niin perustavanlaatuisella tavalla, että niistä tulisi luopua, että signaalitiellä päästäisiin luomumaiseen kitaran mikrofoni > piuha > ensimmäinen putki -ideaalitilaan? Onko joku jollakin tavalla todentanut tai mitannut eroja, vai onko kyseessä fiilispohja?
 
Vaikea sanoa kuinka todellisia erot ovat ulkopuoliselle kuulijalle. Itsehän omassa setissään toki kuulee erot, vaikka ne eivät merkittäviä olisikaan.
 
Itse pitäydyn parissa särössä vahvistimen ja kitaran välissä. Muutenkin omassa käytössäni pyrin menemään musiikin ehdoilla, eli pitämään setin sellaisena, että saan siitä kaikki tarvittavat soundit, silläkin kustannuksella että signaalitiessä on "turhaa" sälää. Liika purismi kun ei muutenkaan miellytä.
 
Jos mietin niin ei kyllä suosikkikitaristeistanikaan tule juuri ketään mieleen, joka oisi vetänyt pelkällä kitara-piuha-vahvari setillä, itse asiassa ainoa sellainen joka tulee mieleen on Johnny Thunders, joka veti LP Juniorilla ja täysillä olevalla BF Twinillä (tai jollain vuokrakoneella, mutta kuulosti aina itseltään).

Yksinkertaisen ja hyvän pikkuputkarin kanssa huomaa, että suoraan siihen vedettynä eri kitarat kuulostavat enemmän erilaisilta ja soundi on suorempi, ilmavampi ja aidompi tai jotain sellasta. Mutta ei pelkästään sellastakaan jaksa. Mitä monimutkaisemmaksi ketjun sitten laittaa, niin todennäköisesti alkuperäisen veroinen ilmavuus vähitellen kärsii, mutta soundissa voi olla muita mieluisia piirteitä. Kummallekin omat hetkensä.
 
Telecasterin kanssa olisi kyllä parasta, jos käytössä olevalta kitaramikiltä tulevat johtimet saisi suoraan jatkettua piuhaksi ja liitettyä vahvistimessa jonkinlaisella puristusliitoksella ensimmäisen komponentin jalkaan. Maadoitus kanssa puristusliitoksilla. Ei tinaa sekaan, koska se muuttaa soundia. Samasta syystä ei mitään jakkeja, plugeja, saatikka potikoita. Kaikenmaailman no-load potikoissakin ne liitoskohdat ovat kuitenkin sähkönjohto- ja magneettisilta ominaisuuksiltaan erilaisia kuin mikin johtimet, joten "pure tone" kärsii suotta. :D