Kitarat: kitarakamat ›

Kotimaisten mestareiden kitarakamoista löytyy tietoa harmillisen vähän. Nyt, kun olisi itselle tarvetta "progesoundille", niin samalla kiinnostaa, millä vehkeillä soittomiehet soundinsa taikovat. Esimerkiksi voidaan nyt ottaa vaikka Piirpaukkeen kitaristit, kun sitä on tullut paljon kuunneltua. Pekka Nylund, TT Oksala, Walli, Björninen, jne, eikä tarkoitus ole missään tapauksessa rajoittua vain em. herroihin ja bändiin, vaan sana on vapaa laajemminkin, jos asia vaan kiinnostaa.
 
Itse ajattelisin, että nyt pitää vaihtaa Marshall maailma EL34:ineen johonkin smoothimpaan kuten Fenderiin. Ja speduja säröä varten, koska tämä on lähinnä kotihommia.
 
Mutta, te tietäjät, avatkaapa ihmeessä sanainen arkkunne.

Piirpaukkeen tuotannosta pitävänä intouduin itsekin kirjoittamaan "pari" riviä aiheesta.
 
Yhtyeen kitaristeista mieleenpainuvimmat ovat ehdottomasti Hasse Walli, sekä hänen jälkeensä bändiin liittynyt Juha Björninen, jonka melodista ja tyylitajuista kitarointia voi kuunnella myös monien levyttäneiden iskelmäartistien äänitteillä.
 
Hasse Wallin vaiherikkaista seikkailuista voi lukea Appe Vanajaksen yhdessä Wallin kanssa kirjoittamasta "Hehkuva kitara" -kirjasta, jossa käydään läpi Wallin musiikillista taustaa aina lapsuusvuosista asti. Kirjassa kerrotaan myös soitinkalustosta eri aikakausina, ja oman osuutensa on saanut myös Konevitsan kirkonkellojen synty.
 
Ko. kappale äänitettiin Finnvoxin studiolla, ja kirjassa kerrotaan Hassen modifioineen Stratonsa mikkejä niin, että kaikki mikit sai päälle samanaikaisesti, ja yksi mikeistä oli vastavaiheinen. Hassen tarkoituksena oli saada aikaan mahdollisimman laaja, ja hieman "aavemainen" kitarasoundi, jonka luomiseen hän käytti Rolandin nauhakaikua ja sen perään kytkettyä Electro Harmonixin Small Stone phaseria. Lopuksi mikitetty kitaravahvistin (?) ajettiin vielä studiokaijun läpi, joka laajensi soundin äärimmilleen.
 
Juha Björninen astui kehään Yö Kyöpelinvuorella levytykseen, ja tuolta levyltä on itselleni eniten kolahtanut O. Merikannon "Soi vienosti murheeni soitto", jonka kitarasoolo saa edelleen ihokarvat väreilemään. Valitettavasti Björnisen käyttämästä kalustosta ei juurikaan ole löytynyt tietoutta, mutta niihin aikoihin TV:ssä pyöri ohjelma nimeltään "Toivotaan, toivotaan", jossa Piirpauke esitti ko. kappaleen. Mieleeni jäi, että tuolloin studiossa Björninen käytti Telecasteria ja Mesa Boogien komboa, jonka soundi loi ominaispiirteensä myös Björnisen myöhemmille tuotoksille.
 
Huvittavaa sinänsä, että myöhemmin Björninen on ihmetellyt, miksi hän tuolloin mieltyi tuohon soundiin, jota ei nykypäivänä voisi edes kuvitella käyttävänsä.
 
Tässäpä tätä juttua, jatkakoon muut asioista tietävät.

Ketjun aihetta on aiemmin sivuttu täälläkin:
 
Aihe: Kitarasoundi hukassa
https://muusikoiden.net/keskustelu/posts.php?c=15&t=214724&o=0
 
* * *
 
Viimeksi kun kävin itse Wigwam Experienceä katsomassa, Rekulla oli jokin Les Paul -tyyppinen, mahdollisesti kokomahonkinen, Bigsbyllä ilman kampivartta varustettu kitara (Hagström Swede, luulen). Vahvistimena oli maassa lappeeltaan kaiutin kohti kattoa jokin Fenderin (?) ulkonäöltään "tweed-tyyppinen" combo (saattoi olla vaikka jokin Blues Junior tms.). Virittimenä oli Korgin GT-3 ja pedaaleina Intelliphase P1 sekä kaksi Line6:n lootaa, ilmeisesti DL4 ja MM4, sekä ilmeisesti vahvistimen jalkakytkin.

Rekulla on aikoinaan ollut mahonkikitara, jossa on Hagströmin kaula mutta rungon on tehnyt Janne Ödner tai joku yhtä mystinen hahmo... se tuli oitis mieleen tuosta kuvauksesta.

Kefiiri: Rekulla on aikoinaan ollut mahonkikitara, jossa on Hagströmin kaula mutta rungon on tehnyt Janne Ödner tai joku yhtä mystinen hahmo... se tuli oitis mieleen tuosta kuvauksesta.
 
Se kitara oli varmaankin Ödnerin suunnittelema keppi, jossa Hoyerin kaula ja Les Paulin mikit. Hasse Wallin kamoja: useampi Vox AC 50 nuppi, Marshall-kaappeja 1922 ja 1936 ja kasa Stratoja.

Kuha: Se kitara oli varmaankin Ödnerin suunnittelema keppi, jossa Hoyerin kaula ja Les Paulin mikit.
 
Saattaa olla näin. Kitara oli tasakantinen, se jäi mieleen ja olikohan siinä myös jokin epätavallisen näköinen valintakytkin.
 
Tässä kuvassa vissiin sama kitara, ei siinä mitään varitone-kytkintä näy vaikka olin muistavinani (:
 
http://www.wigwam.fi/pictures/010203-wigwam11.jpg

Tuo Kuhan kuvailema ja Kefiirin kuvan kitara se oli.
 
Wikipediasta löytyi tällaista tietoa (lähdeviitekin on): Pääsoittimenaan Rechardt on uransa läpi käyttänyt Les Paul -tyyppistä teetettyä sähkökitaraa. Sen kaula on Hoyer-orkesterikitaran kaula. Kitaran rungon suunnitteli Janne Ödner ja se rakennettiin 1971-72. Varsinaisen rakennustyön teki Malmström-niminen viulunrakentaja. Sekä mikrofonit, talla että virityskoneistot on vaihdettu rakennettaessa käytetyistä.
 
Kyllähän tuo kitara listautuu suomalaiskitaristien käyttämistä kitaroista ikonisimpien joukkoon.

Sen verran ollut Björnisen kanssa läpällä että kyselin millä kamoilla veteli ns kultavuosina (-86 Rock -->-92 Pyydä Vain).
 
CAE 3+SE sekä Fender Blues DeVille 4x10

Sinänsähän 70-luvun suomalaisia kitaristeja leimasi juuri harvinaisen karsea soundimaailma, etenkin tuo Rekun Phaseri ja eipä Tolosellakaan koskaan kunnolliset soundit olleet, ohuet kuin mitkä.

aslak: Sen verran ollut Björnisen kanssa läpällä että kyselin millä kamoilla veteli ns kultavuosina (-86 Rock -->-92 Pyydä Vain).
 
CAE 3+SE sekä Fender Blues DeVille 4x10
 
Muistan että ysärin vaihteessa Björnisellä oli käytössä Marshallin JMP-1 ennen tuota CAE:ta. Ja CAE:n etari tuli markkinoille vasta 1992 jos en väärin muista.
 
Tuo oli mahtiaikaa sikäli että Björninen (ja kumppanit) vetelivät melkeinpä viikoittain Studio Juliuksessa, Kappelin Kellarissa, Hot Tomatossa, Cafe Metropolissa tai Cantina Westissä. Aika tietenkin kultaa muiston, mutta oli hienoa nähdä Björninen, Lerche ja Heikki Silvennoinen jossain Tikkurilan takamaitten kuppilassa ja Lerchellä oli lavalla Dumble.

Juu kultavuodet eivät päättyneet Pyydä Vain ajankohtaan, ehkä tästä alkoi loiva hiipuminen.

Sammo: Muistan että ysärin vaihteessa Björnisellä oli käytössä Marshallin JMP-1 ennen tuota CAE:ta. Ja CAE:n etari tuli markkinoille vasta 1992 jos en väärin muista.
 
Van Halenin F.U.C.K. on julkaistu kesäkuussa -91 ja on mitä tod. näk. äänitetty pääosin -90 aikana. Tuolla levyllähän Eddie kuulemma vetelee 3+ SEllä, SLOlla ja 5150n prototyypillä. Tiedä sitten, milloin on ollut perusjamppojen tilattavissa.

antnis: Sinänsähän 70-luvun suomalaisia kitaristeja leimasi juuri harvinaisen karsea soundimaailma, etenkin tuo Rekun Phaseri ja eipä Tolosellakaan koskaan kunnolliset soundit olleet, ohuet kuin mitkä.
 
Tästä on pakko olla samaa mieltä. Vaikka 70-luvun suomiproge on suosikkimusiikkiani hyvin monella mittarilla, kitarasoundit eivät ole syy siihen.
 
Tässä on toki pohdinnan paikka: olivatko kitarasoundit maassamme tuolloin oikeasti kökköjä vai voiko olla niin, että meillä ei vielä tuohon aikaan osattu taltioida niitä kasetille asiaankuuluvalla tavalla? Kuitenkin suuresta maailmasta on 70-luvultakin säilynyt äänitteitä, joilla on aivan erinomaiset kitarasoundit.

Jucciz: Tästä on pakko olla samaa mieltä. Vaikka 70-luvun suomiproge on suosikkimusiikkiani hyvin monella mittarilla, kitarasoundit eivät ole syy siihen.
 
Tässä on toki pohdinnan paikka: olivatko kitarasoundit maassamme tuolloin oikeasti kökköjä vai voiko olla niin, että meillä ei vielä tuohon aikaan osattu taltioida niitä kasetille asiaankuuluvalla tavalla? Kuitenkin suuresta maailmasta on 70-luvultakin säilynyt äänitteitä, joilla on aivan erinomaiset kitarasoundit.
 
Toisaalta on totta, että Rekun soundit eivät olleet aikakautensa ns. suuren maailman soundeja, mutta mielestäni ne kuitenkin olivat yksi olennainen osa deep pop -kauden Wigwam-soundia, jota itse pidän hyvinkin omaperäisenä ja ainutlaatuisena - ja hienona. En ole mikään suuri progen tuntija, kun käytännössä tunnen kohtalaisen hyvin vain muutaman yhtyeen tuotannon, mutta enpä muista koskaan kuulleeni muilta progeyhtyeiltä vastaavaa kokonaissoundia.
 
Ehkä tuossa kitarasoundimaailmassa kuitenkin on jotain kansallista leimaa, kun itse olen ajoittain kuulevinani samoja vivahteita mm. Järvisen Royals-kauden soitossa. Olisiko tähän osin syynä Pave Maijanen?

70-luvulla monta älppäriä pilattiin holtittomalla phaserin käytöllä, mutta Wigwamin sointiin se sopi niin hyvin, että vasta tätä ketjua lukiessa huomasin että tuo arveluttava efekti oli käytössä heilläkin.
 
Tietyillä diu-diu tahoilla on saatu tallennettua erittäin jänteviä kitarasoundeja ihan ekan albumin livepuoliskollekin... että ei progelevyjen sointi pelkästä äänitystaidon puutteesta johdu ;)
 
Ja kyllähän esimerkiksi Tolosen soundi varmaan on ihan tahallaan sellainen kuin kulloinkin on. Jos haluaa kuunnella todella huonoa kitaran sointia, kannattaa kuunnella Mahavishnu Orchestran Birds of Fire -levyä.

MusikMan: Van Halenin F.U.C.K. on julkaistu kesäkuussa -91 ja on mitä tod. näk. äänitetty pääosin -90 aikana. Tuolla levyllähän Eddie kuulemma vetelee 3+ SEllä, SLOlla ja 5150n prototyypillä. Tiedä sitten, milloin on ollut perusjamppojen tilattavissa.
 
Tuo 1991 taitaa pitää paikkaansa kyllä, katsoin googlesta ja seison siis korjattuna. Björnisellä näin ton CAE:ekan kerran tuota (paljon) myöhemmin Juttiksessa, joskin toi ym. skene oli vähentynyt jo isosti ja mun sanomisilla ei ole paljonkaan todistusvoimas. Mutta pointti on edelleen että Björnisellä ei tainnut olla tuo etari vielä käytössä tuolla aikajanalla. Ja tarkemmin ajateltuna Blues Deluxet/DeVillet tulivat markkinoille vasta ysärin alkupuolella (93-94?)

Tolosen soundit olivat myös mun mielestä ohuet ja kireät, vaikka arvostankin Tolosen musaa ja soittoa erittäin paljon. En tiedä onko syy taltioinneissa vai alkuperäisessä soundissa. 70-luvun alkupuolella oli muodissa trankkuvahvistimet, olisiko Tolosellakin ollut käytössä... Peaveytä ainakin taisi käyttää. Tolosen levyillä skittasoundi parani 70-luvun edetessä, olisiko äänityksessä tai kalustossa tapahtunut edistystä... Rekun soundit toimivat mun mielestä hyvin Wigwamin levyillä. Phaser sopii mainiosti noihin hyvällä tavalla usvaisiin progepop-biiseihin, vaikka kyseisen efektin käytöllä yleisesti pilattiin monta biisiä 70-luvulla. Tosin joillain live-äänitteillä Rekun skittasoundia vaivaa tolosmainen riipivyys. Jännä juttu, että nimenomaan tuon ajan suomiprogessa löytyy huomautettavaa skittasoundeissa, kun taas esim. Hurriganesilla kitarasoundit olivat kunnossa.

Mun mielestä Rekun soundeissa ei ole vikaa. Liveissä toki äänityskalusto on mitä on, mutta esim. YLE:n Pop-Liisan taltioinnissa soundipuoli on kunnossa kuten levyilläkin.
 
Tolosen Tombstone Valentine -soundihan on legendaarinen, näin ironiakertoimia lisäten. Taitaa olla linjalähdöstä suoraan konsoliin tehty tai jotain.

Sammo:Mutta pointti on edelleen että Björnisellä ei tainnut olla tuo etari vielä käytössä tuolla aikajanalla. Ja tarkemmin ajateltuna Blues Deluxet/DeVillet tulivat markkinoille vasta ysärin alkupuolella (93-94?)
 
Björnisellä oli jossain vaiheessa myös Rivera knucklehead 55.

Sammo: Muistan että ysärin vaihteessa Björnisellä oli käytössä Marshallin JMP-1 ennen tuota CAE:ta. Ja CAE:n etari tuli markkinoille vasta 1992 jos en väärin muista.
 
Tuo oli mahtiaikaa sikäli että Björninen (ja kumppanit) vetelivät melkeinpä viikoittain Studio Juliuksessa, Kappelin Kellarissa, Hot Tomatossa, Cafe Metropolissa tai Cantina Westissä. Aika tietenkin kultaa muiston, mutta oli hienoa nähdä Björninen, Lerche ja Heikki Silvennoinen jossain Tikkurilan takamaitten kuppilassa ja Lerchellä oli lavalla Dumble.
 
Alapuolisesta linkistä löytyy mielenkiintoista luettavaa suomalaisten studiokitaristien 80-luvulla käyttämistä kamoista (ja paljon muustakin) Juha Korvenpään "Musiikkiteknologia suomalaisessa iskelmätuotannossa 1960-1980 luvuilla" akateemisen väitöskirjan muodossa:
 
https://docplayer.fi/9419979-Juha-k … vuilla-akateeminen-vaitoskirja.html
 
Väitöskirjassa mainitaan, että Björnisen 80-luvun alun ominaissoundi muodostui pitkälti Mesa Boogie -vahvistimiin, joiden lupaavista ominaisuuksistaan huolimatta ainakin Björninen oli pettynyt niihin: Mulla oli monen vuoden saundi-, putki-, sulake- ja kanto-ongelma näitten Boogien kanssa. (s. 158)
 
Studioissa Björkka veteli myös Tom Scholzin 1980-luvun alussa kehittämän Rockman-kuulokevahvistimen kautta, mutta kaikkia äänittäjiä ja tuottajia Rockmanin yksipuolinen soundi ei kiehtonut.
 
Kiitokset myös väikkärin tekijälle, Juha Korvenpäälle mielenkiintoisesta asiasta, jota väikkäristä löytyy niin muusikoille kuin studiohemmoillekin. Kannattaa lukaista!