Bänditoiminta ›

Musiikkikirjoja ja -lehtiä lukeneet tietävät, että monesti joku pikkujuttu, ulkopuolinen ärsyke tai muu vippaskonsti on vaikuttanut ratkaisevasti yksittäisten musiikkisuoritusten laatuun. Useimmat lienevät kuulleet legendat esim. siitä kuinka Bob Ezrin sai lapsensa itkemään Lou Reedin sessioissa, miten George Martin silppusi nauhoja Being for the benefit of mr. Kiteen, miksi Morrisonin laulusuoritus Soft paradessa on niin etäisen utuinen tai millä tavoin Albert Järvisen soolot Roadrunnerilla syntyivät. Totta tai tarua, mutta jokainen noista tarinoista antaa kuulijalle jonkinlaista lisäarvoa tekeleeseen syventyessään.
 
Kertokaa juttuja joita muistatte lukeneenne tai kuulleenne. Miksi jonkun kappaleen kitarasoolo on mitä on, miksi basso harhailee väärässä sävellajissa, mikä on se kolahdus, joka kuuluu biisin loppuessa yms.
 
Innostuin aloittamaan tämän ketjun, koska luen parhaillani Mikko Meriläisen Wigwam -kirjaa, ja siinä selvitetään miksi Nikke Nikamon soolo Luulosairaassa on niin aggressiivisen hämärä. Ei ole kirjaa nyt käsillä, joten en sen kummemmin sitä referoi, mutta tunnelma levytysstudiossa oli perin vihamielinen, joten soolostakin tuli vastaava. Mielestäni on äärimmäisen kiva tietää tämmöisiä asioita, ne antavat kuuntelukokemukselle ylimääräistä syvyyttä.

Nyt on pakko tunnustaa, etten tunne kovinkaan montaa noista Kenkkusen mainitsemista tarinoista...
 
Kun Funkadelic äänitti "Maggot Brain" -pitkäsoittoa, kerrotaan George Clintonin todenneen Eddie Hazelille vähän makaaberiin sävyyn, että oikeanlaisen tunnelman saadakseen tämän pitäisi soittaa nimiraidan kitarasoolo "niin kuin miehen äiti olisi juuri kuollut". Hazel teki työtä käskettyä, ja suoritus on sanalla sanoen aika huikea.
 
Marvin Gayen sanotaan puolestaan harrastaneen ahkerasti, khöm, sooloseksiä "What's Going On" -levyn äänityssessioissa. Gayen mielestä sen sanotaan auttaneen häntä laulamaan paremmin - ja ilmeisesti siksi, että se oli laulajasta mukavaa (näin ainakin Mojo Magazinen taannoisen kansikuvajutun mukaan).

Nyt on pakko tunnustaa, etten tunne kovinkaan montaa noista Kenkkusen mainitsemista tarinoista...
 
No siis lyhykäisyydessään Ezrin kertoi lapsilleen, että äiti kuoli auto-onnettomuudessa saadakseen itkun kuulostamaan aidolta (aivan käsittämättömän hirveä temppu, jota ei voi minkään taiteellisen syyn takia hyväksyä), Martin silppusi jotain nauhoja palasiksi ja liitti ne yhteen sattumanvaraisessa järjestyksessä saadakseen Kiten taustalle "sirkustunnelmaa" (tämän sinä ainakin tiesit...), Morrisonin tyttöystävä otti Jimbolta suihin laulua äänitettäessä ja Albert soitti lievän painostuksen alaisena Roadrunnerin soolot noin suunnilleen kertaotolla sisään. Mikä lie totta, mikä tarua, viisaammat korjailkoot.
 
Ja juuri tuollaisia Marlowen kertomia tarinoita haluaisin tässä ketjussa kuulla, hyvä hyvä! Jatkakaa.

Innostuin aloittamaan tämän ketjun, koska luen parhaillani Mikko Meriläisen Wigwam -kirjaa, ja siinä selvitetään miksi Nikke Nikamon soolo Luulosairaassa on niin aggressiivisen hämärä. Ei ole kirjaa nyt käsillä, joten en sen kummemmin sitä referoi, mutta tunnelma levytysstudiossa oli perin vihamielinen, joten soolostakin tuli vastaava. Mielestäni on äärimmäisen kiva tietää tämmöisiä asioita, ne antavat kuuntelukokemukselle ylimääräistä syvyyttä.
 
juttuhan oli sillä tavalla, että äänittämön puolella oli joku ruotsalainen, joka halusi aina uuden oton, kunnes nikamo suuttui noin 50 oton jälkeen jotka olivat jatkuneet läpi yön ja soitti yhden kerran todella vihaisena, hajotti hieman paikkoja ja lähti nukkumaan. Ruotsalainen oli vaan vastannu tyyliin "joo toi me otetaan". Näin, jos oikeen muistelen kirjan lukeneena.

No jatkan itse, kun ei muilta tunnu vielä juttuja löytyvän. Korjaukset ja lisäykset toivottavia.
 
Kuuluisia konsteja särösoundin aikaansaamiseksi: Link Wray tökki kynällä reikiä kaiuttimeen mieleisen äänen löytääkseen ja Jackie Brenstonin nimiin pannun Rocket 88:n kitarasoundi johtui legendan mukaan siitä, että vahvistin oli pudonnut auton lavalta matkalla studioon ja mennyt rikki.

Kun nykyisin Disco Ensemblenä tunnettu orkesteri äänitti ensimmäistä EP:tään, laulaja eläytyi suorituksiinsa niin intensiivisesti että pyörtyi sessioiden aikana kolme kertaa.
 
Serge Gainsbourg ja Jane Birkin harrastivat seksiä kun biisin "Je t'aime... moi non plus" vokaaliosuuksia äänitettiin.

Serge Gainsbourg ja Jane Birkin harrastivat seksiä kun biisin "Je t'aime... moi non plus" vokaaliosuuksia äänitettiin.
 
Olikos tämä ihan legendaa vai onko sitä kerrottu totena, muistatko? Muistelen ensinmainittua. Ei sillä että sillä mitään väliä olisi, pääasia että juttu on hyvä.

Olikos tämä ihan legendaa vai onko sitä kerrottu totena, muistatko? Muistelen ensinmainittua. Ei sillä että sillä mitään väliä olisi, pääasia että juttu on hyvä.
 
Lienee lähinnä sellasta "sitkeä huhu" -osastoa...

Morrisonin tyttöystävä otti Jimbolta suihin laulua äänitettäessä.
 
Ottoa ei käytetty, hoh, zik zik.

Minne minun viestini hävisi?
 
EDIT: Väliäkös sillä, vastaukset tulikin jo esille.

Morrisonin tyttöystävä otti Jimbolta suihin laulua äänitettäessä
 
Tähän liittyen: Olin taannoin vanhan bändini kanssa omakustannetta väntämässä erään pitkän linjan muusikko/äänittäjän studiolla ja herra kertoili juttua punkbändistä, joka oli saapunut studioon muassaan ylimääräinen naisihminen. Äänitykset alkoivat ja tyttölapsi oli istuskellut hiljaksiin sohvalla. Äänittäjää oli tietenkin kummastuttanut moinen, kun ei vaikuttanut tyttönen kenenkään bändiläisen vaimokkeeltakaan.
 
Tauon koitettua sitten äänimies tiedustelemaan naisihmisen tarinaa. Kertoivat, että bändin suuri innoittaja The Exploited oli kuulemma käyttänyt studiossa lauluäänityksissä tuplaoraalitekniikkaa eli nainen down there, jolloin suusta up here lähtevä soundi on kahta parempi.
 
Ja kuinka ollakkaan, lauluottojen alkaessa hieman epäuskoisen äänittäjän oli pakko käydä kurkkaamassa ovenraosta kertomuksen todenperäisyyttä. Tekniikka oli kuulemma käytössä, mutta tarina ei kerro vaikutusta laulusuoritukseen.

Hyi, kun teiltä tulee härskejä juttuja :) Ei kaikki rockmuusikot ole sovinisteja...
 
Tässä yksi näistä kuuluisammista - ja epäuskottavimmista - kotimaisista studiolegendoista:
Kari Tapion on sanottu äänittäneen jonkun levyistään lyhyemmässä ajassa kuin mitä levyn kokonaiskesto on. Eli kaikki biisit putkeen ilman sen kummempia vaihtoja :) Ken uskoo, ken ei...

Kari Tapion on sanottu äänittäneen jonkun levyistään lyhyemmässä ajassa kuin mitä levyn kokonaiskesto on.
 
Jotenkin mää veikkaan, että nyt on menny Tapiot ja Peitsamot sekaisin...

Tässä yksi näistä kuuluisammista - ja epäuskottavimmista - kotimaisista studiolegendoista:
Kari Tapion on sanottu äänittäneen jonkun levyistään lyhyemmässä ajassa kuin mitä levyn kokonaiskesto on. Eli kaikki biisit putkeen ilman sen kummempia vaihtoja :) Ken uskoo, ken ei...
 
Niin, kyseessä on tosiaan Peitsamo. Biisien väliin lisää tyhjää lisäämällä äänitysten kokonaiskesto oli lyhyempi kuin levyn kesto. Ja levyllähän ei ole kuin Kari ja akustinen. Eipä tuossa mitään sen kummempaa.

Doowop klassikkobiisi Book of Loven äänityksessä olis kuulemma joku heittäny lumipallon studion ikkunaan ja se tömähdys ois jääny narulle ja siks siin on "outo" bassarin isku, legendaa kai tuo,Albert kuulemma oli sanonu et mä soitan huomenna kaikki soolot putkeen ja tehnykkin niin, legenda onhan hän.Blues Sectionin ekoissa studiosessioissa olis Donner varjonyrkkeilly tempoa human klik tyyppisesti et pysyis orkka ruodussa, Otolta vois legendan todennuksen kysyä joku.

Advertsin toisen albumin kappale "Cast of thousands" alkaa tuhansien ihmisten hurraamisella. Tuota hurrausta vaan ei äänitetty missään, se ilmestyi kappaleen alkuun ihan itsekseen lontoolaisessa kellaristudiossa.
 
Kun asiaankuuluvat henkienmanaamiset ja muut taivastelut oli suoritettu ja yleinen kauhu hieman laantunut, todettiin että kappaleen alku oli herättänyt jousikaikuputkessa (arvatenkin viemärimallinen British Spring) nukkuneen rotan, joka selkä kaikujousta vasten pakoon juostessaan oli aiheuttanut tuon ylimääräisen äänen.
 
Hm.
 
Kaikkihan muistavat, kuinka ahdistuneelta Alice Cooper kuulostaa huutaessaan: "I wanna get out of here! I wanna get out of here!" olikos se nyt Ballad of Dwight Fry'ssa vai missä. Ahdistukseen on hyvä syy: Bob Ezrin on kasannut kaikki studion pöydät ja tuolit lattialla makaavan Alicen päälle, ja sammuttanut valot lähtiessään. Ei tarvitse kärsiä klaustrofobiasta päästäkseen aitoon fiilikseen...
 
Niin, no...
 
Tuota tarinaa kuinka artistilta otetaan suihin kesken esityksen kerrotaan myös mm. Lou Reedin Berlin-levyn sessioista, erityisesti kappaleesta How Do You Think It Feels, jossa taiteilija Reed ehtii sanoa varsinaisen laululyriikan lomaan lisäksi useita väliäännähdyksiä kuten "Come here baby" ja "Uh, that's right"
:-D

Legendaarinen tarina tietysti Pink Floydin Shine On You Crazy Diamond-sessioista. Biisihän siis kertoo Syd Barrettista, jota muut jäsenet eivät olleet nähneet seitsemään vuoteen. Sessioiden alkaessa kaverit ihmettelivät omituista tyyppiä studiossa. Kukaan jäsenistä ei tunnistanut häntä, kunnes joku valaisi kyseisen herran olevan Syd Barrett.
 
Omituinen yhteensattuma.

Queens of the Stone Agen viimeisimmällä levyllä vieraillut Billy Gibbons soitti mm. soolon kappaleeseen "Burn the Witch".
Kyseisen soolon aikana herra keskittyi soittoon niin kovasti, ettei huomannut varoa kuuluisaa partaansa, joka jäi kitaran kielten väliin kesken soiton. Kuin ihmeen kaupalla partakarvat osuivat juuri oikeaan kohtaan ja aiheuttivat demppauksen sijaan tahattomia huiluääniä, jotka kaiken lisäksi sopivat sooloon kuin nenä naamaan. Juuri tämä otto päätyi levylle.

miksi Morrisonin laulusuoritus Soft paradessa on niin etäisen utuinen
 
Eikös tuota kerrota You're a Lost Little Girl:istä eikä suinkaan The Soft Parade:sta?
 
Samaisen levyn (Strange Days) biisissä Unhappy Girl Manzarek kuulema soitti riffinsä narulle lopusta alkuun, jonka jälkeen se käännettiin oikein päin.