Bänditoiminta ›

Onko teillä minkälaisia kokemuksia tai ennakkoluuloja asian tiimoilta, mikäli olette joskus liittyneet tai laittaneet bändiä pystyyn, kun ette ole olleet enään mitään siloposkia? Onko tullut asenneongelmia tai ennakkoluuloja esim. soittotekniikan tai minkä tahansa asian suhteen? Henk' kohtaisesti minulle ei olisi mitään sitä vastaan, vaikka muu porukka olisi itseäni 15- 20 nuorempia (tai vanhempia). Tämä on itselleni aika mielenkiintoinen kysymys, sillä itse olen jo yli 40 v. ja en ole koskaan VIELÄ soittanut yhdessäkään kokoonpanossa ja kohta kynnys alkaa olla jo aika korkealla ja luulisin soittotaitoni perusteella, että turvallisin toimintatapa olisikin aluksi varmaan komppikitaristin pesti. Nyt kunnon mielipideketju pystyyn (olen kuulolla). Halu olisi kyllä aivan valtava saada soittaa kimpassa, toisaalta tässä on muutto toisaalle ja ehkäpä silloin juuri olisi hyvä viritellä uusia kontakteja:)

Paha mennä mitään varmaa sanomaan, kun en ole vielä noin nuori=)
 
Kai sitä nyt saa alkaa soittamaan bändissä silloin, kun huvittaa. Mutta luulenpa, että kannattaa hakeutua vähän varttuneempaan sakkiin. Kyllähän tuolla wanted-osastolla haetaan soittajia joka lähtöön, et sinne vaan surffailemaan...

Kynnys on todella korkea. Minäkään en ole missään ns. oikeassa bändissä soittanut, vaikka jonkinlaista yhteissoittokokemusta vuosien mittaan onkin hieman kertynyt. Mutta vain hieman. Sohvalla akustistaan rämpyttävästä olohuonetrubaduurista on vaikea vääntää bändisoittajaa.
 
Itselleni ongelmia bändisoiton ajattelemisessakaan tuottavat lähinnä
-liiallinen itsekritiikki
-ujous ja tunne siitä, että omat kyvyt eivät riitä
-en tunne paikkakunnalta sellaisia soittajia, joita kiinnostaisi amatöörimäinen räpellys, kaikki entiset tutut asuvat jossain muualla
-en tiedä pystyisinkö sitoutumaan säännöllisiin treeniaikoihin.
 
Tuossa ensimmäiseksi mieleen tulevat ongelmat. Soittohaluja kuitenkin olisi, mutta erittäin vaikealta niiden toteuttaminen tuntuu. Saamattomuus aiheuttaa turhautumista, koska soittaja joka ei esiinny yleisölle tai joka ei soita bändissä on loppujen lopuksi aivan tarpeeton ilmestys.

turvallisin toimintatapa olisikin aluksi varmaan komppikitaristin pesti.
 
Niin kyllähän tässä on kokemusta itsellänikin näistä edellämainituista "ongelmista". Ikävuodet kun alkavat lähestyä neljääkymmentä. Aikoinaan finninaamaisena teinipoikana tuli pari vuotta soiteltua rumpuja, bassoa ja kitaraakin parissa bändissä ilman soittotaitoa ja mitään itsekritiikkiä. Nuorisotalokeikoille piti päästä esiintymään vaikka tuskin ohjelmistoa oli harjoiteltu kunnolla. Mutta hauskaa oli. Sittemmin tulin aikuiseksi (ainakin fyysisen iän perusteella) ja soittaminen jäi täydellisesti yli kymmeneksi vuodeksi.
 
Myöhemmin 30-ikävuoden jälkeen työpaikalle sattui muita saman ikäluokan kavereita, jotka olivat juuri aloittaneet soittamisen tai soittaneet joskus nuoruudessaan. Ja tottakai piti sitten samanhenkisten työkamujen kanssa persutaa bändi. Tässä vaiheessa kun aloittaa bänditoiminnan niin ehdottomasti hyviä puolia oli se, että oli mahdollisuus hankkia soittokamat ja treenikämppä helposti. Jonossa marssittiin paikalliseen soitinkauppaan, sovittiin hyvä bändialennusprosentti ja kaikille saatiin kamat. Seuraavaksi vuokrattiin kohtuullisella kuukausivuokralla hyvällä sijainnilla varustettu treenikämppä. Ja koska henkilökohtainen harjoittelu piti aloittaa alusta, niin taytyi ryhtyä myös ottamaan yksityistunteja.
 
Niin, mukava oli siis aloittaa samanikäisten ja vähän samassa elämäntilanteessakin olevien kanssa. Mutta "ongelamiahan" myös alkoi ilmaantua. Tässä elämänvaiheessa ei enää se rocktähden ura ole kaikista tärkein, joten erilaisten uraputkien ja perhesyiden vuoksi yhteistä treeniaikaa oli - ja on edelleenkin vaikea järjestää. Enää ei voinut notkua koko viikonloppua putkeen kaljakassin kanssa treeniksellä ja kohottaa yhteishenkeä. Useita bändejä on perustettu ja kuopattu nyt 6-7 vuoden aikana. Mukava on yleensä aloittaa, mutta jotakin aina tapahtuu siinä vaiheessa kun täytyisi lähteä keikoille ts. taytyisi aloittaa tositreenaaminen.
 
Ja itsekritiikkihän on aivan eri luokkaa kuin silloin teinipoikana. "Turvallista on siis aloittaa komppikitaristina". Jos nyt treeniksellä uskaltaa heittää jonkun soolon blues-skaalalla, niin eihän sitä toki keikalla uskalla tehdä. Nyt toki, kun kohta seitsemän vuotta on soitellut, niin ripauksen on saanut itsevarmuutta ja keikallakin parit soolot heittänyt.
 
Tässä on nyt tullut jappastua vähän aiheen vierestäkin, mutta vissiin tuolla oli juttua eri ikäisten kanssa soittamisesta. Itsestänikin oli vaikea jossain vaiheessa ajatella että meidän keski-ikäisten hidaskätisten kaljamahaukkojen bändissä vinguttelisi joku 16-vuotias virtuoosi Ygwie Malmsteenin nopeudella. Kateushan siinä iskisi. Nyt on kuitenkin jonkin verran tämä mielipide hellittänyt. Ehkä se olisi piristysruiske, jos bändissä kukkoilisikin joku 20-vuotta nuorempi oikeasti vielä rocktähteydestä haaveileva 8-tuntia päivässä harjoitteleva kaveri.

Onko teillä minkälaisia kokemuksia tai ennakkoluuloja asian tiimoilta, mikäli olette joskus liittyneet tai laittaneet bändiä pystyyn, kun ette ole olleet enään mitään siloposkia? Onko tullut asenneongelmia tai ennakkoluuloja esim. soittotekniikan tai minkä tahansa asian suhteen?
 
Ei ole, ei minkäänlaisia.
Jengi kokoon ja soittelemaan, siitä se lähtee.

Rivermanilta oikein hyvä kirjoitus! Pitkälti samanlaisia ovat omatkin kokemukseni. Ja myös tausta.
 
Ainoa ongelma johon itse olen törmännyt on juuri tuo aikataulujen yhteensovittaminen. Yhteistä treeniaikaa on väliin hankala löytää, kun ihmisillä on työt, perheet ja muut aktiviteetit ja harva treeniväli tietty hidastaa orkesterin edistymistä ja väliin turhauttaa. Toisaalta kun treenaamaan sitten päästään, niin keskitytään nimenomaa soittamiseen, eikä nuoruusvuosilta liiankin tuttuihin "oheistoimintoihin".
 
Tuosta itsekritiikki/itsevarmuus/riittämättömyys - aiheesta että ainakin mulle nyt vähän vanhempana on paljon helpompi itse myöntää ja hyväksyä rajoitteeni ja puutteeni soittajana ja juuri se asia on tuonut itsevarmuutta. Voi olla ihan rauhassa oma itsensä, kaikkine puutteineen ja tällaiselta realistiselta tarkastelutasolta on mielekästä myös lähteä opettelemaan uutta ja kehittämään soittotaitoaan.

Jos 31 v lasketaan varttuneemmaksi iäksi niin sitten on kokemuksia:
 
Sitä kun ei osaa sanoa ei eikä muutenkaan pitää suutansa kiinni niin siinähän sitä sitten oli reilu vuosi sitten aloitettava prosessi sohvakitaristista keikkailevaksi kitaristiksi. Taitotaso oli aika nollassa bändisoiton osalta vaikka itsekseen jotain saikin soiteltua.
 
Mutta kun kaikki olivat oikealla mielellä liikkeellä heti alusta ja eka keikka sovittuna ennen ensimmäisiä treenejä niin kummasti sitä vaan oli motivaatiota opetella uusia juttuja ja aika nopeasti, olikohan alle neljän viikon kun ekalle keikalle mentiin ja pirun hauskaa oli...yleisölläkin.
 
Aika paljonhan tuo on oikeasti porukasta kiinni jonka saa kasaan ja tokihan se helpottaa jos osalla porukasta on hajua mitä pitää tehdä, komppikitaristin roolissa kuten arvelitkin voi olla turvallista aloitella, mutta ei siinäkään nyt ihan hang-around jätkä sovi olla. Ainakaan meijän pumpussa, jossa on kieroutuneesti jaettu nuo kitaraosuudet kahden slowhandin välillä...
 
Rohkeasti vaan porukkaa kasaan ja katsoo sitten mitä siitä tulee, eipähän tarvitse jäädä haikailemaan asian perään: musta olis voinu tulla vaikka mikä stara mutta eipä tullut kokeiltua ikinä...
 
Eipä tässä muuta, jatkakaa, sano Mummo junan vessan ovella...

Miä oon lähes nelikymppinen. Soitellu oon bändeissä ikäni, mutta ihan vasta perustin sellaisen jota musiikillisesti täysin vedän. Hyvin on pelannut.
 
Eipä noihin aikaisempiin oo kommentoitavaa muuta kuin se, että mikä ihme siinä muutaman jätkän treenien sovittamisessa on, kun perheelliset urheiluhullut pystyvät vetämään useammat fudis- tai salibandytreenit viikossa tuosta vaan? Taitaa olla vaan rokkimiesten laiskuutta tai motivaation puutetta?

Taitaa olla vaan rokkimiesten laiskuutta tai motivaation puutetta?
 
Tai ehkä rokkimiehet välittävät perheistään enemmän kuin urheilumiehet...
 
En tiedä, en tunne kumpiakaan. Ja ennenkuin kukaan hermostuu, niin tuo on sitten vitsi.

Eipä noihin aikaisempiin oo kommentoitavaa muuta kuin se, että mikä ihme siinä muutaman jätkän treenien sovittamisessa on, kun perheelliset urheiluhullut pystyvät vetämään useammat fudis- tai salibandytreenit viikossa tuosta vaan? Taitaa olla vaan rokkimiesten laiskuutta tai motivaation puutetta?
 
Jaa-a, luulis että uppopalloharjoituksiin on aivan yhtä hankala lähteä, kun iskee duunissa iltavuoro tai on kotona nalkissa hoitamassa mukuloita.

Nii-i. Toisaalta joku peliporukka nyt voi treenata vaikka pari tyyppiä olis pois, mutta ilman rumpalia jää treenit torsoiksi. Pitäisköhän ruveta kaikkien multi-instrumentalisteiksi?

Onko teillä minkälaisia kokemuksia tai ennakkoluuloja asian tiimoilta, mikäli olette joskus liittyneet tai laittaneet bändiä pystyyn, kun ette ole olleet enään mitään siloposkia?
 
Ikää 36, mulla on ollut onni saada olla monenlaisissa bändeissä ja systeemeissä pitkin matkaa, mutta vastaan silti:
 
Eikun sekaan vaan. Ongelmia ei kantsi pelätä - niistä selviää niin että ratkaisee ne. Se on noin yksinkertaista, oikeasti.

Nii-i. Toisaalta joku peliporukka nyt voi treenata vaikka pari tyyppiä olis pois, mutta ilman rumpalia jää treenit torsoiksi.
 
Riippuu mikä treenien päämäärä on. Meillä yleensä katsotaan biisejä ja muuta samalla, voisin pitää treenit ilman rumpalia. Puolet ajasta se kuitenkin vaan säätää räkkiä ja kaikkea muuta mahdollista :)

Taitaa tuo musiikkimaku olla suurin "ongelma" nuorempien kanssa. Muut soittajat on sellasen 10-20 vuotta nuorempia niissä parissa bändissä missä tulee soiteltua. Eipä kyllä sanottavasti ole mikään haitannu, mukavaa on ollu soitella. No, keikathan tässä on vasta aluillaan joten jos niitä jostain ihmeen syystä meinaa alkaa tulla enemminkin niin sitten alan varmaan himmailemaan.