Aloittelijat ›

Aloittelijat palstalla tämän ehkä kehtaa kysyä..
Musiikin korvakuulolta plokkaamiseen annetaan neuvoksi mm. se että pitäisi ensin yrittää tunnistaa missä sävellajissa kappale on. Vähäinen teoriatietoni kertoo, että sävellaji tarkoittaa sitä millä sävelkorkeudella kappale kulkee. Transponoimalla mikä tahansa esim. duurikappale olisi näin "siirrettävissä" vaikkapa C-duuriksi. Sävellajin tunnistaminen tarkoittaisi siis sitä, että tunnistaa absoluuttisesti millä sävelkorkeudella kappaleen nuotit ovat. Mutta kun yleisesti tunnustetaan, että absoluuttinen sävelkorva on vain erittäin harvalla ihmisellä, niin miten ihmeessä kaikki muut biisejä plokkailevat voivat edes yrittää sävellajin tunnistamista? Ja toisaalta, miksi se sävellaji pitäisi edes tunnistaa, jos sama biisi menee yhtä hyvin jossain eri sävelkorkeudessa, eli sävellajissa? Eli mitä hyötyä sävellajin tunnistamisesta on? Ja jos on hyötyä, niin mitä? Ja miten sen sitten tunnistaa ilman absoluuttista korvaa?
(Olihan se niin, että yksi tyhmä kysyy enemmän kuin viisi viisasta ehtii vastata. Toivottavasti löytyy vielä se kuudeskin, että sävellajikysymykset ratkeavat lopullisesti.)

Aloittelijat palstalla tämän ehkä kehtaa kysyä..
Musiikin korvakuulolta plokkaamiseen annetaan neuvoksi mm. se että pitäisi ensin yrittää tunnistaa missä sävellajissa kappale on. Vähäinen teoriatietoni kertoo, että sävellaji tarkoittaa sitä millä sävelkorkeudella kappale kulkee. Transponoimalla mikä tahansa esim. duurikappale olisi näin "siirrettävissä" vaikkapa C-duuriksi. Sävellajin tunnistaminen tarkoittaisi siis sitä, että tunnistaa absoluuttisesti millä sävelkorkeudella kappaleen nuotit ovat. Mutta kun yleisesti tunnustetaan, että absoluuttinen sävelkorva on vain erittäin harvalla ihmisellä, niin miten ihmeessä kaikki muut biisejä plokkailevat voivat edes yrittää sävellajin tunnistamista? Ja toisaalta, miksi se sävellaji pitäisi edes tunnistaa, jos sama biisi menee yhtä hyvin jossain eri sävelkorkeudessa, eli sävellajissa? Eli mitä hyötyä sävellajin tunnistamisesta on? Ja jos on hyötyä, niin mitä? Ja miten sen sitten tunnistaa ilman absoluuttista korvaa?
 
Sävellaji pitää tunnistaa jos haluaa soittaa mukana, eikä siihen tarvita absoluuttista korvaa kun sen voi tehdä kokeilemalla soittaa kappaleen mukana. Jotenkin tuo tulee aikaa myöten helpommaksi, sävellaji löytyy nopeastikin kun alkaa soitella mukana, vaikka ei osaisi korvakuulolta sanoa missä mennään.
 
Jos äänite ei mene samassa vireessä kuin oma soitin niin sitten voi mennä turhauttavaksi. Muistan kun kauan sitten etsin sävellajia, turhaan, kun vinyylisoittimen pyörintänopeus oli mitä oli, ehkä kitarani vire myös.
 
On sitten myös ohjelmia jotka analysoivat äänitiedostosta soinnut. Noiden käyttö ei minusta ole huijausta jos niitä käyttää kohtuudella ja nimenomaan apuna omien taitojen kehittämisessä.
 
EDIT: Ja vaikka ei loppujen lopuksi haluaisikaan soittaa äänitteen mukana, niin taitaapa se helpottaa plokkausta jos yrittää samassa sävellajissa äänitteen kanssa.

siinä on semmoinen logiikka.

Ja toisaalta, miksi se sävellaji pitäisi edes tunnistaa, jos sama biisi menee yhtä hyvin jossain eri sävelkorkeudessa, eli sävellajissa? Eli mitä hyötyä sävellajin tunnistamisesta on? Ja jos on hyötyä, niin mitä? Ja miten sen sitten tunnistaa ilman absoluuttista korvaa?
 
Aloittelijan plokkaaminen on prosessina sellainen, että ensin kuunnellaan levyltä sitä piisiä, ja kuullaan että tuossa soi nyt joku sointu. Sitten soitetaan soittimella eri sointuja, ja toivotaan että sattumalta löytyisi sellainen sointu joka kuulostaa oikealta. Keskimäärin joutuu kokeilemaan noin 15 sointua ennenkuin se oikea löytyy.
 
Sävellajin tunnistaminen helpottaa tätä arvausurakkaa, sillä esim. C-duurissa yleisimmin käytetyt soinnut ovat C, F, G, Am, Dm, Em. Jos siis tunnistaa ensiksi kappaleen sävellajin, ei tarvitse kokeilla 15 eri sointua, kun tietää että 90% tapauksissa haettu sointu löytyy 6 soinnun joukosta.
 
Sama pätee myös asteikkoihin, eli homma helpottuu kun valinnanvara pienenee.

Mutta kun yleisesti tunnustetaan, että absoluuttinen sävelkorva on vain erittäin harvalla ihmisellä, niin miten ihmeessä kaikki muut biisejä plokkailevat voivat edes yrittää sävellajin tunnistamista? ...... Ja jos on hyötyä, niin mitä? Ja miten sen sitten tunnistaa ilman absoluuttista korvaa?
 
Kappaleiden plokkaamiseen ei tosiaan tarvita absoluuttista korvaa. Korvaa kyllä sen verran, että pystyy tunnistamaan saman/eri korkuiset äänet ja nousevat/laskevat melodialinjat. Soinnutuksessa bassoäänen tunnistaminen ja perustiedot sointuasteista ja 'tavallisimmista sointukuluista' auttavat pitkälle. Aika harvalla plokkaamiset alkavat onnistuminen-ekalla-yrityksellä pohjilta. Itse kukuin on joutunut monesti viruttamaan kärsivällisyyttään ennenkuin homma on ollut paketissa. Tässäkin varmaan pätee se, että kahdeskymmenes menee paljon helpommin kuin eka...
 
Sama pätee myös asteikkoihin, eli homma helpottuu kun valinnanvara pienenee.
 
Just. Oma pääsoittimeni on kitara, jonka yksi parhaita ominaisuuksia on se, että se on hyvin visuaalinen soitin. Siis siinä mielessä, että asteikojen sormitukset ovat samat sävellajista riippumatta: G-duuri sormittuu ihan samalla tavalla kuin Ab-duuri. Vaikkapa pianolla ja puupuhaltimilla asia on aikalailla toisin.
 
No mitäs tekemistä tällä on sen plokkaamisen kanssa? Kun osaa C-duurin "viiden boksin" sormitukset, ja tunnistaa perusäänet koko otelaudalta, osaa myös loput duurit. Kaupanpäällisinä on tullut luonnolliset mollit (rinnakkaissävellaijt). Nyt kun alkaa plokkaamaan melodiaa, on helppo tunnistaa sormitus - tai boksi, ihan kuinka vain - ja sitä kautta sävellaji. Tästä taas on helppo jatkaa soinnutukseen. Jos nuottien luku ei (vielä) taitu, niin eipä hämminkiä, pelkällä sormituksien löytymisellä ja perusäänien tunnistuksella pääsee jo aika pitkälle.

Kyllä siinä sävellajin tunnistamisessa on se hyöty, että tietää suurella todennäköisyydellä mitä säveliä ja sointuja piisiin kuuluu.
 
Yksi aika kätevä tapa on pyrkiä tunnistamaan, mihin säveleen/sointuun piisi loppuu.
 
Jos plokkaamisen aloittaa sillä että pyrkii soittamaan mukana, ei siihen mitään absoluuttista korvaa tarvita, jos taas suoraan korvakuulolta pyrkii kirjoittamaan nuotit ylös, siihen kenties.

Kappaleiden plokkaamiseen ei tosiaan tarvita absoluuttista korvaa. Korvaa kyllä sen verran, että pystyy tunnistamaan saman/eri korkuiset äänet ja nousevat/laskevat melodialinjat.
 
Itselläni on ollut vaikeutta jo tässä. Helposti käy niin että nappaa samaan harmoniaan sopivan melodiakulun joka saattaa paikoitellen hypätä eri suuntaankin kuin alkuperäinen. Luulen että tuossa on paljolti kyse tarkkuuden ja keskittymisen puutteesta. Pitää kuunnella keskittyneemmin. Minua on myös neuvottu hyräilemään melodia, ja se tosiaan toimii, siinä melodian suunta ja intervallien suuruus tuntuu menevän helpommin oikein. Tuo tuli vastaan kun olin seuraamassa kurssia jossa sävelmät opetettiin hyräilemällä ja kädellä viittomalla.

Itselläni on ollut vaikeutta jo tässä. Helposti käy niin että nappaa samaan harmoniaan sopivan melodiakulun joka saattaa paikoitellen hypätä eri suuntaankin kuin alkuperäinen...
 
Et muuten ole ainoa...

Alkuperäisen sävellajin tunnistus on tarpeen vain, jos plokkaa suoraan levyltä.
Itse usien plokkaan piisit ulkomuistista sen mukaan, mitä piisistä muistan. Tälläisessä tapauksessa sävellajia ei tarvitse etsiä, vaan sen voi päättää =). C-duuri on kiva, G-duuri toisiks kivin.
 
EDIT. ja tosiaan, itselläni aivot toimii parhaiten C-duurissa ja G-duurissa lähes yhtä hyvin. Jos plokkaan vähänkin hankalemman piisin levyltä, vaihdan sormitukset C- tai G-duuriksi capon avulla taikka digipianon transpose-napuulalla.

Mutta kun yleisesti tunnustetaan, että absoluuttinen sävelkorva on vain erittäin harvalla ihmisellä, niin miten ihmeessä kaikki muut biisejä plokkailevat voivat edes yrittää sävellajin tunnistamista? Ja toisaalta, miksi se sävellaji pitäisi edes tunnistaa, jos sama biisi menee yhtä hyvin jossain eri sävelkorkeudessa, eli sävellajissa? Eli mitä hyötyä sävellajin tunnistamisesta on? Ja jos on hyötyä, niin mitä? Ja miten sen sitten tunnistaa ilman absoluuttista korvaa?
 
Sävellajin oppii tunnistamaan helpohkosti. Absoluuttinen sävelkorva on erikoislaatuinen poikkeus, jota suurella (rohkenen väittää: suurimmalla) osalla musikanteistakaan ei ole. Tätä taitoa voi ja on varsin suotavaakin treenata siinä, missä musisointia muutenkin. Ei muuta kuin piisi soimaan, soitin hollille ja korvat hörölle.

Alkuperäisen sävellajin tunnistus on tarpeen vain, jos plokkaa suoraan levyltä.
Itse usien plokkaan piisit ulkomuistista sen mukaan, mitä piisistä muistan. Tälläisessä tapauksessa sävellajia ei tarvitse etsiä, vaan sen voi päättää =). C-duuri on kiva, G-duuri toisiks kivin.
 
EDIT. ja tosiaan, itselläni aivot toimii parhaiten C-duurissa ja G-duurissa lähes yhtä hyvin. Jos plokkaan vähänkin hankalemman piisin levyltä, vaihdan sormitukset C- tai G-duuriksi capon avulla taikka digipianon transpose-napuulalla.
 
Käy se noinkin jos osaa... Itselläni tulee liikaa noita virheitä (vääriä säveliä jotka sopivat harmoniaan) jos joudun luottamaan muistiin.
 
Sinänsä taito löytää sävellaji on hyödyksi muutenkin, samaten kyky soittaa eri sävellajeista.

Kiippareissahan mustat koskettimet on sormituksen apu, mä ihmettelen miksi niitä vieroksutaan?
Ei kai sillä ole rasismin kanssa tekemistä?

Kiippareissahan mustat koskettimet on sormituksen apu, mä ihmettelen miksi niitä vieroksutaan?
Ei kai sillä ole rasismin kanssa tekemistä?
 
Hohhoh, arjalainen pianisti soittaa vain C-duurista tai a-mollista. Tai mikäs se olikaan, etumerkinnässä kuin d-molli, mutta sitä alennettua Bb:tä ei koskaan soiteta kappaleessa (palautetaan B:ksi).
 
Sanotaan nyt jotain aiheeseenkin liittyvää, sävellajin tunnistaminen on tärkeätä siksi, että musikantille muodostuu jonkinlainen käsitys musiikin säännönmukaisuuksista. Taide ei tietenkään tunne rajoja, mutta siitä löytyy kuitenkin tietynlaisia järjestelmällisiä rakenteita, joiden olemassaolon tunnistaminen ja oikein ymmärtäminen on tärkeätä sen hahmottamiseksi, mistä ne rajat puuttuvat.

Asiahan alkaa selviämään - kiitokset kirjoittajille. Erityisesti nämä noteeraan:
- jos tapailee kappaletta muistinvaraisesti, niin sävellajilla ei ole merkitystä,
- muillakin vaikeuksia jopa siinä, että hahmottaisi mihin suuntaan melodia menee,
- plokkailun yrittäminen(kin) soivan kappaleen mukana on kehittävää.
 
Henk. kohtaisena tavoitteena olisi edes sellainen taso, että pystyy minkä tahansa muistamansa (= pystyy hyräilemään tms.) kappaleen, tai kappaleen alun, soittamaan kitaralla. Esim. nyt joulun aikaan joululauluja yritän, mutta turhan usein menen ihan metsässä. Kait pitää uskoa, että vaiva vähenee harjoittelemalla. Soittaessa on joskus vaikea kuulla mitä soittaa, niin osaako joku sanoa olisiko oman soiton ja melodian tapailun äänittäminen jonkinlainen taikakeino?

Soittaessa on joskus vaikea kuulla mitä soittaa, niin osaako joku sanoa olisiko oman soiton ja melodian tapailun äänittäminen jonkinlainen taikakeino?
 
Ei ole.
 
Eihän sitä jaksa pirukaan kuunnella, kun sinä tapailet ja opettelet melodiaa tahi sointuja! :) Etkä jaksa kyllä itsekään. Jos joku kehittää, niin se, että kuuntelet plokattavaa kappaletta niin paljon, että osaat sen unissasikin ulkoa, ainakin nyt melodian laulaa. Sen avulla muistuu helpommin mieleen kulloisenkin soinnun kuulokuva, jonka avulla sitten koitat tuottaa samalta kuulostavan soinnun kitaralla tai mitä nyt soititkaan. Eli ensin opettelet "kuiviltaan" sointukulut ja sitten voit tarkistaa soittamalla yhdessä levyn kanssa/levyä vastaan. Äläkä lannistu, jos sinulla on joitain "vääriä" sointuja: Soinnut eivä ole mitään absoluuttisia totuuksia, sinun löytämäsi sointu voi toimia jopa paremmin kuin levyllä ollut (vaikka luultavimmin se kuitenkin kuulostaa vain p*skalta :) ).
 
Teoriatiedoista (etenkin sointujen suhteiiten osalta) on hyötyä varsinkin nyt joulun aikaan, koska ylikaupalliset joululaulut kulkevat pääasiassa turvallisimpien ja tutuimpien sääntöjen mukaan. Niitä on siinä mielessä helppo plokata (siis soinnut) ja toinen asia, mikä auttaa kanssa on se, että ne ovat muutenkin tuttuja ja tuhanteen kertaan kuultuja. Aloita vaikka petteripunakuonolla.
 
Omien kötöstysten nauhoittaminen auttaa silloin, kun olet sillä tasolla, että homma periaatteessa jo toimii ja haluat maksimoida suorituskykyäsi: kuulla nyansseja ja löytää "piileviä" virheitä, jotka soittamishuumassa jäävät väkisin taka-alalle.
 
Oli ilo auttaa sinua!

Testailin tässä sävellajin löytämistä, laitoin nettiradiosta sopivaa musiikkia. Tutut sävellajit löytyivät klarinetinkin kanssa hyvinkin helposti, yksi kappale teki tiukkaa, piti ottaa piano avuksi ja sehän oli fis-molli (joka siis klarinetille on gis-molli). Ja minä olen vasta äskettäin alkanut löytää sävellajin helpommin.
 
Joo, ja minäkin ihmettelen tuota c-duurin suosiota pianon kanssa. Itselläni soi enimmäkseen g-, c- ja f-molli. Mistä johtuneekaan.

Hyräily ja laulaminen on iso apu instrumentista riippumatta. Kannattaa yrittää kuunnella millon jännitteet purkautuu toonikaan, tämä on suhteellisen helppoa 95% tapauksista. Sitten vaan etsii mikä sävel on kyseessä 12:sta vaihtoehdosta, tässä kehittyy relatiivinen sävelkorva joka on erittäin hyödyllinen!

Minulla on aina ollut siitä hyvä korvakuulo, että olen osannut suht hyvin soitella melodioita kuuntelemalla biisin. Viimeaikoina olen plokkaillut enemmän kappaleita kitaralle, ja olen huomannut että jotkut melko yksinkertaisetkin melodiat pistävät pään pyörälle. Joskus plokkailen jotain melodiaa, ja etsin jotain yksittäistä nuottia pitkään, joskus löytämättä sitä.
 
Ainakin sointukierto taustalla joskus hämää luulemaan, että joku melodianpätkä menisi muka eri tavalla kuin aiemmalla kerralla. Yhtäkin melodiaa olen tässä pari päivää soitellut, ja yksi nuotti kuulostaa niin totaalisen väärältä, mutta minkäs teet, kun ne kaikki kuulostavat...liekö jotain hiipivää sävelkuuroutta. Lisäksi olen huomannut, että ulkomuistista soittaessa minulla on taipumuksena vetää homma joskus perseelleen, on se kumma kun miljoonaan kertaan kuultu kappale kuulostaa päässä soidessa erilaiselta kuin stereoista.

Absoluuttinen sävelkorva on niin harvinaista, että sitä ei monella ole. Jos soitat esim. kitaralla jonkun levyn mukana, niin löydät oikean sävelkorkeuden korvakuulolta, eikä siihen tarvita absoluuttista sävelkorvaa. Absoluuttisen omaava taas pystyy sanomaan mikä on sävellaji ilman minkään sottimen tapailemistakaan.
 
Nää on sellasia juttuja, että vain kokemus näissä opettaa. En minäkään aikoinaan kitarointia alitellessani tiennyt soinnusita/nuoteista yhtään mitään, soitin nimenomaan korvakuulolta. Ensimmäiset omat säövellyksetkin tein jo enne kuin osasin yhtä ainutta sointuotettakaan. Vasta jälkeenpäin teoriaa opittuani tajusin ,että ''kas, tämähän kipaleeni menee A-mollissa!''

Nää on sellasia juttuja, että vain kokemus näissä opettaa. En minäkään aikoinaan kitarointia alitellessani tiennyt soinnusita/nuoteista yhtään mitään, soitin nimenomaan korvakuulolta. Ensimmäiset omat säövellyksetkin tein jo enne kuin osasin yhtä ainutta sointuotettakaan. Vasta jälkeenpäin teoriaa opittuani tajusin ,että ''kas, tämähän kipaleeni menee A-mollissa!''
 
Teorian osaaminen kyllä helpottaa korvakuulolta opettelua, koska sillä tavalla oppii tunnistamaan paremmin esimerkiksi yleisimmät sointukierrot ja monesti soinnut pystyy jopa arvaamaan etukäteen. Samoin kun tietää esimerkiksi miten duuriseiska rakentuu, niin pystyy paljon nopeammin tunnistamaan ja soittamaan esimerkiksi Cmaj7-soinnun. Sävellajin tunnistus auttaa myös melodian plokkaamisessa.