Roots ›

Yks minulle tärkeimpiä levyjä kautta aikojen on ollut The Bluesbreakers levy "John Mayall with Eric Clapton".
Myös The Yardbirds oli kova sana, Creamistä puhumattakaan niistä kokoonpanoista missä Klapa on ollut mukana.
Olen viime päivinä kuullellut intensiivisesti Claptonin levyä "The Blues" vuodelta 1999.
Levyllä on paljon hyviä blues standardeja, esim. "Stormy Monday". Levyssä on vain yksi ongelma. Ei toimi. Klapa ei loppujen lopuksi ole bluesmies. Puuttu se jokin. Ei ole uskottava vaikka kuinka tiluttaisi 12 nauhan yläpuolelta.
Ei hänestä ainakaan tämän levyn perusteella ole blues artisti ainakaan sooloartistina.
Sad but true!

Yks minulle tärkeimpiä levyjä kautta aikojen on ollut The Bluesbreakers levy "John Mayall with Eric Clapton".
Myös The Yardbirds oli kova sana, Creamistä puhumattakaan
 
Periaatteessa samat sanat, joskaan en ole ollut niin blues-rock ihminen viime aikoina.
 
Olen viime päivinä kuullellut intensiivisesti Claptonin levyä "The Blues" vuodelta 1999. Levyllä on paljon hyviä blues standardeja, esim. "Stormy Monday". Levyssä on vain yksi ongelma. Ei toimi.
 
En ole kuullut tuota vaan The Cradlea, joka sisältää niin ikään bluesstandardeja. Sekään ei oikein iskenyt, vaikka periaatteessa hienon kuuloista olikin.
 
En mä nyt tiedä onko se loppujen lopuksi sen huonompi kuin blues-äijien levyt, joita he julkaisevat parhaiden päiviensä jälkeen (ehkä ennemminkin parempi kuin ne), mutta verrattuna 60-luvun nauhoituksiin niin se soitto ei oikein iske. The Cradlea äänitettiin muistaakseni jotain kolme vuotta (kun taas esim Disraeli Gears nauhoitettiin yhdessä viikonlopussa). Kuten jossain mussa ketjussa todettiin, Claptonin soitosta katosi jotain sen jälkeen kun se ajautui huume/alkoholi kierteeseen (johon käsittääkseni sisältyi semmoinen pitkä treenikatkoskin, jonka aikana Clapton ei ollut soittonsa puolesta esiintymiskunnossa)

Niin, Mullekki iskee kyllä Eric Claptonin tuotannosta parhaiten Cream ja kunnioitan kyllä claptonia kitaristina.
Mutta, sanotaan näin että kun Clapton soittaa blues soolon nii ei se mulle tuo samaa fiilistä kun esim. Albert Kingin tai Otis Rushin soolo. Mielestäni Clapton blues sooloilu on ehkä hieman "steriiliä" ja "kuivaa".

Mutta tosiaan tuosta from cradle levystä, millä kepeillä se soittaa siinä?

En halua aloittaa riitelyä aiheesta ”mitä on blues” -enkä ole otsikossa mainittua levyä edes kuullut- mutta siten miten minä bluesin ymmärrän niin Claptonia ei pidä yrittääkään niputtaa pelkäksi bluesin soittajaksi, koska hän on paljon muutakin. Mielestäni hän on tehnyt ne parhaimmat tuotokset nimenomaan muun kuin perinteisen bluesin saralla. Vaikkakin se Mayallin levy on brittibluesia ihan parhaimmillaan, niin monet muut Claptonin bluesstandardit ovat aika tylsiä tai sitten perinteiseksi bluesiksi liian heavya, kuten Creamin tapauksessa usein ja joskus harvoin hän on hukannut tyylitajunsa kokonaan, kuten esim. Motherless children –traditionaalin kohdalla. Ehkä tuo viimeksi mainittu toimii jos ei ole sattunut kuulemaan Blind Willie Johnsonin versiota aiheesta…
 
Clapton on omimmillaan sellaisessa rennon letkeässä J.J. Cale –tyylisessä meiningissä, esim. just Cale –covereissa tai vaikkapa Lay down Sallyssä, joka on todella hieno ja menevä biisi. Tai Can’t find my way homessa, joka on yksi ikuisia rokkisuosikkejani (kuten koko Blind Faithin pitkäsoitto). Creamkin on mielestäni parhaimmillaan silloin kun se unohti ne ylipitkät bluesvingutukset ja keskittyi poppiin tai esi-heavyrokkiin. On heillä tietysti onnistuneitakin raskaita blueseja, kuten Spoonful ja Rollin’ and tumblin’ Fresh Creamilla, mutta silti joku Sunshine of your love, White room, Swlabr, Badge, I feel free, Tales of brave Ulysseus tai Strange brew pesee ne Cream –musiikkina mennen tullen. Ja hyvä Clapton on myös sen paljon parjatun aikuisrokin tai ”viihteen” parissa, onhan esim. Wonderful tonight oikein kaunis ja jotkut ovat ihastuneet jopa Tears in heaveniinkin…
 
Laulajanahan Clapton on kehittynyt 40:ssä vuodessa aivan mahdottomasti, verratkaa vaikka Mayall –levyn Ramblin’ on my mindia tuoreimpiin Johnson –covereihin jos ette usko. Ja onhan hän tehnyt mainiota filmimusiikkiakin, ainakin Edge of darkness –sarjaan, joka oli hyvä muutenkin kuin musiikiltaan.
 
Lyhyesti: Vaikka Clapton on juuriltaan ja sydämeltään blues, niin ei häntä missään nimessä kannata pelkkänä bluesartistina arvioida ja pitää, koska silloin ei voi asettaa hänen pitkää uraansa sille kuuluvaan arvoon.

En halua aloittaa riitelyä aiheesta ”mitä on blues” -enkä ole otsikossa mainittua levyä edes kuullut- mutta siten miten minä bluesin ymmärrän niin Claptonia ei pidä yrittääkään niputtaa pelkäksi bluesin soittajaksi, koska hän on paljon muutakin. Mielestäni hän on tehnyt ne parhaimmat tuotokset nimenomaan muun kuin perinteisen bluesin saralla. Vaikkakin se Mayallin levy on brittibluesia ihan parhaimmillaan, niin monet muut Claptonin bluesstandardit ovat aika tylsiä tai sitten perinteiseksi bluesiksi liian heavya, kuten Creamin tapauksessa usein ja joskus harvoin hän on hukannut tyylitajunsa kokonaan, kuten esim. Motherless children –traditionaalin kohdalla. Ehkä tuo viimeksi mainittu toimii jos ei ole sattunut kuulemaan Blind Willie Johnsonin versiota aiheesta…
 
Clapton on omimmillaan sellaisessa rennon letkeässä J.J. Cale –tyylisessä meiningissä, esim. just Cale –covereissa tai vaikkapa Lay down Sallyssä, joka on todella hieno ja menevä biisi. Tai Can’t find my way homessa, joka on yksi ikuisia rokkisuosikkejani (kuten koko Blind Faithin pitkäsoitto). Creamkin on mielestäni parhaimmillaan silloin kun se unohti ne ylipitkät bluesvingutukset ja keskittyi poppiin tai esi-heavyrokkiin. On heillä tietysti onnistuneitakin raskaita blueseja, kuten Spoonful ja Rollin’ and tumblin’ Fresh Creamilla, mutta silti joku Sunshine of your love, White room, Swlabr, Badge, I feel free, Tales of brave Ulysseus tai Strange brew pesee ne Cream –musiikkina mennen tullen. Ja hyvä Clapton on myös sen paljon parjatun aikuisrokin tai ”viihteen” parissa, onhan esim. Wonderful tonight oikein kaunis ja jotkut ovat ihastuneet jopa Tears in heaveniinkin…
 
Laulajanahan Clapton on kehittynyt 40:ssä vuodessa aivan mahdottomasti, verratkaa vaikka Mayall –levyn Ramblin’ on my mindia tuoreimpiin Johnson –covereihin jos ette usko. Ja onhan hän tehnyt mainiota filmimusiikkiakin, ainakin Edge of darkness –sarjaan, joka oli hyvä muutenkin kuin musiikiltaan.
 
Lyhyesti: Vaikka Clapton on juuriltaan ja sydämeltään blues, niin ei häntä missään nimessä kannata pelkkänä bluesartistina arvioida ja pitää, koska silloin ei voi asettaa hänen pitkää uraansa sille kuuluvaan arvoon.
 
Todella samaa mieltä.
Täytyy kyllä myös mainita että Me and mr. Johnsonilla on hyviä versioita biiseistä.

Mun mielest cläpä pääsi lähimmäks sitä oikeeta tunnetta unpluggedin laylassa. Mut onks oikeestaan ykskään valkoinen blues kitaristi saanut samallaista tunnetta soittoonsa kuin kuin Esim. Albert King, BB King tai vaik Muddy Waters?

Mun mielest cläpä pääsi lähimmäks sitä oikeeta tunnetta unpluggedin laylassa.
 
Vastenmielinen löysäily. Originaalissa on enemmän tunnetta.
 
Mut onks oikeestaan ykskään valkoinen blues kitaristi saanut samallaista tunnetta soittoonsa kuin kuin Esim. Albert King, BB King tai vaik Muddy Waters?
 
Peter Green parhaimmillaan hakkaa kaikki muut ihon väristä riippumatta.

... Mut onks oikeestaan ykskään valkoinen blues kitaristi saanut samallaista tunnetta soittoonsa kuin kuin Esim. Albert King, BB King tai vaik Muddy Waters?
 
No onhan niitä!
Johnny Winter, sitten molemmat kitaristit Paul Buttefield Blues Bandistä, Michel Bloomfield ja Elvin Bishop unohtamatta Ten Years After yhtyeen Alvin Lee.
Ei se bluesin (varsinkaan kaupunkibluesin) soittaminen välttämättä kaipaa mustaa miestä.
Toki nautin suuresti esim. BB King'in, Albert King'in ja eritoten Buddy Guy'n soitosta, mutta ei se tummuus ole siinä mikään edellytys...

Vastenmielinen löysäily. Originaalissa on enemmän tunnetta.
 

 
Peter Green parhaimmillaan hakkaa kaikki muut ihon väristä riippumatta.
 
jep. Ja Gary Moore.

jep. Ja Gary Moore.
 
Jes!Totta puhut Gary Moore on jumala!!!
 
ps.Meikä vasta opettelee noita bluesin perusalkeita...haaveilee vain Garystä.

jep. Ja Gary Moore.
 
Ho-hoo ! Tämä huumoripläjäys pelasti päiväni! - Taitaa olla ensikerta kun valkoisia blueskitaristeja vertailtaessa Gary Moore nostetaan Peter Greenin edelle. Joku asiaa tuntematon voisi vaikka uskoa... Hyvä veto!

gary moore,houhouhou!!! melki meni jo pasmat sekaisin ennenkus tajusin "koukun" :-)

Sano "Clapton" niin alle kymmenen viestin pääset jo "keskustelemaan" aiheesta Gary Moore.

Sano "Clapton" niin alle kymmenen viestin pääset jo "keskustelemaan" aiheesta Gary Moore.
 
Mistä tää mahtaa johtua? Kyllä se nyt tiedetään että Moore ihailee Greeniä ja Cläpää yli kaiken.

Mut onks oikeestaan ykskään valkoinen blues kitaristi saanut samallaista tunnetta soittoonsa kuin kuin Esim. Albert King, BB King tai vaik Muddy Waters?
 
Ihonväristä huolimatta esim Steve Cropper, Jorma Kaukonen tai Lonnie Mack ovat saaneet valtavan tunnelatauksen soittoonsa mutta taitaa silti olla epäreilua verrata ketä tahansa Albert Kingiin.

Ei toimi. Klapa ei loppujen lopuksi ole bluesmies. Puuttu se jokin. Ei ole uskottava...
 
Mielestäni Clapton on ehkä täydellisin blueskitaristi. Erinomainen siis aloittelijoille kopata. Mutta mielestäni bluesartistin ei pidä olla täydellinen, enkä välitä miehen soitosta, joitain poikkeuksia lukuunottamatta. Ja "you can't play blues in an airconditioned room" jne. Ymmärrän hyvin kun BB King (tms.) kutsuu Claptonia rock-artistiksi, tai bluesrockartistiksi.
 
EDIT:
FROM THE CRADLE on soitettu pääasiassa Gibson ES-335:lla
 
Ja JJ Cale vetää omat biisinsa paljon paremmin kuin Clapton ikuna. Vaikka joku letkeä "Ocean Boulevard"/"Unplugged"-meininki mielestäni Cläpälle parhaiten istuukin.
 
Gary Moore!? No comments.

Claptonia on helppo dissata, koska hän on menestynyt kaupallisesti ja tehnyt urallaan useita suunnanmuutoksia. Mielestäni väite siitä, ettei hän osaisi soittaa vakuuttavasti bluesia on järjetön. Kokonaan toinen asia on, pitääkö sitten hänen tyylistään.
 
Mielestäni Clapton on parhaimmillaan silloin, kun hän uskaltaa luottaa omaan tyyliinsä. "From the Cradle" on kuunneltava, mutta lähestymistavaltaan hieman liian akateeminen. Kaikki on pyritty tekemään pikkutarkasti oikein, mutta tietty spontaanius ja ilmaisun vapaus jää osin välittymättä.

Tää on ihan uskomatonta.
 
Itse en dikkaa Claptonia, ja varsinkaan niitä Creamin aikaisia sekoiluja. Mutta ei se sitä huononna eikä pahenna, kyllä on oikeasti kova kaveri. Ja se, että joku miettii onko se blues vai ei, niin ei ole relevantti asia. musiikki on tässä se yläkäsite, ja parempaa kamaa se tekee kuin esim. Britney (tää on kanssa kyllä yks kliseevertaus :).
 
Aina on ihmetyttänyt tämä... Ja Gary Mooret, sun muut... En tosta Moorestakan välitä, mutta onhan sillä ihan omat meriitit, plus se omalta osaltaan jatkaa sitä Peter Greenin perintöä brittibluesissa. Jos ette dikkaa, älkää ostako levyjä.
 
Ja sitten tää "akateemisuus" -asia... tätä näkee roiskittavan koko ajan, ja väistämättä tulee mieleen, ymmärtääkö kukaan mitä akateemisuus tarkoittaa? Se, että joku on ottanut aiheen haltuun, ja halua tehdä sen tradition mukaan sitä hommaa, ei musta ole mitenkään "akateemista"... Onko populan mielestä sitten esim. Keb Mo akateeminen? Ja mun mielestä Mon monet tyylikeinot on aika suoraan tota Clapton-koulukuntaa, mutta Kebillä onkin musta lärvi! Pakko olla hyvää :).
 
Mun oikeastaan paha edes sanoa kuka muu kuin Claptoni on tehnyt niin paljon hyvää bluesin eteen. Voitte kukin tahollanne myös miettiä, jos tulee joku mieleen, kertokaa toki.
 
Tämmöinen 'bluesista' puhuminen on musta myös alkanut muuttua tuskalliseksi... Varsinkin kun tuntuu, että monille se blues trkoittaa kahta Muddyn levyä ja yhtä John Lee Hookerin levyä hyllyssä... paitsi tose kovilla 'harrastajilla' löytyy myös yks Hound Dog Taylorin vinyyli vintillä. Pitäis olla rouheeta ja pitäis olla sitä ja tätä, mutta kyllä tosta mun levyhyllystä löytyy metritolkulla 'siistiä' bluesia, ja tuskin kukaan pystyy kysenalaistamaan Big Bill Broonzia, Tampa Rediä, T-Bone Walkeria, ym heeboja onko ne bluesia vai ei. Ja periaattessa noikin on huonoja esimerkkejä, toi on jo yli 50v. vanhaa kamaa. Idea vaan on se, että sitä bluesia on hei immeiset monenlaista, ja jos se ei mahdu jonkun ahtaan käsitteen alle, niin pitäkää sitä sitten vaan hyvänä musana.
 
Aamen.

Tässä ketjussa on minun laskuoppini mukaan ainakin kuusi kirjoitusta joissa kehutaan Claptonia. Eikös se ole hyvä juttu?

Ja sitten tää "akateemisuus" -asia... tätä näkee roiskittavan koko ajan, ja väistämättä tulee mieleen, ymmärtääkö kukaan mitä akateemisuus tarkoittaa? Se, että joku on ottanut aiheen haltuun, ja halua tehdä sen tradition mukaan sitä hommaa, ei musta ole mitenkään "akateemista"...
 
Sanaa näkee kyllä käytettävän mitä erilaisimmissa asiayhteyksissä, mutta edellisessä kirjoituksessani käytin sitä täysin harkitusti. Viittasin ainoastaan kyseiseen levyyn, en esimerkiksi Claptonin soittoon yleisemmin.
 
Tämmöinen 'bluesista' puhuminen on musta myös alkanut muuttua tuskalliseksi...
 
Tästä on helppo olla samaa mieltä.