Roots ›

Ajattelin tuoda tänne tämän jutun teille rootshenkisille luettavaksi.
Tekstin on kirjoittanut Heimo Hirvonen Rytmi-lehteen 7/2002
 
Bluegrassin historia 1930 - 1960
 
Akustinen musiikki on jo pidemmän aikaa ollut jonkunmoisessa nosteessa.
Joel ja Ethan Coenin 30-luvun Etelävaltioihin ja Mississippin suistoon
sijoittuvan veijarielokuvan O Brother, Where Art Thou? yhtenä suurimpana
mielihyvän värinöitä aiheuttavana tekijänä oli vanhakantainen country- ja
bluegrass-musiikki.
 
USA:n radio- ja tv-asemat eivät aikaisemmin bluegrass-musiikkia ole
juurikaan noteeranneet, perusteina olivat yleensä epäkaupallisuus ja heinähattumusiikin maine. Tilanne on nyttemmin muuttunut, kun O Brother -elokuvan jälkimainingeissa useat country/americana -artistit (Vince Gill, Dolly Parton, Patty Loveless, Steve Earle, Ricky Skaggs) ovat julkaisseet hyvin menestyneitä enemmän ja vähemmän bluegrass-vaikutteisia levyjä. Vanhempaa bluegrassia on lisäksi viimeaikoina julkaistu laajoinakin kokoelmina etenkin saksalaisen Bear Family -levy-yhtiön toimesta, amerikkalaisten bluegrassiin erikoistuneiden Rounder- ja Sugar Hillin äänitteet käyvät maailmanlaajuisesti hyvin kaupaksi. Suomessa J. Karjalainenkin on ilmoittautunut musiikkilajin ystäväksi ja uudella levyllään bluegrass-sävyjä uuden yleisön kuultavaksi. Ilmiö siis on olemassa, siksi Rytmi-lehti päätti kartoittaa siniruohomusiikin taustoja ja nykytilannetta kaksiosaisessa artikkelissa.
Musiikilliset juuret ovat Appalakkien vuoristoalueella, jossa kelttisiirtolaisten mukanaan tuoma musiikki sekoittui mustien blues ja jazz-musiikkiin sekä kaikenväristen gospel-musiikkiin. Kelttien viulu ja afrikkalaista alkuperää oleva banjo yleistyivät soittajien keskuudessa, kitara ja mandoliini vasta 20-luvulla (lännenelokuvissa, jotka kuvaavat 1800-luvun loppua ei siis pitäisi kitarasta näkyä vilaustakaan). Syrjäisen sijainnin vuoksi - tai tässä tapauksessa ansiosta - säilyi Appalakkien alueen omaleimainen vuoristolaismusiikki eli mountain music omanlaisenaan. Karua vuoristoelämää elävöitettiin soittamalla ja laulamalla työpäivän päätteeksi ja jumalanpalveluksissa. Kappaleet ja soittotaito kulkivat perinteisesti isältä pojalle ja äidiltä tyttärelle suusta suuhun menetelmällä. Latotansseissa vierailevien string band/old time -pelimannien suorituksia seurattiin silmä kovana ja vasta radion yleistyttyä 1920 - luvulla muusikot saivat merkittävästi lisää vaikutteita.
 
Pioneeriajat: 1940 - 1950
Bluegrass-musiikin isä on Bill Monroe (1911-1996), joka alkoi 1930-40 lukujen vaihteessa sähkösoitinten yleistyessä kehittää akustista hillbilly-musiikin tyyliään (country-musiikkia kutsuttiin tuolloin hillbillyksi). Alunperin veljensä Charlien kanssa hän esiintyi duettona (kitara/mandoliini/laulu), ja lisäsi myöhemmin yhtyeensä soitinvalikoimaan viulun ja kontrabasson. Lopullisesti tyyli muodostui 40-luvun puolivälissä banjisti Earl Scruggsin liittyessä Monroen Blue Grass Boys -yhtyeeseen joka antoi nimen koko musiikkityylille. Bluegrass -nimitystä alettiin yleisesti käyttämään vasta 60-luvun lopulla.
Scruggs soitti viisikielistä banjoaan tuohon aikaan mullistavalla kolmen sormen rullaavalla pikkaustyylillä (vrt. kitarabanjon plektrasoitto), joka yhdistettynä Monroen käskevään mandoliininsoittoon määräsi musiikin tahdin. Ei ole pelkkää sattumaa, että akustiset soittimet kitara, mandoliini, banjo, viulu, basso ja jossakin määrin resonaattorikitara ovat vakiintuneet bluegrass-soittimiksi. Niiden keskinäinen ja ihmisäänen kanssa luonnollinen balanssi ovat etenkin lähietäisyydeltä ja elävänä esityksenä ilman äänentoistolaitteita sykähdyttävää kuultavaa. Kuten Monroe Brothers aikanaan, Bill Monroe yhtyeineen kiersi ahkerasti esiintymässä pienilläkin paikkakunnilla, ja he olivat suosittuja radioesiintyjiä. Oivana markkinointikikkana Monroe esitti kiertuejulisteissaan, että siihen ja siihen city halliin saapuu esiintymään Bill Monroen lisäksi Blue Grass Boys, Blue Grass Quartet ja Shenandoah Valley Trio. Kyseessä oli tietysti Monroen perusyhtye, joka soitti instrumentaaleja, lauloi hengellistä materiaalia ja sekulaaria tavaraa. Juliste kuitenkin näytti komealta. Monroen Blue Grass Boys -yhtye toimi vuosikymmeniä muusikkojen korkeakouluna, josta valmistui useita omaa uraa luoneita kandidaatteja kuten myöhemmin itsensä The King Of Bluegrassiksi ylentänyt laulajakitaristi Jimmy Martin, Mac Wiseman ja viime vuosina kovassa viennissä ollut Del McCoury.
 
Edellä mainittu Earl Scruggs ja Blue Grass Boysin kitaristilaulaja Lester Flatt kyllästyivät jossakin vaiheessa olemaan rivimuusikoita Monroen yhtyeessä ja perustivat oman yhtyeensä. Monroe sydämistyi tästä niin, että ei puhunut kaksikolle sanaakaan liki kolmeenkymmeneen vuoteen sekä painotti sovituksissaan mandoliinia ja viuluja banjon kustannuksella. Vastaavasti Flatt & Scruggs alensivat omassa yhtyeessään mandoliinin ainoastaan kakkosia soittavaksi rytmisoittimeksi, soolotilaa ei yhtyeen mandoliininsoittajille suotu. Monroen kiukkua syvensi lisäksi se, että Flatt & Scruggs menestyivät kaupallisesti huomattavasti Monroeta paremmin. Monroe on kertonut saaneensa tärkeimmät musiikilliset oppinsa paikalliselta mustalta kitaristilta ja korosti aina bluesin merkitystä omalle musiikilleen. Flatt & Scruggsin ohjelmisto oli huomattavasti melodisempaa ja siten upposi laajempaan kuulijakuntaan.
Muita aikakauden suuria nimiä olivat Stanley Brothers (Carter kitara ja laulu, Ralph banjo ja laulu) jotka kutsuivat musiikkiaan itsepintaisesti nimellä mountain music erotuksena Monroen bluegrassista. Heidän yhtyeensä soundi oli edellisiä suoraviivaisempaa ja raaempaa. Veljesten voimakkaat laulustemmat ja Ralphin yksinkertaistettu banjotyyli loivat omintakeista yhtyesoundia. Carterin kuoltua 60-luvulla Ralph Stanley jatkoi Clinch Mountain Boys -yhtyeensä kanssa samoilla linjoilla, ja antoi yhtyeessä soittaneille Keith Withleylle ja Ricky Skaggsille vankan pohjan country-tähteyteen. Ralph Stanley on viimeisiä elossa olevia vanhan polven bluegrass-artisteja, ja viime vuosien rehabilitoinneissa hän on julkaissut useita levyjä joilla nykycountryn suuret nimet ovat mukana duetoimassa. Laulustemmoihin panostivat myös Don Reno & Red Smiley, Osborne Brothers ja Jim & Jesse.
Varsinaisia suuren yleisön hittejä ei bluegrass-musiikissa ilmaantunut ennen kuin Flatt & Scruggsin The Ballad Of Jed Clampett nousi country-listan ykköseksi The Beverly Hillbillies -TV-ohjelman siivittämänä 60-luvun alussa. Bill Monroe pääsi pitemmällä välillä nauttimaan hulppeista royalty-tuloista kun Elvis Presley valitsi ensilevylleen Monroen Blue Moon Of Kentuckyn. Vaikka levyjäkin myytiin elättivät artistit itsensä ahkeralla keikkailulla ja useat hankkivat lisätienestejä radiosta. Useilla artisteilla oli omat vakio-ohjelmapaikkansa, jonka sponsorit kustansivat. Hedelmällisin sponsorisuhde taisi olla Flatt & Scruggsilla ja Martha White Flour -yhtiöllä, yhteistyö kesti vuosikymmeniä.
50-luvun lopulla folk-boomi alkoi nostaa päätään ja 60-luvulle siirryttäessä alkuperäiset blues-, folk- ja bluegrass-artistitkin alkoivat kiinnostamaan musiikinharrastajia. Samalla bluegrass imi vaikutteita rock’n’rollista, folk-musiikista ja jazzista. Se siirtyi myös samalla enemmän kaupunkiin päin kun lavatanssiharrastajien lisäksi vakavasti musiikkiin suhtautuvat soittajat kiinnostuivat musiikkilajin soitannollisista haasteista. Bluegrassin alkuvuosina kitaristia pidettiin välttämättömänä pahana, joka hoiti vain komppipuolen viulistien, banjistien ja mandoliinien hoitaessa soolo-osuuksia. Myöhemmin kehittyi flat picking -plektratyylin kitaravirtuooseja (mm. Doc Watson, Tony Rice) jotka toivat musiikkilajille uusia ystäviä.
 
EDIT: Tämä on siis jutun 1. osa.