Roots ›

Haku ei tuottanut mitään varsinaista keskustelua otsikon mukaisesta aiheesta. Flidareista ja Claptonista on nyt turistu turkaisen monessa keskustelussa mutta otsakkeen alle kuuluu paljon muuta mielenkiintoista mistä varmaan löytyy mielipiteitä.
 
Meikäläiselle Brittiblues on jotenkin synonyymi saarivaltion 60-luvulla tapahtuneelle bluesiin hurahtaneiden nuorten omaleimaisten artistien esiinmarssille missä tunnetuimpia olivat mm. Rolling Stones, John Mayall ja Fleetwood Mac.
Juuri näiden artistien ansiota on se Bluesmusiikin arvonnousu mikä tapahtui 60-luvun puolenvälin jälkeen. Samalla syntyi monia mielenkiintoisia levyjä missä nuoret valkoiset muusikot pääsivät säestämään blues esikuviaan, toiset näistä levyistä olivat onnistuneita ja toiset eivät niinkään.
 
Nyt on julkaistu uudestaan CD muodossa Blue Horizon merkin artisteja sekä jotain kokoelmia. Omaan levyhyllyyn on tullut hankittua Complete Blue horizon sessions Eddie Boydilta (Mukana FM) sekä loistava Duster Bennet tupla CD. Eteenkin Bennet ruhjoo instrumenttejaan maaniseella vimmalla ja yllätti ainakin minut monipuolisuudellaan ja hämmästyttävää kyllä melkoisella määrällä omia biisejä. Suosittelen kyllä kaikille tuota levyä.
 
Mikä on Rootspalstan tuomio brittibluesille

Minun tuomioni on ehdottoman positiivinen! John Mayall & Eric Clapton olivat niitä tekijöitä (Johnny Winterin ohella) joiden parissa tuli opeteltua oikeasti soittamaan kitaraa ja siitä lähtien on diggailu sitten jatkunut. Viime aikoina on tullut tutustuttua erityisesti Peter Greenin ja alkuaikojen Fleetwood Macin tekemisiin. Hienoa meininkiä! Briteillä oli/on ylipäätään todella hieno ja tyylitietoinen ote bluesin soittoon.

Aika paljon makuasiaa tietty, mutta tuo brittiblues (jos tosiaan tarkoitetaan lähinnä sitä 60 -luvun boomia) on omasta mielestäni melko vaihtelevaa kamaa. Osa siitä on kestänyt aikaa erittäin hyvin, osa ei. Aina tietysti pitää ottaa huomioon aika ja olosuhteet ja arvioida juttuja sen mukaan. Pääsääntöisesti kama on musta hieman suoraviivaisempaa ja ehkä vähemmän nyansseja sisältävää kuin "alkuperäinen" ja 70 -luvun lopulta eteenpäin levytetty valkoinen "retroblues" sisältäen myös vähemmän eri alkuperäisten bluestyylisuuntien vaikutteita. Tämä ei tietenkään tee siitä "huonompaa", joku voi taas pitää brittikamaa vaikkapa "rokkaavampana" kuin näitä em. tyylejä.
 
Melko vähän tulee itse nykyään kuunneltua brittibluesia, Fleetwood Macin pari ekaa viehättää ehkä eniten. Mutta hienoa kamaahan sieltä löytyy, Fleetwood Mac, Jo Ann Kelly, jne jne. Mayall toki myös eri kokoonpanoineen. Tuo Blue Horizon -kokoelma on kyllä aika hieno.
 
E:Sori, eri blue horizon kokoelmasta puhuin, se missä on koko liuta artisteja lafkan taipaleen varrelta.

Nyt on julkaistu uudestaan CD muodossa Blue Horizon merkin artisteja sekä jotain kokoelmia. Omaan levyhyllyyn on tullut hankittua Complete Blue horizon sessions Eddie Boydilta (Mukana FM) sekä loistava Duster Bennet tupla CD. Eteenkin Bennet ruhjoo instrumenttejaan maaniseella vimmalla ja yllätti ainakin minut monipuolisuudellaan ja hämmästyttävää kyllä melkoisella määrällä omia biisejä. Suosittelen kyllä kaikille tuota levyä.
 
Mikä on Rootspalstan tuomio brittibluesille
 
Not guilty, mistähän tuo Duster Bennet-levy löytyi, itsellä kuva Bennetistä 60-luvun Introsta tai Stumpista, kaverilla hieno Les Paul saippuapaloilla. Se jäi nuoren pojan mieleen, musiikista ei mitään tietoa.

Not guilty, mistähän tuo Duster Bennet-levy löytyi, itsellä kuva Bennetistä 60-luvun Introsta tai Stumpista, kaverilla hieno Les Paul saippuapaloilla. Se jäi nuoren pojan mieleen, musiikista ei mitään tietoa.
 
Fennicastahan tuo löytyi mutta näyttää saavan myös CDonin kautta. Tuo on pyörinyt tämän viikon melkein yhtäjaksoisesti kotona ja autossa joten rohkenen suositella.