Roots ›

Nehemiah Curtis Jamesista on tullut minulle se bluesmies, joka eniten hätkähdyttää. Miehen korkea ääni ja soitto riipaisee sydän alaa huolella. Ja Skipin kappaleiden tarinat, eivät ole ihan mitään tusinatavaraa. Skip James on vaikuttanut varmaan vähintään yhtä moneen soittajaan kuin Robert Johnson, mutta silti tuntuu että Skip Jamesista ei juurikaan kuule puhuttavan.
 
Skip James Skip Jamesilta on saatu ongittua vain 18 äänitettyä kappaletta 30-luvun alkupuolella. Sitten katosi musiikkimaailmasta noin kolmeksikymmeneksi vuodeksi. Tänä aikana hän julisti Jumalan sanaa isänsä kanssa. Vasta kuusikymentä luvulla tämä mies sitten "löydettiin" uudestaan. Mies oli tällöin jo sairauden runtelema, mutta pystyi kuitenkinj vielä esiintymään ja pääsi vielä levyttämään.
 
Youtuben aarreaitasta löytyy melkoisen hyvä dokkari Skip Jamesista. Taitaa olla pätkät Martin Scorsese Presents the blues-sarjasta
 
Skip James - Soul Of A Man - Pt.1
http://www.youtube.com/watch?v=j4ng … cqr3nU&mode=related&search=
 
Skip James - Soul Of A Man - Pt. 2
http://www.youtube.com/watch?v=daYF … fccXTk&mode=related&search=
 
Skip James -Soul Of A Man - Pt.3
http://www.youtube.com/watch?v=xCpF … _7MoxE&mode=related&search=
 
Skip James - Soul Of A Man - Pt.4
http://www.youtube.com/watch?v=vSmU … udcKKw&mode=related&search=
 

 
Mitäs te pidätte Skip Jamesista?

Mitäs te pidätte Skip Jamesista?
 
Yksi suuristahan hän on. Tai oli. Silti jäänyt vähän muutamien muiden aikalaistensa varjoon, varmaan osittain tuon joidenkin korviin ehkä liiankin persoonallisen kimityksensä takia... Mutta jo pelkästään Devil got my woman ja Hard time killing floor nostavat hänet todella tärkeäksi hahmoksi bluesin historiassa.
 
Jos noita muita "suuria" ajatellaan (esim. Patton, House, White, Johnsonit Robert ja Tommy ynnä muut) niin Skip James erottuu tietty myös sillä, että hän pimputti pianoa kitaranrämpytyksen siivellä. Tai päinvastoin. Minä tosin diggailen sitä kitaranrämpytysosastoa enemmän, piano ei niin kosketa.
 
Kitarassaan Skip taisi käyttää aika erikoisia vireitä (esim. Em???), mutta niistä joku muu osannee kertoa tarkemmin.

Keksiiköhän sitä enää mitään uutta aiheesta, sen verran usein on Skipistä ollut juttua täälläkin vuosien varrella. Skip hyödynsi taiturimaisena kitaristina avointa E-mollivirettä ehkäpä vaikuttavammin kuin kukaan. Yhdessä korkean lauluäänen kanssa lopputulos levytyksissä oli väliin melkoisen aavemainen. Aika heikosti on tuo Bentonian kitaristikoulukunta dokumentoitu, mulle ei tule Skipin lisäksi mieleen muita levylle päässeitä kuin Jack Owens. Väliin olen miettinyt, että miksi Skipistä ei tullut 60-luvun blues-revivalinkaan aikaan isompaa "tähteä". Olisko syynä ollut luonne, niin lavalla ja lavan ulkopuolella? Näkemissäni pätkissä Skip ei vaikuta miltään varsinaiselta "showmieheltä", ei Mississippi John Hurtin tapaiselta leppoisalta veikkoselta tai Son Housen kaltaiselta äärimmäisen intensiiviseltä, tai ainakaan niin "näyttävältä" esiintyjältä. Tämä nyt sellaista pohdintaa vaan, saatan olla ihan hakoteillä. Tietty myös Skipn musiikki ei ollut aina ihan helposti lähestyttävää verrattuna moniin muihin.
 
Kenkkuselle että Bukka Whitehan soitti ainakin pianoa, levylläkin. Tosin ei niillä sotia edeltävillä levytyksillä. :-)

Kenkkuselle että Bukka Whitehan soitti ainakin pianoa, levylläkin. Tosin ei niillä sotia edeltävillä levytyksillä. :-)
 
Kappas vaan. Eipähän minulla ole Whitelta niiden sotia edeltävien äänitysten lisäksi kuin -74? ilmestynyt Big daddy. Siinä ei muistaakseni piano soi.
 
Oliko se muuten Skip James, joka tokaisi bluestutkijoille jotain sellaista kuin "missäs te viivyitte", kun hänet ns. uudelleenlöydettiin 60-luvulla jostain perähörtsilästä? Vai oliko se joku muu?

Bukka Whitehan soitti ainakin pianoa, levylläkin. Tosin ei niillä sotia edeltävillä levytyksillä. :-)
 
Muistaakseni Whiten ekalla levyllä uudelleen löytämisen jälkeen on yks pianopiisi. Olikohan "Army man" niminen kipale. Levyä on saanut ainakin Sonetin julkaisemana "Legacy of the blues" nimellä. Tai jotain sinne päin. Ainakin vinyylinä sai ennen. CD-versiosta en tiedä onko julkaistu.

Toinen mainio korkea ääninen bluesmies on J.B Lenoir. Kahdesta 60-Luvun levystä julkaistu yhdistelmä cd Vietnam blues on ehdottomasti tarkistamisen arvoinen levy.
 
Mojo Boogie Rules
 
http://www.allmusic.com/cg/amg.dll?p=amg&sql=10:d9fexq8hldje