Aihe: Rokkarit ja "mystiikka"
1 2 3
Jani The Rock
26.06.2004 01:44:33 (muokattu 26.06.2004 01:53:29)
 
 
Motkotin tällä palstalla aikaisemmin siitä, miten muusikot änkeävät kaikkiin mahdollisiin tiedotusvälineisiin ja jos eivät itse änkeäkään, niin ainakin media metsästää heidät käsiinsä vaikka kiven alta. Vähän samaan teemaan liittyen aloin tässä pohtia, liittyykö rock`n rolliin ja sen esittäjiin enää minkäänlaista mystiikkaa vai onko se tyystin kadonnut. (Puhun nyt rokista, vaikka kaipa ajatuksen voisi rinnastaa muihinkin musiikinlajeihin). Onko rokin soitto pelkkä ammatti muiden joukossa, ja kokevatkohan rokkarit itsekään olevansa enää mitään spesiaalia? Hotellihuoneita on helppo pistää paskaksi ja kopioida tyylinsä ja elkeensä joltakulta suurelta staralta, mutta jääkö se siihen? Tuntuu siltä, että kaikki yrittävät pinnalle niillä samoilla konsteilla, eikä kukaan keksi mitään omaa tai repäisevää. Onko se kiinni levy-yhtiöiden konservatiivisuudesta vai ovatko bändit itsekin jo hyväksyneet teesit, joiden mukaan tuttu ja turvallinen on aina se paras vaihtoehto. Ketä kiinnostaa kuulla, että tässä on nyt nelimiehinen rock-bändi nimeltä Tauluviivain jossa soittavat Jaakko, Pekka, Ismo ja Kauko jotka ovat kaikki kivoja ja fiksuja poikia Lohjalta?
 
Jotenkin tuntuu siltä, että rokkarit on tuotu jopa turhankin lähelle yleisöään. En kuitenkaan aja takaa sitä, että rokkareiden pitäisi kukkoilla ja muistutella tavan takaa olevansa yleisöään arvokkaampia. Ajatusta on hankala pukea sanoiksi joten käytetään esimerkkejä. Esimerkiksi: Mua ei olisi kiinnostanut vähääkään tietää, että Ozzy ei osaa käyttää telkkarin kaukosäädintä ja että hänen kotonaan asuu lauma pieniä koiria, jotka kaikki tyynni paskantavat matolle. Mä olisin halunnut kuvitella, että kiertueiden välillä Ozzy asuu synkässä vanhassa linnassa, lukee Necronomiconia ja pureskelee puluilta päitä irti. Enkä mä olisi halunnut nähdä miten Andy ja Angela elelevät siviilissä ja matkustavat taksilla pitkin pääkaupunkiseutua. Fuck reality, mä olisin halunnut pitää kiinni niistä omista mielikuvistani!
 
Luin juuri tänään vanhasta Guitar Worldista, miten ZZ Topin Dusty Hill kelasi sitä, miten hän menee kauppaan ja myyjä tuijottaa häntä sen näköisenä, että mitä tuo täällä tekee ja mihin ne musavideoista tutut autot ja vähäpukeiset tytöt jäivät. Se, että porukka sotkee siviilipersoonan lava- ja levypersoonaan on varmaankin taiteilijalle itselleen raskasta, mutta juuri tuossa kiteytyy mun mielestä hyvin se tietty mystiikka joka on hyvin olennainen osa rockia. Siinä esiintyjässä on oltava jotain, mikä erottaa hänet ns. tavallisista pulliaisista. Se on sitä abstraktia ylimaallisuutta, joka saa kakarat ostamaan kitaroita ja muita soittovehkeitä ja imitoimaan idoliaan peilin edessä. Varmaan jokaisella meistä on ollut lapsuudessa, nuoruudessa ja nykyhetkessäkin joku tällainen Elämää Suurempi vaikuttaja.
 
Onko näiden vaikuttajien aika ohi? Onko rock `n rollin hohto tosiaan katoamassa, vai kuvittelenko mä vain? Pitäisikö rokin ja sen esittäjien olla irrallaan arkitodellisuudesta, vai onko kaiken oltava yhtä tuttua ja käsinkosketeltavaa kuin ranskanleipä? Kuka mitä häh?
Don`t mess with the countryboys
toxic
26.06.2004 01:49:54
Onko näiden vaikuttajien aika ohi?
 
Nöy.
 
Onko rock `n rollin hohto tosiaan katoamassa, vai kuvittelenko mä vain?
 
Nöy. Kuvittelet vain.
 
Kuka mitä häh?
 
Sleepy sleepers. Mistä noudan palkintoni?
HaloOfFlies
26.06.2004 02:38:09 (muokattu 26.06.2004 13:44:46)
 
 
Kieltämättä tuossa on pointtia. Kun ajatellaan hieman rock-historiaa, siellä on bändejä ja artisteja, joita ympäröi tietynlainen myytti, The Beatles, Jimi Hendrix, Doors, Kiss, Alice Cooper, Led Zeppelin... Bändejä ja artisteja jotka kiehtovat ihmisiä vuodesta toiseen. Itse en nykybändeissä juurikaan tällaista samanlaista myyttisyyttä tai mystiikkaa havaitse, siitä syystä että ne ovat niin kaupallisia. Edellä mainitut yhtyeet ja artistit ovat/olivat kuitenkin ihmisille sellaisia että niihin liittyi kaikenlaisia kuvitelmia ja uskomuksia. Ne muuttivat ihmisten elämiä. Ihmiset ostivat niiden levyjä, ostivat kitaran tai basson tai rummut tai soittivat ilmasoitinta peilin edessä niiden musiikin tahtiin. Niissä oli sitä jotain. Moniko nykybändeistä on 10-20 vuoden päästä samassa asemassa? Veikkaanpa ettei kovinkaan moni. The Darkness, Tool, System Of A Down ja The Datsuns ovat potentiaalisia ehdokkaita, mutta niiden jälkeen tulee valitettavasti aivan liian paljon tyhjää. Nykyään yhtyeet ovat ihmisille sellaisia että niiden levyjä ostetaan mutta eipä sitten oikeastaan paljon muuta. Onko rockista katoamassa hohto? Valitettavasti näin taitaa olla.
"Kun sä olet tornissa, sä olet siellä ylhäällä ihan up yours", Matti Nykänen
PomppoK
26.06.2004 02:42:11
 
 
Kolme sanaa:
 
Maynard James Keenan
"I've been busier than a one-armed bass player."
    Liity sinäkin TIISTAI-klubiin. Kaupan päälle klubitakki kuolakaukalolla ja keskuslämmityksellä!
Härski
26.06.2004 09:34:03
Kolme sanaa:
 
Maynard James Keenan

 
Kolme kirjainta ja yksi kysymysmerkki:
 
WTF?
Bee-äf
26.06.2004 10:45:19
Rokin hohto on musiikissa, ja se mystiikka mikä niihin on liittynyt on ollut yleensä nuorten miesten keskenkasvuista seksi/väkivalta/yms-glorifiointia - mikä on meikäläistä yleensä ärsyttänyt, muttei haitannut kun musiikki on mahtavaa.
Pluto
26.06.2004 11:44:48
Rokin hohto on musiikissa, ja se mystiikka mikä niihin on liittynyt on ollut yleensä nuorten miesten keskenkasvuista seksi/väkivalta/yms-glorifiointia - mikä on meikäläistä yleensä ärsyttänyt, muttei haitannut kun musiikki on mahtavaa.
 
Veit sanat suustani!
 
Mua ei pahemmin kiinnosta rokkarit henkilöinä, ja tuntuu että se tähtikultti ja sankaripalvonta on tosiaan pikku hiljaa kuihtumassa. Ja se ei minun mielestäni ole mikään huono asia. Ihmiset ovat vuosien saatossa aina löytäneet jotain bändejä, joista ajatellaan että "Jes, tää on nyt se mun juttu", ja sitten se bändi joskus kuitenkin hajoaa, kitaristi rupeaa myymään huonekaluja ja laulaja tekee surkean comebackin Japanissa. Eli kaipa ihmiset ovat vuosien saatossa jo vähän oppineet, ettei niihin rokkibändeihin kannata omaa elämäänsä sitoa, vaan musiikista voi nauttia ilman että palvoo sen tekijää.
Dillon, you son of a bitch!
Fortune
26.06.2004 12:05:37
Kyllä Jani puhuu ihan asiaa ja huomio tästä demystifikaatiosta on ihan oikea.
 
Ehkä tuo on oire nyky-yhteiskunnasta ja siitä, että rockista yritetään saada kaikin puolin samanlaista salonkikelpoista bisnestä kuin vaikkapa paperikoneiden myynnistä. Jone Nikulan kolumni viimeisimmässä Nyt-liitteessä käsitteli tätä "uskottavuusongelmaa", häntä korpesi se, että uutisointi ei ota rock-bändien kaupallista menestystä yhtä vakavasti kuin esim. Nokian menestystä, vaikka raha liikkuu samalla tavalla.
 
Itse en näkisi tuossa mitään ongelmaa, rockin kuuluukin olla tietyllä tavalla naiivia ja kaiken tuommoisen ryppyotsaisuuden ulkopuolella.
 
Enkä usko, että bisnesmielessäkään on mitään väliä, miten menestystä uutisoidaan, levyjen ostajat eivät talousuutisten perusteella päätöksiään tee (tai jos tekevät, niin ollaan menty jo liian pitkälle).
 
Eli nyt tosi-tv:t yms. yrittävät tuoda rokkarit lähemmäksi ihmisiä ja tehdä heitä tutuksi. En tiedä ajattelevatko sarjojen tekijät yms., että mystiikka rockin ympärillä ei enää puhuttele nykyihmistä, kyllähän kaikki muukin on vesitetty nykyään (miettikää nyt lastenkirjojakin, ennen niissä oli kontrastia ja voimaa, nyt vain hyssyttelyä, puhuvia kaivureita ja ihan nollat taulussa -meininkiä, Harry Potterit ovat rankempia positiivisella tavalla ja myyvät kuin häkä...).
 
Ylipäätään lastenkulttuurista on minusta hyvä tulkita koko kulttuurikentän tilaa, siellä on niin rehellinen yleisö ja kaikki mahdolliset kieroutumat tuotantokentässä voimistuvat ja saavat kohtuuttomat mittasuhteet.
 
Ei uskalleta tuoda ihmisen eteen mitään oikeasti vahvoihin tunteisiin viittaavaa, koska ajatellaan nykyihmisen olevan joko liian kiireinen tai herkkä. Sitten nykyihminen luulee elävänsä suuria tunteita katsomalla yliampuvaa väkivaltaa ja pornoa, vaikka kyseessä on vain itsensä turruttaminen.
 
Miettikää nyt, kuinka vähän oikeasti nykyään jätetään sanomatta esimerkiksi bändien suhteen. Johtuen toki osin mediakulttuurista ja tietoliikenteen tehokkuudestakin, mutta ylipäänsä pr-porukalla ei ole silmää tuoda mitään taikaa artistien ympärille. Totta kai Seiskan ja Suosikin lukijoita kiinnostaa tähtien elämä, mutta niin kiinnosti ennenkin. Ennen sitä kaikkea oli paljon vähemmän, pr-ihmiset ymmärsivät, että liika tarjonta tukehduttaa. Nythän ihmiset eivät edes positiivisessa mielessä hätkähdä mistään, koska tuota "tietoa" tulee joka tuutista tonnikaupalla eikä mihinkään voi edes jaksaa yrittää uskoa.
 
Maailma on kiero, toisaalta ollaan niin avoimia mutta sillä avoimuudella paetaan sitä, mitä oikeasti halutaan ja mikä on oikein.
 
Ei kaikkea tarvitse tietää, maailmassa pitää olla jännittäviä asioita ja illuusioita, mysteereitä sekä taikaa.
"Look behind you, a three-necked guitar!"
Jani The Rock
26.06.2004 12:58:05
 
 
Ei kaikkea tarvitse tietää, maailmassa pitää olla jännittäviä asioita ja illuusioita, mysteereitä sekä taikaa.
 
Juuri tätä mieltä minäkin olen. Ihmisten mielikuvitukselle ei vain nykyään ole paljon käyttöä, kun valmiiksi pureskeltua informaatiota on niin paljon tarjolla. Illuusiot ja mysteerit kuolevat sukupuuttoon kaikilta elämän osa-alueilta, ja se on tosi surkeaa. Mieleeni tulee eräs X-men -sarjakuva, jossa pahuuden jumala Loki lupasi antaa ihmisille paratiisin, mikäli nämä vastineeksi luopuisivat mielikuvituksestaan ja luovuudestaan. Siihenkö suuntaan tässä nyt ollaan menossa. Diili tuntuu vain olevan vielä huonompi, kun jää se paratiisikin saamatta.
 
Todellisuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. Siitä en tiedä, pitääkö se paikkansa. Tylsempää, rumempaa ja raadollisempaa se ainakin on.
 
Mutta jos mä olisin itse tunnettu rock-henkilö, haluaisin ehdottomasti vetää rajan sen julkisen persoonan ja sen välille, mitä mä olen täällä himassa. Voisi kuvitella, että loppupelissä olisi kuitenkin paljon helpompi olla, kun jengi saisi vaan kuvitella, että se ei muuta teekkään kun soittaa kitaraa ja kruisailee autolla. Kenenkään ei tarvitsisi tietää sitä, että se kököttääkin verkkarit päällä telkkarin edessä ja katselee futista. Nykyään rokkareihin ja muihin julkisuuden henkilöihin tuntuu kohdistuvan hirveä paine laittaa itsensä likoon juuri sellaisena kuin he ovat. "Kansa haluaa tietää", sanotaan. Tottakai se haluaa kun se on siihen opetettu, ja mitä enemmän sille annetaan, sitä enemmän se vaatii. Ja fyrkka juoksee mediayhtiöiden taskuun siinä samalla.
 
Screw reality, I`m going home!
Don`t mess with the countryboys
tuomittu
26.06.2004 15:14:45
Kolme sanaa:
 
Maynard James Keenan

 
Tämä nimi tuli minullekin heti ensimmäisenä mieleen.
While hunting in Africa, I shot an elephant in my pajamas. How an elephant got into my pajamas I'll never know.
KTR
26.06.2004 17:12:12
No näissä pinnalla olevissa tähdissä ei kauheasti ole sitä mystiikkaa, mutta jos mietitään niin vähän pienempien piirien jutuissa sitä vielä vähän on. Kai esimerkkinä voisi käyttää vaikka black metal-genreä, kummallisine satanisteine ja kirkonpolttamisine. Ei tosin minuun kolahda, mutta näin esimerkkinä.
On minusta esimerkiksi Ville Valo ainakin vielä vähän semmonen "mystinen" hahmo. Ja vaikka Michael Jackson.
Jos se suurten rock-tähtien mystiikka on kadonnut, niin se on kadonnut niiden rock-tähtien mukana. Ei nykyään ole semmoisia suuria rock-jumalia enää.

Olipas paska kirjoitus.
Mako
26.06.2004 17:37:41
 
 
Ei nykyään ole semmoisia suuria rock-jumalia enää.
 
Joo. Mutta on sitä mystiikkaa jäljellä. Rippeet ainakin.
 
Itse en pidä reality-tv:stä, making of-dokumenteista ja vastaavista. Tuntuu ettei kukaan katso leffojakaan "satuina" kuten itse teen, vaan ihmettelee kuvakulmia ja roolisuorituksia. Kauhean kliinistä. Itse tykkään elokuvan parissa (ja varmaan osin musiikinkin,) irtautua todellisuudesta ja arjesta. En halua tietää, että LOTR-leffat kuvattiin bluescreenin edessä ja nähdä Fonzieta vanhana. Palauttakaan illuusioni, perkele.
 
(aiheen vierestä, sori sori sori)
"Kuka minä on, missä minä on? Kun nyljetty on nahka mustan hevosen ja lampaan olen alaston"
Fuzzy Boner
26.06.2004 18:03:33
Olin jo varma että "Tupuna" olis jo kommentoinu tähän ketjuun... Noh, kohta varmaan.
My name is Baron, Fuzzy Baron! SlowBlind, This is 4 U!
sarkjan
26.06.2004 18:13:05
Jani puhuu jälleen silkkaa asiaa! Itsekin olen joskus pohdiskellut juurikin tuota 'mystiikka-asiaa' tietynlaisena mielenkiinnon säilyttäjänä.
 
Mielestäni tästä syystä ainoat todella kiinnostavat artistit/bändit tulevat menneiltä vuosikymmeniltä, jolloin ei ollut nykyisen kaltaista kaiken paljastavaa tiedonvälitys-systeemiä. Jäljellä ovat sopivasti 'mielikuvitusta' ruokkivia kuvia (heh), joitain lehtikirjoituksia sekä tietysti äänilevyt.
 
Tästä vois kirjoittaa paljon muutakin, mutta en minä nyt oikeen osaa, heh.
Minne kaikki plekut kadonneet - Where have all the plectrums gone
HaloOfFlies
26.06.2004 19:27:19 (muokattu 26.06.2004 19:33:15)
 
 
Juuri tätä mieltä minäkin olen. Ihmisten mielikuvitukselle ei vain nykyään ole paljon käyttöä, kun valmiiksi pureskeltua informaatiota on niin paljon tarjolla. Illuusiot ja mysteerit kuolevat sukupuuttoon kaikilta elämän osa-alueilta, ja se on tosi surkeaa. Mieleeni tulee eräs X-men -sarjakuva, jossa pahuuden jumala Loki lupasi antaa ihmisille paratiisin, mikäli nämä vastineeksi luopuisivat mielikuvituksestaan ja luovuudestaan. Siihenkö suuntaan tässä nyt ollaan menossa. Diili tuntuu vain olevan vielä huonompi, kun jää se paratiisikin saamatta.
 
Todellisuus on tarua ihmeellisempää, sanotaan. Siitä en tiedä, pitääkö se paikkansa. Tylsempää, rumempaa ja raadollisempaa se ainakin on.
 
Mutta jos mä olisin itse tunnettu rock-henkilö, haluaisin ehdottomasti vetää rajan sen julkisen persoonan ja sen välille, mitä mä olen täällä himassa. Voisi kuvitella, että loppupelissä olisi kuitenkin paljon helpompi olla, kun jengi saisi vaan kuvitella, että se ei muuta teekkään kun soittaa kitaraa ja kruisailee autolla. Kenenkään ei tarvitsisi tietää sitä, että se kököttääkin verkkarit päällä telkkarin edessä ja katselee futista. Nykyään rokkareihin ja muihin julkisuuden henkilöihin tuntuu kohdistuvan hirveä paine laittaa itsensä likoon juuri sellaisena kuin he ovat. "Kansa haluaa tietää", sanotaan. Tottakai se haluaa kun se on siihen opetettu, ja mitä enemmän sille annetaan, sitä enemmän se vaatii. Ja fyrkka juoksee mediayhtiöiden taskuun siinä samalla.
 
Screw reality, I`m going home!

 
Juuri näin itekin ajattelen. Otetaanpa esimerkiksi Kiss. Kaverit aloittivat meikit naamalla 70-luvulla eivätkä antaneet ottaa itsestään ainuttakaan valokuvaa ilman meikkiä (joitakin tosin otettiin mutta niitä ei julkaistu). Tämä yhdessä bändin musiikin, lavapersoonien ja lavashown kanssa loi bändin ympärille taianomaisen myytin, kun ihmiset arvuuttelivat että miltähän Kiss näyttää ilman meikkiä. Lavapersoonat ja -show aiheutti sen, että Kissin jäseniä pidettiin lähestulkoon yli-ihmisinä, kukaan ei tiennyt millaisia Kissin jäsenet siviilissä olivat tai mitä tekivät. Nykyään ei juurikaan tämänkaltaisia myyttejä löydä, kiitos tosi-tv:n muitten muassa.
"Kun sä olet tornissa, sä olet siellä ylhäällä ihan up yours", Matti Nykänen
Fortune
26.06.2004 19:42:49
Juuri näin itekin ajattelen. Otetaanpa esimerkiksi Kiss. Kaverit aloittivat meikit naamalla 70-luvulla eivätkä antaneet ottaa itsestään ainuttakaan valokuvaa ilman meikkiä (joitakin tosin otettiin mutta niitä ei julkaistu). Tämä yhdessä bändin musiikin, lavapersoonien ja lavashown kanssa loi bändin ympärille taianomaisen myytin, kun ihmiset arvuuttelivat että miltähän Kiss näyttää ilman meikkiä. Lavapersoonat ja -show aiheutti sen, että Kissin jäseniä pidettiin lähestulkoon yli-ihmisinä, kukaan ei tiennyt millaisia Kissin jäsenet siviilissä olivat tai mitä tekivät. Nykyään ei juurikaan tämänkaltaisia myyttejä löydä, kiitos tosi-tv:n muitten muassa.
 
Juuri näin. Vaikken muuten esimerkiksi Slipknotin päälle ymmärräkään, niin imago on niin pirullisen hienosti rakennettu, että ihan puistattaa. Vaikka vanha ideahan ne naamarit ovat ja nyt ne taas tuntuvat kärsivän inflaation, kun joka ikinen teinibändi on Pelle Hermanni -naamari päässä rokkaamassa, mutta kyllä se vain hyvin tehtynä toimii.
 
Kiss on kaikesta parjauksesta huolimatta yksi parhaita esimerkkejä täydellisestä rock'n'roll -showsta.
"Look behind you, a three-necked guitar!"
Henko
26.06.2004 21:47:38
 
 
Ajat muuttuu. Tai emmä tiä. Ehkä ihmiset ei vaan enää oo semmosia oikeita friikkejä niin usein kuin ennen. Ei tuu kyllä esmerkkejäkään mieleen, mutta kyllähän noi rokkarit joskus on siviilissäkin semmosia ku lavalla. Toiset vetää roolia, jotkut sattuu olemaan semmosia oikeesti. En tiiä kumpi on parempi/pahempi.
Tuskin se Danzigin Glenu (respect!) silittelee kämpillään hännäkkäitä deemonimuijia, mutta Rollinsin Henkka varmaan nostelee painoja, ihan niinkuin se uhoaakin.
Mun ilmakitarassa ei oo säröt päällä.
Tee
26.06.2004 22:39:42
Mielestäni ei vain ole kiinnostavia rokkareita, ei siitä ole kauaa kun esim. herra Kurt Cobain rokkaili, ja kyllä on myyttinen hahmo. Samanlailla niitä lehtiä ja tiedotusvälineitä oli silloinkin, mutta vaikkapa samaan aikaan ollut Eddie Vedder vaikka hyvää musaa vetikin ei ollut samanlainen rokkitähti jonka julisteita nappulat löivät seinälleen, henkilöistä se on kiinni.
:K
MattiAuer
27.06.2004 00:16:26
 
 
Onko näiden vaikuttajien aika ohi? Onko rock `n rollin hohto tosiaan katoamassa, vai kuvittelenko mä vain? Pitäisikö rokin ja sen esittäjien olla irrallaan arkitodellisuudesta, vai onko kaiken oltava yhtä tuttua ja käsinkosketeltavaa kuin ranskanleipä? Kuka mitä häh?
 
Kai niitä kaukaa palvottavia rock-kukkoja syntyy tulevaisuudessakin. Itseäni ei kato kyllä haittaa yhtään, kun en ole ikinä kauheasti pitänyt tuosta "myyttinen puolijumala rock-idoli" -jutusta. Olen sitä laatua ihmisiä, jonka mielestä on mukava tietää, kuka minua liikuttaneen taideteoksen tekijä on. Niinku oikeesti.
 
Mutta siis. Kai niitä tulee, jos tilausta kerran on. Reality-trendikään ei jatku ikuisesti, kyllä sitä aikanaan taas keksitään, että rehellistä fiktiota sitä pitää olla. Toivottavasti.
"Uniikki unikorni olikin korni koni!" .m.
HaloOfFlies
27.06.2004 00:50:06 (muokattu 27.06.2004 00:52:25)
 
 
Juuri näin. Vaikken muuten esimerkiksi Slipknotin päälle ymmärräkään, niin imago on niin pirullisen hienosti rakennettu, että ihan puistattaa. Vaikka vanha ideahan ne naamarit ovat ja nyt ne taas tuntuvat kärsivän inflaation, kun joka ikinen teinibändi on Pelle Hermanni -naamari päässä rokkaamassa, mutta kyllä se vain hyvin tehtynä toimii.
 
Kiss on kaikesta parjauksesta huolimatta yksi parhaita esimerkkejä täydellisestä rock'n'roll -showsta.

 
Kissin ohella toinen esimerkki on Alice Cooper. Mies toi lavoille giljotiinit, hirttoköydet, pakkopaidat ja käärmeet ja hänestä kuviteltiin että hän siviilissä puree kanoilta päitä poikki. Alice oli (ja on yhä) illuusion mestari ja kun tähän vielä yhdistettiin hyvä musiikki, Alicesta tuli myytti.
"Kun sä olet tornissa, sä olet siellä ylhäällä ihan up yours", Matti Nykänen
‹ edellinen sivu | seuraava sivu ›
1 2 3
Lisää uusi kirjoitus aiheeseen (vaatii kirjautumisen)