Yleistä keskustelua musiikista ›

Ehkä se on parasta niin.
 
Mutta ei koko totuus. Nykyisin voi kuurotkin nauttia musiikkia tuntoaistin avulla. värähtelyä ja aaltoliikettähän siinäkin aistitaan. Eihän se varmaan musiikkia ole samalla mitta-asteikolla kun korvaisilla, mutta kuitenkin.

Kehittyisimmekö tästä mihinkään?
 
Ollaanko me kehitytty johonkin? Niinkuin jotenkin oleellisesti? Samoja asioita pohditaan kuin Platon ja yhtä hyvällä menestyksellä. ;)
 
Ei vaan. Uusia juttuja ja näkökulmia on ihan hyvä tuoda esiin.

Tuolla edempänä joku asetti perinteisen vastakkaisasettelun taidepiirien ja "normaalien ihmisten" välille. "Normaalille ihmiselle" ei helposti oikein aukea romukasan taiteellinen arvo, ja hän suhtautuu siksi huvittuneesti näihin omasta mielestään ns. elitistisen tekotaiteellisiin hyypiöihin. Kysymys on kuitenkin siitä, että taiteen funktio on muuttunut ratkaisevasti modernismin ajoista. Taiteilijat pyrkivät lopputuloksiin joita katsojat/kuulijat eivät osaa odottaa, ja kokevat työt siksi yhdentekeviksi. Sitten sanotaan että:"Kyllähän mäkin olisin tollaisen osannut tehdä."
 
Tilanne on suurinpiirtein rinnasteinen esim. normaalin musiikin kuuntelijan ja bassotaajuuksien kanssa hikoilevan musiikin ammattilaisen välillä. Normaali ihminen haluaa vain kuulla hyviä biisejä; musiikin toteutus tai siihen liittyvät muut arvot ovat hänelle käsittämättömiä.
 
On mielestäni aika tylsää että elitismiksi leimataan kaikki sellainen jota ei itse ymmärretä. Miksei sitä vain voi hyväksyä että jollain muullakin saattaa olla jotain ajatuksia ja näkemystä joka poikkeaa omasta näkemyksestä?

Täällä on nytkin aivan hirveitä käsiteviidakkoja. Jotkut konservatiivimmat haluavat pitää musiikin rytmissä, melodiassa ja harmoniassa. Nämä ovat jo käsitteenä aika utuisia ja minua ainakin kiinostaisi tietää, miten nämä määritellään. Väittäisinpä, että 99% musiikista, jota soitatte ei ole klassisten harmoniaoppien mukaista.
 
Ei nykytaide ole todellakaan elitististä, vaan yllättävän yksinkertaista. Silloinkun en ymmärrä jotain teosta(tätäkin on sattunut), jätän sikseen ja en ota kantaa(joskus olen palannut myöhemmin), mutta harvoin olen tyhjin käsin lähtenyt. Kyllä nyt edes jotain pitäisi jäädä käteen. Ja taidetta jota en henkilökohtaisesti arvosta löytyy jokaisesta tyylisuunnasta.
 
Useimmiten ymmärtämättömyydessä kyse on opittujen mallien kahleista!
 
Tästä tulee mieleen, eräs Jorma Uotiselta kuulemani tapaus hänen Helsingin kaupunginteatterin tanssiryhmän ohjaajan/koreografin ajoilta. Eräs keski-ikäinen rouvashenkilö oli ollut katsomassa jotain Jorman ohjaamaa juttua, joka ei ollut perinteistä puheteatteria ja sisälti paljon tanssia ja perfomanssitaidetta. Esityksen jälkeen hän oli ihan ulalla, sekä hätääntynyt ja huomasi Jorman aulassa. Rouva oli reipas kysyi:"Miksi minä en ymmärtänyt mitään?" Jorma kysyi rouvalta:"Etkö todellakaan ymmärtänyt YHTÄÄN mitään?!?". Rouva nolostui hiukan ja rupesi latelemaan jotain assosiaatioitaan tyylin: se kehikkohamekohta muistutti minua vähän naiseuden taakan siirtymisetä sukupolvelta toiselle ja siitä ihanasta pienoisrautatiestä tuli mieleen joku tapahtuma lapsuudestani 60-luvulla, jne, jne. Jormalle jäi enää kysymys, että mitä hän sitten ei ymmärtänyt?
 
Tästä näimme, kuinka muotoseikat kavahduttivat ihmisen kauas. Tästä on kysymys nykytaiteen ymmärtämisessä. Ei se ole mitään elitismiä, vaan uusia tapoja käsitellä asioita.

Olen ihmetellyt tuon "puu kaatuu metsässä"-pohdinnan mielekkyyttä. Onhan se nyt fysikaalinen fakta, että kaatuva puu aiheuttaa ilmanpaineen vaihtelua. Ääntä sekin on, vaikka kukaan ei sitä olisi kuulemassa.
 
Niin, tuo asia on ihan selvä kaikille jotka tietävät fysiikan alkeita.
 
Toisaalta tuontyyppisellä logiikalla voidaan tehdä muita pohdintoja. Moni on tässä ketjussa ansiokkaasti todennut, että se, mikä on musiikkia, riippuu vastaanottajan reaktioista. Se, että mä yksin kuulen Eminemin tuotoksia, ei aiheuta musiikillista reaktiota, eikä näin ollen ole musiikkia.
 
Jos Eminemin levyä soitetaan metsässä, kuuluuko musiikkia?
 
Hmm. Ei kai. Eikä kuuluisi, vaikka mä olisin kuulemassa.

"Keisarin uudet vaatteet" on loistava satu ja kertoo meistä ihmisistä todella paljon.
 
Joo! Kirjoitin joskus juuri tuosta sadusta ja nykytaiteesta kolumnin yhteen opiskelijalehteen (otsikolla "Keisarin uudet leikkaukset"). Sen jutun jälkeen tuosta aiheesta tuli muutamankin kerran jutusteltua eri tilanteissa.
 
Taide voi myös "virittää" ihmistä, niin että hän näkee yhden teoksen näkemisen jälkeen muissakin töissä sellaisia arvoja, joita hän ei nähnyt ennen. Toki myös itse tekeminen - jos vaikka opettelee piirtämään - saa tällaista aikaan ihmisessä.
 
Itse oon huomannut tuollaista - lähinnä ehkä kuitenkin niin, että niiden perinteisemmän taiteen mestareita arvostaa entistä enemmän. Kun tietää, miten s a i r a a n vaikeaa on saada ihmisen koko persoona mahtumaan vaikka pieneen lyijykynäpiirrokseen - ja silti mestarit pystyvät siihen - niin oppii kunnioittamaan osaavia taiteilijoita entistä enemmän.
 
Siinä ruosteisessa fillarissakin voi nähdä vaikka valon käyttäytyvän jollain mielenkiintoisella tavalla, sommitelmallista hienoutta, tms. Kyllä mä niistä olen useinkin jotain löytänyt - mutta: onko tuollainen taide merkittävää? Nimittäin kaikesta löytää jotain ihasteltavaa. Jo kävelyretki suomalaiseen metsään voi tarjota aivan uskomattomia esteettisiä nautintoja.
 
Sen virittyneisyyden feikkaaminen taas on itsensä ja muiden pettämistä: pahimmillaan yritetään valheellisesti nostaa omaa persoonaa sillä, että ollaan mukamas niin fiiniä ja sivistynyttä. Tuommoinenhan on typerää. Silloin on ihan tervettä, että tulee se lapsi ja huomauttaa keisarin olevan alasti.