Yleistä keskustelua musiikista ›

tuleehan sitä nyt kiintymys mitä enemmän yhteistyössä ollaan. varsinkin torvet.
et saa varmasti uutta tuttavuutta niin täydesti soimaan, koska ette tunne.
samahan se on kuin ihmisten kanssa..

Voit rakentaa kilometrikaupalla aitaa ja kukaan ei sano sua aidanrakentajaksi. Voit rakentaa puoli tusinaa taloja ja kukaan ei sano sua talonrakentajaksi. Voit myös kertoa baarissa vitsejä joille jengi nauraa ja kukaan ei sano sua vitsinkertojaksi, mutta ei tarvii kuin kerran kaataa kitara niin aina on kitaranrikkoja...
 
No taisteluarvet kitarassa vain parantavat ulkonäköä, mutta kyllä jos Lessu hujahtaa nurin niin että kaula menee poikki, niin siinä on lähimmäiset melko suuressa vaarassa vähän aikaa. Aivan painajainen!
 
On muuten jännää miten se uutuuden vaaliminen menee ohi. Mulla se helvetillinen ja järjetön säämiskällä hinkkaaminen loppui siihen kun tuli eka kolhu. Nyt on hyvä mieli ja muutama skraidu ei meinaa mittään...

se on työkalu.

et saa varmasti uutta tuttavuutta niin täydesti soimaan, koska ette tunne.
samahan se on kuin ihmisten kanssa..
 
Milläköhän tavalla soitat ihmisiä..

Milläköhän tavalla soitat ihmisiä..
 
etkö itse muka koskaan?
ihmisten käsittely ja tietynlainen manipulointi on aika hyvin mielestäni verrattavissa soittamiseen.

etkö itse muka koskaan?
 
e.
 
ihmisten käsittely ja tietynlainen manipulointi on aika hyvin mielestäni verrattavissa soittamiseen.
 
Aha. Minä jo ehdin luulla ihan muuta. Mutta sehän olikin vain viatonta manipulaatiota.

ihmisten käsittely ja tietynlainen manipulointi on aika hyvin mielestäni verrattavissa soittamiseen.
 
Toivottavasti et oo lyömäsoittaja.

Välillä mää rankasen niitä.
 
Repesin pikkusen huolella! Niin mutta tosiaan. Mulla on kotona kellopeli, kitara, huuliharppu ja sello. Kohtelen niitä kuin kuvitteellisia lapsiani. Tosin sellosta ei niin väliä, sen soittamisesta en pidä, sillä pakotussyistä soittaminen on inhottavaa.

Tosta -83 Squier stratosta en luovu, en koskaan!
 
Samoin! Tosin '82.

Hmm, tällä hetkellä taitaa olla vielä niin että soittopelini ovat niin tuoreita ettei kovinkaan syvää suhdetta ole päässyt syntymään. Toista se oli ennen kun soitin tädin vanhalla Landolalla tahi umpisurkealle Squierilla joka kolahti lattiaan ja kuoli.
 
Rumpupuolelta virvelit ja symbaalit on sellasia että niihin helposti kiintyy...
En luopuisi haikastani, DW-virpastani enkä Zildjian K chinastani.

Hullu!
 
Niin siis treenikämppä on vain meidän bändin ihan ikiomassa käytössä että mitään väärinkäytös- tai murtautumisvaaraa ei ole. Ja piti mun vielä kerran käydä katsomassa niitä ennen kesämuuttoa..

Nykyään kun soittelen vanhoilla kitaroilla, niin eipä haittaa vaikka kaula irtoais. Viperi on eriasia: Nykyään en anna kenenkään edes koskettaa sitä, jos näen, että joku on siirtänyt sitä.. Perkele. Pölyt ja hiet sun muut pyyhin aina kun vain huomaan sitä olevan. Joskus rupeaa vituttamaan ihan kunnolla kun sitä on edes hipaistu tai edes katsonut sitä. "Mun huora" ;)
 
Jos se sitten joskus hajoaa, niin pidän sille hautajaiset.

kyllä mulla on tuo myös telecaster josta en mistään hinnasta voisi luopua. asiaa on hankala kuvailla, mutta vuosien varrella siihen vaan on kasvanut niin suuri tunneside ettei mitään rajaa. millään muulla kepillä ei soitto suju niin hyvin kun sillä, eikä millään instrumentilla soitto tunnu niin hyvältä kun sillä. on sille joskus tullut annettua kovalla kädellä, mutta sitä on mahdoton välttää jos pääsee kunnolla fiiliksiin. alkuunhan sitäkin tuli pidettyä kuin kukkaa kämmenellä, mutta nyt pienistä naarmuista/kolhuista ei jaksa enää ressata. siitä en luovu. älä pidä muita kitareja jne jne...
 
kyllä tuo naama-amiksen aamuinen tyriminen vähän kylmäs. ehkä sitä on pieni tunneside kaikkiin kuuusikielisiin.

ehkä sitä on pieni tunneside kaikkiin kuuusikielisiin.
 
Kuten kaikkiin muihinkin instrumentteihin.

Samoin! Tosin '82.
 
Ei nyt kasariluvun alun stratosta voi luopua!

Heittelen välillä rakasta kitaraani patjoille tai sohville. Joskus pistän sen lattialle kun en jaksa viedä standiin. Hyvin harvoin harrastan mitään puhdistus juttuja. Jos naarmuja tulee niin tulkoot .

Mun soittopelit ei tiedä toisistaan. Ei ne kuitenkaan ymmärtäis, etten jaksa samaa räplätä loppuelämääni.

Meidän musiikinluokassa on aina kaikki soittimet ilman koteloita ja toisten hajotettavana. Ilmankos onkin aina korjaajalla bassot, kitarat ja viulut! Tuntuu pahalle tuo tuollanen.

lämmin, hellä ja hyvä. kotona basso, kitara, piano ja erinäinen määrä etnopuhaltimia ja munniharppuja.

Suhde on lämmin mutta vakaa. Tarkoitus ei ole soittopeleistä luopua vaikka välillä osa on kauankin aikaa ilman hellää kosketustani. Mutta eipä ole mitään erityistä syytä niistä luopua ja onhan jonkinlaista sidettäkin ehtinyt muodostua monien yhteisten vuosien aikana.
 
Omatekemien kanssa side on heti alusta jo vahva kun on joutunut olemaan synnytyksessä hyvin perinpohjaisesti läsnä. Arvan mainitsema soittopelien lahjaksi anto kuulostaa erittäin hienolta tavalta luopua omatekemistä, mutta toistaiseksi niitä ei vielä niin riesaksi asti ole että sen takia pitäisi pois antaa.
 
Lommot sun muut ei liiemmin mua haittaa, kertovatpahan omaa tarinaansa soittopelin elämäntaipaleesta ja tuovat tietynlaista karismaa. Eri asia on sitten jos soitin vaurioituu niin että varsinainen soitettavuus heikkenee - eipä sitä mielellään puutöihin tai tapituksiin tai muuhun vastaavaan lähde vain sen takia että hihnalukko nyt oli jäänyt ostamatta.
 
Lapio tuossa mainitsi ettei viitsi Lespallaan kännissä soittaa - pöh, mie soitan mielelläni pikku pörrissä just suosikkipeleillä! Jyrkemmässä tuubelissa nyt ei soitosta muutenkaan tule mitään joten ei viitsi edes vaivautua.