Yleistä keskustelua musiikista ›

sub zero: jotka selvästi eivät kulje blues-kaavassa eivätkä siten oikein tunnu bluesilta eivätkä rock'n'rollilta
 
Erittäin hyvin sanottu.
 
Nautin tämmöisestä enemmän kuin mainitsemistasi.

Yallup: Tässä ehkä osviittaa, mitä R&B edusti 70-luvulla. Vuonna 1974 Douglasin "Kung Fu Fighting" ykkösenä. Top 100 löytyy Stevie Wonderia, Gloria Gaynoria, Jackson 5, Aretha Franklinia, James Brownia - jopa Elton John. Mutta ei Dr. Feelgood, vaikka silloin julkaistiin "Down by the Jetty". Onko minua huijattu?
 
https://playback.fm/charts/rnb/1974
 
Down By The Jetty julkaistiin 1975 eikä ollut Englannissakaan mikään listahitti. Mutta Suomessa oli. Vaikka nyt ehkä viittasitkin noihin USA-UK erilaisiin genremääritelmiin.

Tämä lanka innosti tutkailemaan lähdekirjallisuutta rhythm and blues-käsitteen ympärillä.
Kirjassaan Sweet Soul Music Peter Guralnick (valkoinen), jolla oli ollut vankka mielipide, että soul on totuutta ja tuskaa ja että rhythm and blues kaupallista 40/50-luvun himphamppua, yllättyi haastatellessaan 60-luvulla etelän soul-väkeä siitä, että nämä puhuivat yleensä rhythm and bluesista kun aiheena oli soul.
 
Kirjassaan The Death of Rhythm and Blues Nelson George (musta) määrittelee rhythm and bluesin käsittämään kaiken mustan populäärimusiikin 40-luvulta aina discon 70-luvun lopulla suorittamaan armolaukaukseen. Hän myös laajentaa rhythm and bluesin sosioekonomiseksi käsitteeksi, mikä on ymmärrettävää 60/70 lukujen musiikkiympäristön koostuessa pienistä levymerkeistä, pienistä radioasemista, pienistä levykaupoista, paikallisista hiteistä, jotka kaikki sitten kuolivat pois suurten yhtiöiden omiessa tuotantokoneistot ja markkinat, mutta myös nuoren asiakaskunnan muuttuneesta mausta.
 
Eli käsitettä rhythm and blues voidaan tulkita monella tavalla. Mutta toisaalta tällaiselle vanhalle lokeroijalle sopii Blues Newsin vuoden 1984 lukijoiden äänestyksen tulokset ja varsinkin kategoriat: blueslaulaja, blueslaulajatar, blueskitaristi, bluesharpisti, bluespianisti, joiden jälkeen vasta tulee rhythm and blues ja vielä erillisenä doowop että rock'n'roll. Yllättävän hyvin artistit ovat pysyneet äänestyksessä omissa karsinoissaan. Oletettavasti näin tarkka jako on vaikuttanut aikoinaan allekirjoittaneen mielipiteen muodostukseen. Hieman huvittavaa on, että Rolling Stones keikkuu rhythm and blues-listan hännillä vielä vuonna 84, kun kyseessä kuitenkin on asiantuntijalukijoiden pienlevikkijulkaisu.
 
Mutta kuten Charlie Gillett (britti) kirjassaan The Sound of the City toteaa, niin 50/60 luvun vaihteessa amerikkalaisella tuontitavaralla kuten folk, jazz ja blues oli voimakas vaikutus brittien musiikkielämään ja vuonna 1963 New Musical Express piti (britti)rhythm and bluesia vallitsevana musiikkityylinä Lontoon klubeilla.
Tästähän sitten ketsuppipullo aukesi: Mersey Beat Beatlesin linjoilla, Manfred Mann ja Tom Jones poppikamaa, Rolling Stones ja Animals ränttämeiningillä sekä Kinks ja Who rokkilinjalla, josta Gillett vetää jatkumon progeen saakka.
 
Elikkä kuten nykysuomeksi kauniisti sanotaan, jos sillä Dr Feelgoodilla on sittenkin rhythm and bluesia geeneissään tarpeeksi. Kyllä Wilkon räimimisessä ja Brilleauxin harputtelussa on riitttävästi tuhtia energiaa 50-luvun mustalle klubille.
 
Kaikkihan alkoi tästä vuoden 1947 Wynonie Harrisin hitistä Good Rockin' Tonight. Kannattaa pitää mielessä jos meinaa nukahtaa Coldplayn aikuisrokkiin.
 
https://www.youtube.com/watch?v=wk5KtApsk0Y

uusikaveri: Tämä lanka innosti tutkailemaan lähdekirjallisuutta rhythm and blues-käsitteen ympärillä.
Kirjassaan Sweet Soul Music Peter Guralnick (valkoinen), jolla oli ollut vankka mielipide, että soul on totuutta ja tuskaa ja että rhythm and blues kaupallista 40/50-luvun himphamppua, yllättyi haastatellessaan 60-luvulla etelän soul-väkeä siitä, että nämä puhuivat yleensä rhythm and bluesista kun aiheena oli soul.
 
Kirjassaan The Death of Rhythm and Blues Nelson George (musta) määrittelee rhythm and bluesin käsittämään kaiken mustan populäärimusiikin 40-luvulta aina discon 70-luvun lopulla suorittamaan armolaukaukseen. Hän myös laajentaa rhythm and bluesin sosioekonomiseksi käsitteeksi, mikä on ymmärrettävää 60/70 lukujen musiikkiympäristön koostuessa pienistä levymerkeistä, pienistä radioasemista, pienistä levykaupoista, paikallisista hiteistä, jotka kaikki sitten kuolivat pois suurten yhtiöiden omiessa tuotantokoneistot ja markkinat, mutta myös nuoren asiakaskunnan muuttuneesta mausta.
 
Eli käsitettä rhythm and blues voidaan tulkita monella tavalla. Mutta toisaalta tällaiselle vanhalle lokeroijalle sopii Blues Newsin vuoden 1984 lukijoiden äänestyksen tulokset ja varsinkin kategoriat: blueslaulaja, blueslaulajatar, blueskitaristi, bluesharpisti, bluespianisti, joiden jälkeen vasta tulee rhythm and blues ja vielä erillisenä doowop että rock'n'roll. Yllättävän hyvin artistit ovat pysyneet äänestyksessä omissa karsinoissaan. Oletettavasti näin tarkka jako on vaikuttanut aikoinaan allekirjoittaneen mielipiteen muodostukseen. Hieman huvittavaa on, että Rolling Stones keikkuu rhythm and blues-listan hännillä vielä vuonna 84, kun kyseessä kuitenkin on asiantuntijalukijoiden pienlevikkijulkaisu.
 
Mutta kuten Charlie Gillett (britti) kirjassaan The Sound of the City toteaa, niin 50/60 luvun vaihteessa amerikkalaisella tuontitavaralla kuten folk, jazz ja blues oli voimakas vaikutus brittien musiikkielämään ja vuonna 1963 New Musical Express piti (britti)rhythm and bluesia vallitsevana musiikkityylinä Lontoon klubeilla.
Tästähän sitten ketsuppipullo aukesi: Mersey Beat Beatlesin linjoilla, Manfred Mann ja Tom Jones poppikamaa, Rolling Stones ja Animals ränttämeiningillä sekä Kinks ja Who rokkilinjalla, josta Gillett vetää jatkumon progeen saakka.
 
Elikkä kuten nykysuomeksi kauniisti sanotaan, jos sillä Dr Feelgoodilla on sittenkin rhythm and bluesia geeneissään tarpeeksi. Kyllä Wilkon räimimisessä ja Brilleauxin harputtelussa on riitttävästi tuhtia energiaa 50-luvun mustalle klubille.
 
Kaikkihan alkoi tästä vuoden 1947 Wynonie Harrisin hitistä Good Rockin' Tonight. Kannattaa pitää mielessä jos meinaa nukahtaa Coldplayn aikuisrokkiin.
 
https://www.youtube.com/watch?v=wk5KtApsk0Y
 
Tuohan oli oikein hyvä kirjoitus ja tämä Wynonie Harris kuulosti melkein Dr Feelgoodin esiasteelta.

Wynonie Harrisilta suosikkikappaleeni on Keep on Churnin'. kai siinä voin kirnuamisesta lauletaan...

Epämuusikko: Wynonie Harrisilta suosikkikappaleeni on Keep on Churnin'. kai siinä voin kirnuamisesta lauletaan...
 
Tosiaan Wynonie oli kovasti makean ja rasvaisen perään kuten lauluissa tyttöystävän jälkiruokavanukaasta tai viskin ja kääretortun yhdistelmästä.
 
Näistä sen aikuisista harrasteista kertovalta levyltä Nasty Rhythm 'n' Blues löytyy tämmöinen pieni itsekehu.
 
https://www.youtube.com/watch?v=IUZ1q-4067Y

uusikaveri: Tosiaan Wynonie oli kovasti makean ja rasvaisen perään kuten lauluissa tyttöystävän jälkiruokavanukaasta tai viskin ja kääretortun yhdistelmästä.
 
Näistä sen aikuisista harrasteista kertovalta levyltä Nasty Rhythm 'n' Blues löytyy tämmöinen pieni itsekehu.
 
https://www.youtube.com/watch?v=IUZ1q-4067Y
 
Just eilen mietin 60 minute man -biisiä, eipä tämä siitä paljon heittäny.