Yleistä keskustelua musiikista ›

StJerky: Sama juttu ollut jo 80-luvulta asti. Mutta se harmittaa, että näkemisen arvoiset livebändit alkaa olla harvassa.
 
Taidan sitten olla kuitenkin suhun verrattuna nuori. Kyllä mulla vielä 90-luvulla (jolloin siis olin vielä ainakin mielestäni nuori) oli tarve löytää uutta hienoa musiikkia ja sitä löysinkin. Myöskin olen löytänyt reippaiden 10 vuoden aikana semmosta hienoa 90-luvun musaa, josta en sillo aikanaan ollut tietoinen. Mutta 2000-2022 aloittaneiden uusien mielenkiintoisten artistien lista on sitten taas aika lyhyt. Mutta joo, enpäs edes muista millo olisin viimeeksi nähny jonku mulle ennenkuulemattoman bändin hienon keikan. Kaikki keikat, mitä olen tänä vuonna nähny on ollu vanhojen starbojen keikkoja. No joo, itseasiassa Kaustisilla näin Zäpämmien keikan, joka oli varsin hieno enkä tienny koko duosta yhtään mitään, mutta ehkä sitä ei lasketa.

Kefiiri: Hesarissa oli artikkeli tuosta tietämättömyyshommasta. Ja Gettomasasta.
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000009201202.html
 
Iha mielenkiintoinen juttu. En mää kyllä tietoisesti halua olla tietämättä semmosia musa-artisteja, joista en voisi vähempää välittää. Aina mua on populaarimusakulttuuri yleisesti kiinnostanut, tokihan sitä ei kukaan millään voi tietää kaikkea, kun artisteja on miljoonia ja muisti on vajavainen. Ja eniten tietää luonnollisesti semmosesta, mikä kiinnostaa. Toki jos mulla ei olisi lapsia, jotka fanittavat nykymusaa, voi olla että Gettomasa olisi ollut mullekin neverheard. Mahdollisesti häntä kuitenkin soitettiin Radio Helsingissä sillo ku sitä vielä kuuntelin. Kyllä mää ihan ton identiteettijutun allekirjoitan, mutta toisaalta vähä tökkii se osittain, ihan niinku me kaikki ihmiset oltaisiin semmosia, että me rakennetaan tietoisesti itsellemme lähes jotaki "brändiä". Toki kaikilla ihmisillä on porukkaan kuulumisen tarve, mää oon toisaalta aina ajatellu niin, että jos en omana itsenäni pysty johonkin porukkaan kuulumaan, niin en mää itseäni ala sen porukan mukaan muuttamaan. Saan mää toki paljon íhmetteleviä katseita, kun en tiedä urheilusta yhtään mitään, mutta enpä ala sen takia jotaki urheilutietoutta tankkaamaan.

Epämuusikko: Lisään soppaan vielä, että musiikin emotionaalisen vaikuttavuuden / "liikuttavuuden" alasajo käy käsikynkkää musiikin muun dehumanisoinnin ja itseisarvon poistamisen kanssa. Akkarit, modulaatiot ja yli viiden pennin lyriikat pois, autotune tilalle, jne.
 
Joku voisi tietysti sanoa, että koska asiat kehittyvät, olisivat takavuosienkin tähdet olleet iloisia voidessaan säveltää samanlaista musiikkia kuin JVG, ja samanlaisella tavalla. Eikö asia ole tällä selvä?
 
Voisiko dehumanisointi merkitä transhumanismia?
 
Nuorten identifioituminen musiikin mukaan väheni 80-luvulta eteenpäin ja vuosituhannen vaihteessa oli jo ohitse. Sikäli ei tietysti ole mikään ihme että musiikki lakkaa olemasta musiikkia. Mutta musiikin vaikutusmekanismit ihmiseen eivät poistu tai vähene ja voisikin kysyä, mihin nyky-"musiikilla" sitten pyritään. Jos sillä pyritään siihen mitä minä luulen eli se on tyhjänpäiväisyyteen suggerointia, on paikallaan kysyä mikä kaikki on valtiollista projektia.
 
Meillähän on julkinen sektori, yksityinen sektori ja ns. kolmas sektori eli kansalaisjärjestöt, säätiöt yms. Kun puhutaan musiikkibisneksestä, tarkoitetaan tietysti ennen kaikkea yksityistä sektoria. Niin sanottu musiikkielämä sitten pitää sitällään nuo muutkin sektorit. Julkinen hallinto toteuttaa hallinnollisia projekteja totta kai ja kolmas sektori on usein käyttövälineenä kun julkisen puolen lonkerot eivät ihan kaikkeen - syystä tai toisesta - riitä.
 
Onko liian uskallettua kysyä, että jos yhteiskuntaa hallitaan dehumanisoidulla suggestiolla, kuka sen sitten toteuttaa. Tuo dehumanisaatio todellakin on nykyisen suosikkimusiikin sisällöllinen olemus joka injektoidaan kuulijaan. Eikö tuo ole aivan tietynlaisen sukupolven määrätietoista kasvattamista.

Käytetäänpä ehkä amerikkalaisinta käsitettä mitä on, eli yhteiskuntaluokkaa. Toinen hyvin amerikkalainen käsite on Jumala. Kumpaakin nykysuomalainen inhoaa. Amerikassa kirjoitetaan ja puhutaan jatkuvasti working classista ja middle classista.
 
Asiaan. Rock-kulttuuri syntyi, kun työväenluokkaiset tarkkispojat alkoivat perustaa bändejä. Heillä ei ollut mitään muuta tulevaisuudelta odotettavissa, dead&jail&or rokkenroll. Se sai häiskät yrittämään tosissaan, rock tai kuolema. Sitten nuo työväenluokkaiset tarkkispojat alkoivat myydä tuotoksiaan via levy-yhtiö, toisille työväenluokkaisille tarkkispojille. Näin vakiintui rock-kulttuuri länsimaissa.
 
Tästä on tultu aika kauas. Kaikilla tasoilla. Seurasin äskettäin koesoittoja ja lauluja parinkymmenen kandidaatin tiimoilta. Käytännössä kaikilla oli akateeminen tutkinto ja vakityö. Kandidaatit keskeyttivät välillä biisin, koska tuli työpuhelu. Kasarilla kun itse aloin hakeutua bändeihin ja koesoitatin muusikkoja niihin, niin kaikki kandidaatit olivat amiksesta. Osa oli asunnottomia, jotkut vapautuneet juuri linnasta. Sellaisten ihmisten kanssa opin soittamaan bändeissä, muodostin kuvan siitä mitä touhu on.
 
Nykyään mindfulness-aikakaudella biisit nähdään vain jonain, joidenka avulla pääsee "purkamaan itseään". Vähän niin kuin terapiatyökaluina. Ihan sama miltä kuulostaa ja mikä biisi, kunhan pääsee "tuulettamaan itseään". Minäminäminä. Kaikki haluavat soittaa enää covereita, kaanonin katsotaan olevan valmis. Kuten pitkälti klassisessa musiikissa. Nykyään kun esittelet oman biisisi, niin suhtautuminen on luokkaa "teitsä muka ton?". Luovuutta pidetään friikkinä, plagioimista perusodotuksena. Niin, niin kyynistä ja nihilististä.
 
Yhteiskunnan arvomaailma sekä koulutustaso on muuttunut rajusti. Vielä 2000-luvun taitteessa saattoi perinteistä countrylyriikkaa harrastaa suht normaalisti. Äskettäin minulle sanottiin, että esimerkiksi Joplinin "Mercedes-Benz" on hengellinen biisi, koska siinä mainitaan sana "God", eikä sitä voi laulaa. Himin vuosituhannen vaihteen lyriikoilla ei menestyisi tänä päivänä. Niissä on aivan liikaa piruja, perkeleitä, jumalia ja enkeleitä. Me olemme olevinamme niin niin jenkkiä nykyään, mutta oikeasti emme ole emmekä halua olla.
 
Siskoni on ollut suuren levy-yhtiön palveluksessa parikymmentä vuotta. Jos soittamisella ei enää elä edes nimeksi, niin eiväthän ihmisetkään soittajia kunnioita. Ihmiset kunnoittavat ihmisiä jotka kykenevät tekemään rahaa. Parhaat kyvyt eivät enää hakeudu lajin pariin, koska raha ei enää liiku siellä. Parhaat kyvyt haluavat ihailua ja rahaa. Osa ihailusta syntyy siitä että saa rahaa.
 
Tällaisia viisikymppisen homeisia keloja. So last season, mutta kuitenkin.
Dumaa en ketään, funtsin vaan tätä lajin muutosta vuosikymmenien aikana.
Eilen oli eilen, ja nyt on nyt.

shuffle: Käytetäänpä ehkä amerikkalaisinta käsitettä mitä on, eli yhteiskuntaluokkaa. Toinen hyvin amerikkalainen käsite on Jumala. Kumpaakin nykysuomalainen inhoaa. Amerikassa kirjoitetaan ja puhutaan jatkuvasti working classista ja middle classista.
 
Asiaan. Rock-kulttuuri syntyi, kun työväenluokkaiset tarkkispojat alkoivat perustaa bändejä. Heillä ei ollut mitään muuta tulevaisuudelta odotettavissa, dead&jail&or rokkenroll. Se sai häiskät yrittämään tosissaan, rock tai kuolema. Sitten nuo työväenluokkaiset tarkkispojat alkoivat myydä tuotoksiaan via levy-yhtiö, toisille työväenluokkaisille tarkkispojille. Näin vakiintui rock-kulttuuri länsimaissa.
 
Tästä on tultu aika kauas. Kaikilla tasoilla. Seurasin äskettäin koesoittoja ja lauluja parinkymmenen kandidaatin tiimoilta. Käytännössä kaikilla oli akateeminen tutkinto ja vakityö. Kandidaatit keskeyttivät välillä biisin, koska tuli työpuhelu. Kasarilla kun itse aloin hakeutua bändeihin ja koesoitatin muusikkoja niihin, niin kaikki kandidaatit olivat amiksesta. Osa oli asunnottomia, jotkut vapautuneet juuri linnasta. Sellaisten ihmisten kanssa opin soittamaan bändeissä, muodostin kuvan siitä mitä touhu on.
 
Nykyään mindfulness-aikakaudella biisit nähdään vain jonain, joidenka avulla pääsee "purkamaan itseään". Vähän niin kuin terapiatyökaluina. Ihan sama miltä kuulostaa ja mikä biisi, kunhan pääsee "tuulettamaan itseään". Minäminäminä. Kaikki haluavat soittaa enää covereita, kaanonin katsotaan olevan valmis. Kuten pitkälti klassisessa musiikissa. Nykyään kun esittelet oman biisisi, niin suhtautuminen on luokkaa "teitsä muka ton?". Luovuutta pidetään friikkinä, plagioimista perusodotuksena. Niin, niin kyynistä ja nihilististä.
 
Yhteiskunnan arvomaailma sekä koulutustaso on muuttunut rajusti. Vielä 2000-luvun taitteessa saattoi perinteistä countrylyriikkaa harrastaa suht normaalisti. Äskettäin minulle sanottiin, että esimerkiksi Joplinin "Mercedes-Benz" on hengellinen biisi, koska siinä mainitaan sana "God", eikä sitä voi laulaa. Himin vuosituhannen vaihteen lyriikoilla ei menestyisi tänä päivänä. Niissä on aivan liikaa piruja, perkeleitä, jumalia ja enkeleitä. Me olemme olevinamme niin niin jenkkiä nykyään, mutta oikeasti emme ole emmekä halua olla.
 
Siskoni on ollut suuren levy-yhtiön palveluksessa parikymmentä vuotta. Jos soittamisella ei enää elä edes nimeksi, niin eiväthän ihmisetkään soittajia kunnioita. Ihmiset kunnoittavat ihmisiä jotka kykenevät tekemään rahaa. Parhaat kyvyt eivät enää hakeudu lajin pariin, koska raha ei enää liiku siellä. Parhaat kyvyt haluavat ihailua ja rahaa. Osa ihailusta syntyy siitä että saa rahaa.
 
Tällaisia viisikymppisen homeisia keloja. So last season, mutta kuitenkin.
 
Minun urani onkin tätä nykyä nousujohteinen koska en ole mikään erityisen lahjakas! Suurinta osaa kaltaisistani lahjattomista tyypeistä vaivaa tosin vika jota minulla ei ole: he matkivat lahjakkaiden egoismia -> minäminäminä. Eikö tuo ole mainostoimistomaailma? Onko niin että mainostoimistot ovat kaapanneet yhteiskunnan?
 
Joskus 50-luvulla oli hyvin vähän keskiluokkaisia ihmisiä jotka kiinnostuivat rokista. Heitä pidettiin kummallisina. Siitä se sitten 60-luvun ja Beatlesin mittaan sitten vähän laajeni.
 
Toisaalta rock on myös futurismia sähkösoittimineen ja sähköisen median välityksellä leviämisineen. Jos rock on menneisyyttä, onko futurismista tullut tarpeetonta? Edustaako tekoäly ja digitaalihärpäkkeet jonkinlaista ekstra-futurismia joka ei ole enää futurismia vaan jotain muuta?
 
Odotan että tekoäly alkaa tehdä niitä biisejä ja levyjä, ei nimittäin mene kauan kun tekoäly ohittaa suurimman osan alan ammattilaisista laatutason ja tekee sen heittämällä. Toivon mukaan ihmiset jaksavat olla niistä kiinnostuneita! Minä ainakin olen.
 
Puhuin tuossa edellä transhumanismista joka on jollain tasolla tietenkin dehumanismia. Toivoisin että kaikkien robottien, tietokoneiden ja tekoälyn aikakaudella inhimillisellä, ihmisen toiminnalla jaksettaisiin alkaa nähdä arvo sinänsä, jos ei muuten niin liikuntatieteellisesti ja kognitiivisesti; soittaessa koordinaatio ja harkintakyky paranee ja ehkä ajattelukykykin.
 
Ja tilennehan on aidosti nolla: ei ole mitään musiikillista tekijää tai piirrettä jota nyky-yhteiskunta jaksaisi arvostaa. On paikallaan kysyä, mikä olisi se paradigma, joka musiikista pitäisi omaksua? Tai olisi kiva omaksua?

Mortte: Taidan sitten olla kuitenkin suhun verrattuna nuori. Kyllä mulla vielä 90-luvulla (jolloin siis olin vielä ainakin mielestäni nuori) oli tarve löytää uutta hienoa musiikkia ja sitä löysinkin. Myöskin olen löytänyt reippaiden 10 vuoden aikana semmosta hienoa 90-luvun musaa, josta en sillo aikanaan ollut tietoinen. Mutta 2000-2022 aloittaneiden uusien mielenkiintoisten artistien lista on sitten taas aika lyhyt. Mutta joo, enpäs edes muista millo olisin viimeeksi nähny jonku mulle ennenkuulemattoman bändin hienon keikan. Kaikki keikat, mitä olen tänä vuonna nähny on ollu vanhojen starbojen keikkoja. No joo, itseasiassa Kaustisilla näin Zäpämmien keikan, joka oli varsin hieno enkä tienny koko duosta yhtään mitään, mutta ehkä sitä ei lasketa.
 
Toki olen uutta hyvää musiikkia löytänyt myöhemminkin, mutta se ei ole ollut mitään mainstreamia.

StJerky: Toki olen uutta hyvää musiikkia löytänyt myöhemminkin, mutta se ei ole ollut mitään mainstreamia.
 
No aikas vähän mainstreamia on ollu munki 70-luvun jälkeisissä suosikeissa. No jos PJ Harvey, Absoluuttinen Nollapiste, Risto ja Liekki ovat mainstreamia niin sitten on ollu jokunen.

Musiikkibisnes on muuttunut katalogi-painoitteiseksi. Suoratoistossa vanhaa musiikkia kulutetaan about 80% kaikesta musiikista, joka näkyy siinä miten isoja starboja niin meillä kuin maailmalla syntyy. Näkyy myös siinä millä hinnalla vanhat tunnetut muusikot oikeuksiaan saavat kaupattua. Homma ei näin musiikin kuluttajana haittaa juurikaan, koska minun näkökulmastani hyvää musiikkia tehdään nykyään paljon ja nautin paljon uusien kiinnostavien artistien etsimisestä ja siitä että artistit joutuvat nykyään esiintymään aiempaa enemmän tullakseen musiikillaan toimeen (eli keikkoja näkee enemmän kuin ennnen). Toisaalta olen myös surullinen siitä että artistien toimeentulo on vaikeutunut eivätkä he enää saa sellaista huomiota ja arvostusta mitä olisivat menneillä vuosikymmenillä saaneet.

En ole koskaan kuunnellut kulloisenkin ajan mainstreamia, joten en tajua miten musa on mennyt pilalle. Mulle se on ollut 43 vuotta aina samaa. Ei siis samaa musaa, mutta joka ikinen vuosi löytyy hyvää ja ennakkoluulotonta kamaa. Voishan sitä joskus varmaan kurkata mitä kaupallisella musalla on tarjottavanaan. Siis muutenkin kuin että satunnaisesti sattuu jostain jotain kuulemaan. Mut en taida jaksaa.

Henri Henri Olavi: En ole koskaan kuunnellut kulloisenkin ajan mainstreamia, joten en tajua miten musa on mennyt pilalle. Mulle se on ollut 43 vuotta aina samaa. Ei siis samaa musaa, mutta joka ikinen vuosi löytyy hyvää ja ennakkoluulotonta kamaa. Voishan sitä joskus varmaan kurkata mitä kaupallisella musalla on tarjottavanaan. Siis muutenkin kuin että satunnaisesti sattuu jostain jotain kuulemaan. Mut en taida jaksaa.
 
No just noin! Tosiasia on että 80-luvulla lapsena radiosta tuli humppaa, Vamos aya Playaa, Lambadaa ja ysärillä jotain Coco Jamboa ja eurodancea.. siihen nähden nykyinen hittimusiikki on peräti hyvää, mutta mikään näistä ei edusta vähääkään sitä mitä ko. kauden musiikki näin jälkeenpäin musadiggarien kanonisoimana näyttää.

Kyllä 1980-90 luvuilla mainstreamistakin löyty esim. sellaisia mun mielestä edelleen hienoja artisteja kuin Metallica, the Cure, Red Hot Chili Peppers, PJ Harvey ja Nirvana ja käsittääkseni soivat myös Suomen radiossa varsinkin sen jälkeen kun YLEn monopoli murtui. Eipä ole varsinkaan 2010-luvulla vastaavia löytynyt hittilistoilta, toki levyjen tekoa ovat nuo mainitsemani jatkaneet paremmalla ja huonommalla menestyksellä Nirvanaa ja The Curea lukuunottamatta.
 
Minusta 2010-luku on ollut pop/rock musassa kaikkien aikojen huonoin, myöskin alternative-osastolla, mutta saa toki olla eri mieltä.

Mortte: Minusta 2010-luku on ollut pop/rock musassa kaikkien aikojen huonoin, myöskin alternative-osastolla, mutta saa toki olla eri mieltä.
 
Mä olen eri mieltä. Kotimainen vaihtoehtomusa on tavattoman monipuolista nykyisin. Mutta bisneksen suhteen sillä voisi mennä paremminkin. Mutta mitäs vaihtoehtomusaa se sitten listaykkösenä enää olisi :)

Kefiiri: Mä olen eri mieltä. Kotimainen vaihtoehtomusa on tavattoman monipuolista nykyisin. Mutta bisneksen suhteen sillä voisi mennä paremminkin. Mutta mitäs vaihtoehtomusaa se sitten listaykkösenä enää olisi :)
 
Riston II-älppy ja Absoluuttisen Nollapisteen Pisara-levyt ovat aivan huippuja, ehdottomasti ainakin mun kaikkien aikojen kotimaisten levyjen top20:ssä! Muuten on mun mielestä ollu aika laimeaa, en voisi vähempää välittää joistaki Maustetytöistä tai Arppasta. Kyllä 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa löytyi meikäläiselle Suomi vaihtoehtomusasta paljon enemmän kuunneltavaa ja niitä tulee kuunneltua nykyisinkin.

Mortte: Minusta 2010-luku on ollut pop/rock musassa kaikkien aikojen huonoin, myöskin alternative-osastolla, mutta saa toki olla eri mieltä.
 
Rock kuoli vuonna 2010, data-analyysi:
 
https://www.youtube.com/watch?v=yAm1UWQSriI

Mortte: Riston II-älppy ja Absoluuttisen Nollapisteen Pisara-levyt ovat aivan huippuja, ehdottomasti ainakin mun kaikkien aikojen kotimaisten levyjen top20:ssä! Muuten on mun mielestä ollu aika laimeaa, en voisi vähempää välittää joistaki Maustetytöistä tai Arppasta. Kyllä 80-luvun lopulla ja 90-luvun alussa löytyi meikäläiselle Suomi vaihtoehtomusasta paljon enemmän kuunneltavaa ja niitä tulee kuunneltua nykyisinkin.
 
Nämä on tosiaan makuasioita, itse pidän tätä nykyistä kautta suomenkielisessä musiikissa parhaana tähän mennessä. Nuoruuden vietin 90-luvulla niin suhde ko. ajan musiikkiin on toki erityinen, mut kyl mä tosiaan nautin nykymusiikista (indiestä yms.) ihan musiikkina enemmän.. hyviä/mielenkiintoisia levyjä tulee paljon enemmän. Tietty menneiltä vuosikymmeniltä on näitä klassisia sielun veljiä, noitalinna huraata, kaukoa, tehosekoitinta, leevi and the leavingsiä yms. jotka on kestäneet aikaa hyvin, onneksi nykyään noitakin on helpompi kuunnella suoratoistona. Silti omassa kuuntelussa pääpaino selvästi ajankohtaisilla bändeillä, joita voi vieläpä nähdä livenäkin useita kertoja vuodessa.

Kapis: Nämä on tosiaan makuasioita, itse pidän tätä nykyistä kautta suomenkielisessä musiikissa parhaana tähän mennessä. Nuoruuden vietin 90-luvulla niin suhde ko. ajan musiikkiin on toki erityinen, mut kyl mä tosiaan nautin nykymusiikista (indiestä yms.) ihan musiikkina enemmän.. hyviä/mielenkiintoisia levyjä tulee paljon enemmän. Tietty menneiltä vuosikymmeniltä on näitä klassisia sielun veljiä, noitalinna huraata, kaukoa, tehosekoitinta, leevi and the leavingsiä yms. jotka on kestäneet aikaa hyvin, onneksi nykyään noitakin on helpompi kuunnella suoratoistona. Silti omassa kuuntelussa pääpaino selvästi ajankohtaisilla bändeillä, joita voi vieläpä nähdä livenäkin useita kertoja vuodessa.
 
Makunsa tosiaan kullakin eikä ole yhtä oikeaa makua. Mulle rakkainta on ihan maahan katsomatta 60-70 -lukujen musa, jota oikeastaan aloin kuunnella jo hyvin pienenä, vanhin veljeni kun on 15 vuotta minua vanhempi ja hän kuunteli juurikin tuon aikakauden tuotoksia. 80-luvun alussa tuntui, ettei siitä ajasta oikein löytynyt mieleistäni musaa, sehän oli sillo alussa varsinkin soundimaailma hyvin muovinen. Onneksi sitten tuli speedmetal-aalto Metallicoineen ja Stoneineen ja pääsin sitte liittymään sen ajan nuorisokulttuuriin! Siinä tuntui kans, että semmonen orgaanisempi soundimaailma sitten vähän palasi, joten grungestaki löytyi suosikkeja. Nykymusa on mun mielestä hyvin paljolti sellaista liian kliinistä, jotenkin paketoidun kuuloista. Mää oon aina tykänny enempi semmosesta vähän terävästä, hyvin orgaanisesta soundimaailmasta, joten ne mun uudemmat suosikitkin on enempi vähempi hengenheimolaisia 60-70 -luvuille. 80-luvulla mulle kans kolahti kovasti erityisesti Siekkarit, Kauko Narttuineen ja Noitalinna ja kolahtaa vieläkin! Ja tosiaan onneksi välillä tulee mun maun mukaisia uusiakin levyjä, kuten tuli 2010-luvulla nuo mainitsemani Riston ja Absoluuttisen levyt.

Mulle rakkainta on 50-, 60-, 70-, 80-, 90- ja 2000-lukujen musa. Tosin 50-70-lukujen musasta oikeastaan vain jazz.

Bonamassan pätkittäinen mielipide asiasta
 
https://youtube.com/shorts/iBJBYNZKGVY?feature=share

shuffle: Rock kuoli vuonna 2010, data-analyysi:
 
https://www.youtube.com/watch?v=yAm1UWQSriI
 
Ongelma tuossa on että rockin määritelmä haetaan anakronistisesti eli jälkikäteen siitä mitä se näyttäisi olleen ollut. Eikä se jazzkaan oikeasti "elä" kuolleena, ei mikään elä kuolleena. Rock kuoli vuonna 1986, silloin siltä loppui happi koska bisnes ja hipit tappoivat sen.

Henri Henri Olavi: Mulle rakkainta on 50-, 60-, 70-, 80-, 90- ja 2000-lukujen musa. Tosin 50-70-lukujen musasta oikeastaan vain jazz.
 
Kyllä mää 60-70 luvun musan lisäksi pidän kovasti myös 50-luvun musasta, kuten Eddie Cochranista, Little Richardista, Chuck Berrystä, Elviksen ekoista levyistä, Gene Vincentistä, Buddy Hollysta, Johnny Burnettesta, Ray Charliesista, Billie Holidaysta, Screamin Jay Hawkinsista, Dale Hawkinsista, Bo Diddleystä, John Lee Hookerista, Howlin Wolfista ja Muddy Watersista. Kovasti tykkään myös 30-40 -lukujen Delta-bluesista. Jazzista ei isosti kolahda kuin Miles Davis, John Coltrane ja Sun Ra.