Yleistä keskustelua musiikista ›

Jucciz: Passion and Warfare on kyllä kova kasetti.
 
En ole varma oliko tuo sarkasmia... oli vissiin? Kaveri oikein osti tuon lätyn kun Tervaharju ylisti sitä Soundissa ihan ilman alaleukaa. En heti keksi huonompaa tapaa sijoittaa rahojaan.

sub zero: Mielihyvä on nössöille, kuunnelkaa vain musiikkiin tutustuaksenne, sitä hämmästelläksenne. Voihan se mielihyväkin vielä joskus tehdä comebackin.
 
Samoilla linjoilla. Voin kuvitella, että jos ennakkoon jo asettaa itselleen nauttimispaineita, niin nauttimisesta tulee huomattavasti vaikeampaa. Hedonismin perusongelma.
 
Kefiiri: En ole varma oliko tuo sarkasmia... oli vissiin? Kaveri oikein osti tuon lätyn kun Tervaharju ylisti sitä Soundissa ihan ilman alaleukaa. En heti keksi huonompaa tapaa sijoittaa rahojaan.
 
Ihan hyvä oppitunti kitarastunteista se on. Oli aikanaan aika mullistavakin levy sikäli. Musiikkina se on kuin seuraisi itsensäpaljastelijaa karkkikaupassa, minkä Vai ottaisi varmaan kehuna.

Kefiiri: En ole varma oliko tuo sarkasmia... oli vissiin? Kaveri oikein osti tuon lätyn kun Tervaharju ylisti sitä Soundissa ihan ilman alaleukaa. En heti keksi huonompaa tapaa sijoittaa rahojaan.
 
Itse asiassa ei. Vaikka en ennen tuota tai tuon jälkeen Vain tuotantoon ole sukeltanut, tuo iski oikeaan aikaan pienelle pojalle ainakin hetkeksi sillai, että tulipahan selväksi, mitä kaikkea sähkökitaralla voi tehdä - eli toki joo, älytön temppukatalogi, ja samalla kertaa toki sillä lailla niin överi, että eihän sitä voi kuin arvostaa - nimenomaan pohjalta "if it's worth doing, it's worth overdoing". Sitähän tuo levy ennen kaikkea on. Ja onhan The Audience Is Listening verraton huumoripläjäys.
 
Ihan puhtaasti soittoteknisestä vinkkelistä tarkasteltuna onhan tuo aikamoinen järkäle, tykkäsi sitten biiseistä tai ei. Itseäni viehätti pikkupoikana tuossa albumissa myös se, että se poikkesi selvästi blues-tonaliteetista (en minä sitä silloin osannut näillä sanoilla toki kuvata), eli siellä oli "jännän kuuloisia säveliä" niiden tutumpien seassa, just vaikka jotain lyydistä moodia tai muuta jännää. Ja tietty luullakseni tuo oli myös eka levy, jolla kuulin seitsemänkielistä kitaraa - tai vaikkapa harmonizeria. Tavallaan aika paljon uutta ja ihmeellistä samassa paketissa.
 
Nyt on varmaan mennyt hyvinkin 15-20 vuotta siitä kun olen edellisen kerran edes levyä kuunnellut, mutta voisihan sen nostalgiamielessä vaikka pyöräyttääkin taas jossain vaiheessa.

Jucciz: Itse asiassa ei. Vaikka en ennen tuota tai tuon jälkeen Vain tuotantoon ole sukeltanut, tuo iski oikeaan aikaan pienelle pojalle ainakin hetkeksi sillai, että tulipahan selväksi, mitä kaikkea sähkökitaralla voi tehdä - eli toki joo, älytön temppukatalogi, ja samalla kertaa toki sillä lailla niin överi, että eihän sitä voi kuin arvostaa - nimenomaan pohjalta "if it's worth doing, it's worth overdoing". Sitähän tuo levy ennen kaikkea on. Ja onhan The Audience Is Listening verraton huumoripläjäys.
 
Ihan puhtaasti soittoteknisestä vinkkelistä tarkasteltuna onhan tuo aikamoinen järkäle, tykkäsi sitten biiseistä tai ei. Itseäni viehätti pikkupoikana tuossa albumissa myös se, että se poikkesi selvästi blues-tonaliteetista (en minä sitä silloin osannut näillä sanoilla toki kuvata), eli siellä oli "jännän kuuloisia säveliä" niiden tutumpien seassa, just vaikka jotain lyydistä moodia tai muuta jännää. Ja tietty luullakseni tuo oli myös eka levy, jolla kuulin seitsemänkielistä kitaraa - tai vaikkapa harmonizeria. Tavallaan aika paljon uutta ja ihmeellistä samassa paketissa.
 
Nyt on varmaan mennyt hyvinkin 15-20 vuotta siitä kun olen edellisen kerran edes levyä kuunnellut, mutta voisihan sen nostalgiamielessä vaikka pyöräyttääkin taas jossain vaiheessa.
 
Nyt oli hyvä ja mielenkiintoa herättävä arvio.
 
En ole koskaan levyä kuullut alusta loppuun, mutta täytyy ottaa työn alle.

Ehkä sitä voisi sen verran aikaansa uhrata kun levyä noin vakuuttavasti kehutaan.

Oli sattumoisin ensimmäinen cd-levy jonka hommasin ja aina silloin tällöin otan sen kuunteluun - juurikin noiden siinä esiintyvien 'jännien' juttujen ansiosta. Ei tosiaankaan ole kokonaisuutena mikään radiosoittolevy nro 1 vaikka sieltä sellainenkin vuorenhuippukitarasoolobiisi löytyykin (for the love of god)
 
Hesarissa oli taannoin mielenkiintoinen artikkeli juurikin tästä älpystä jossa mielipiteensä ja kokemuksensa jakavat mm Marzi Nyman ja Mikko Kosonen
 
https://www.hs.fi/kulttuuri/art-2000006584465.html

Maksumuurin takana, harmillista.

ilman maksumuuria
https://pastebin.com/raw/aMnptqL7

Kefiiri: Maksumuurin takana, harmillista.
 
Niinpä nuo taitaa nykyään olla. On sen verran pitkä artikkeli etten viitsi tähän sitä copypaskoa (eikä se taitaisi olla oikein soveliastakaan), mutta tässä pari argumenttia sieltä
 
Marzi:
Se on tosi visuaalinen levy ollakseen virtuoosisen kitaristin soololevy. Se on varmasti ollut hänen kollegoilleen kova paikka, kun he ovat kaivaneet sen muoveista ja laittaneet levylautaselle. Varmasti aika musertavaa, kun siinä on niin monta biisiä, joissa perinteinen tilutus ei ole pääosassa, vaan on kekseliäitä virtuoosisia elementtejä muuten.
 
Kosonen:
Kun kuulin sen ensimmäisen kerran, ajattelin ettei tämä ole totta, tämähän on taikuutta. Se oli uskomaton, kokonaisvaltainen _okki. Yksi juttu on se, että se soundi on ihan tolkuton ja täydellinen, ja se tuntui järjettömän modernilta: voiko tämä olla tottakaan, että tämä on näin tarkkaa ja silti rokkaavaa. Toisaalta biisien monipuolisuus, sillä tällä levyllä on monen albumin verran tavaraa

Siinä on muutama varsin hyvä raita ("Erotic Nightmares", "The Riddle", "I Would Love to") ja levyn ilmapiiri on noin yleensä varsin innostava. Mutta on monia raitoja, joita ei jaksa kuunnella (etenkin "For the Love of God") ja muutenkin menee vähän paisutteluksi. Eli vähän ristiriitaiset fiilikset, eikä ole innostanut uusiin kuunteluihin myöhemmin, mutta paljon positiivistakin siinä on, onhan se levynä jonkinlainen väriläiskä. Siitä kitaransoitosta sain yllättävän vähän irti, jos otetaan huomioon, että kuitenkin olin levyyn tutustuessani vielä kovasti kitaristi.

Kiitokset sub zerolle. Juttu oli melkoista hehkutusta ja jos ei kiinnosta lukea kokonaan niin Lunnun lainauksista saa hyvän kuvan sen sisällöstä.
 
Täytyyhän se nyt ottaa kuunteluun ajatuksen kanssa vaikka pelkään törmääväni ylituotettuun jöötiin jollaisena sen muistan (josta ylituottamisesta Epämuusikko on sanonut hyvin että ei ole ylituottamista, on vain huonoa tuottamista). Tokkopa se nyt ihan huonosti tuotettu on :D

Toimii vain ACDC tai Van Halen, alan ilmeisesti tulla vanhaksi, vähän kun Eskimo-puikkoa söisi, mikään muu ei maistu.
 
Joskus on mieli mustana uuden musiikin suhteen ja huuli mutrulla, mutta yliloukkaantuminen ärsyttää eniten.

Arkka: Ihan hyvä oppitunti kitarastunteista se on. Oli aikanaan aika mullistavakin levy sikäli. Musiikkina se on kuin seuraisi itsensäpaljastelijaa karkkikaupassa, minkä Vai ottaisi varmaan kehuna.
 
Näin asia lienee. Pistin Passion and Warfaren soimaan ja onhan siinä puolensa. Kohta kun levy on kuunneltu koen täyttäneeni yleissivistymisvelvollisuuteni. En silti osaa edelleenkään kauheasti innostua siitä että kitara laitetaan kuulostamaan synalta jolla matkitaan kitaraa. Ei ole minun juttuni! Olen enemmän diu diu -miehiä. Mutta loppuun asti lupaan kuunnella :)
 
No eihän se niin uuvuttava urakka ollutkaan. Havaitsin ihan soittamisen iloa paikoin! Siinä "For the Love of God" -kappaleen soolossahan oli oivalluksia ihan kotitarpeiksi ja "I Would Love to" oli vallan tolkun ralli. Saattaisin jopa kuunnella levyn uudestaan ilman että kukaan pitää ladattua asetta ohimolla.

Yhä toimii hyvinkin laaja määrä musaa (voi tutustua klikkaamalla nikkiä), mutta enemmän tai vähemmän vanhaa kamaahan ne alkavat olla. Uusien artistien löytäminen loppui joskus 2008-2010. Maustetytöt piristävä poikkeus synkkyydessään, siitä pidän. Vanhaa tuttua on niin helppo kuunnella just siksi koska se toimii aina.
 
Ei kaikki vanhakaan aina kestä. Joskus kymmenen vuotta sitten olin esimerkiksi vielä innoissaan jostain Dylanista ja Mellencampista, enää en niinkään. Ultra Bra oli kova sana, mutta eihän sitä enää viisikymppisenä oikein tule kuunneltua, alkaa kuulostaa vähän teinikamalta.
 
Stones, Hanoi, Scorpions, AC&DC, Black Crowes, ne lähtee aina.

Mulla ehkä Slipknot ja muukin nykymetalli kuuluu siihen osastoon josta olen kasvanut yli. Ei vaan napostele enää. Godsmack taitaa olla ainoa nykymetallibändi jota kuuntelen yhä.
 
Nykyisin mun musiikkimaku on enemmän mennyt dancemusiikin, popin ja rokin suuntaan ja siihen suuntaan olen myös levyhyllyäni muokkaamassa.