Yleistä keskustelua musiikista ›

Olen kuunnellut hehkutusta esim. "White Light / White Heat" piisistä. Sitten kun kuuntelen sitä, niin ihmettelen missä se musiikillinen nerous oikein on. John Cale on kuulemma multi-instrumentalisti nero ja Lou Reed jokin muu nero ja suuri nero Andy Warhol diggasi bändistä.
 
Kuuntelepa ko. kappale, jos et ole kuullut.
 
Enkä halua suututtaa ketään. Olen tosiaan yrittänyt päästä sisälle tähänkin juttuun.
 
Tää oli kyllä hyvä esimerkki kakkosluokan jutusta. Suurena Bowie- ja Iggy-diggarina olen yrittänyt päästä myös Velvet Undergroundiin sisään, koska Bowie on tainnut omien sanojensa mukaan saanut VU:sta suuret vaikutteet omaan musiikkiinsa. Joka tapauksessa en ymmärrä bändin fanitusta, koska VU:lla ei ole mielestäni yhtään hyvää biisiä. Ehkä bändin esteettinen hienous olikin sitten cooliudessa ja ajalleen epäominaisessa, hyvin tiedostavassa ja älykkäässä meiningissä. Tällä esiestetiikalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hyvien biisien kanssa.
 
Toisaalta siis arvostan Velvet Undergroundia, mutta ei mua kiinnosta sitä huvin vuoksi kuunnella. Velvet Underground on minulle vähän sama juttu kuin se, että rakastan kuunnella Debussya koska se on niin hyvää musaa, mutta en pysty kuuntelemaan Schönbergiä, vaikka siinä on periaatteessa hyvinkin aatteellinen ja älyllinen esiestetiikka taustalla. Ei vaan tuota välitöntä nautintoa, siinä se.

Tupuna: Joka tapauksessa en ymmärrä bändin fanitusta, koska VU:lla ei ole mielestäni yhtään hyvää biisiä. Ehkä bändin esteettinen hienous olikin sitten cooliudessa ja ajalleen epäominaisessa, hyvin tiedostavassa ja älykkäässä meiningissä. Tällä esiestetiikalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hyvien biisien kanssa.
 
Olet väärässä. Ne biisit ei vaan kolahda sulle (vielä?). :-)
 
Vekkulia kun ihmisellä (itseni mukaanlukien) on tarve miettiä, että ehkä tämän tai tuon bändin suosion syy onkin jossain muualla kuin musiikissa, jos ei itse siitä musiikista mitään erityisen hienoa löydä.
 
Toisaalta, mä en mitenkään kiellä tuota mitä pohdit estetiikasta. Mutta kun vertailun vuoksi otat Iggyn esille tässä yhteydessä, niin tuskin kukaan voi väittää, että vaikka Iggyn biisit olis sävellyksinä mitään erityisiä killereitä noin yleensäottaen ? Tuon mitä kirjoitit VU:sta, voisi yhtä hyvin kirjoittaa Iggystä. Ja juu, tykkään Iggystä myös. Bowieta mä taas aattelen tavallaan kevytversiona amerikkalaisista esikuvistaan - mitä VU ja Stooges eivät olleet - ja siitä syystä on ollut vaikea kaivaa edes Ziggy Stardustia hyllystä kuunteluun viimeiseen kymmeneen vuoteen. :-)

Ei kai tähän muuta tule mieleen kuin että kaikki bändit mitä ei mun listasta löydy on sellaisia :P Vai puuttuuko sieltä jokin mitä en vain ole huomannut tai olen vain unohtanut?

Tää oli kyllä hyvä esimerkki kakkosluokan jutusta. Suurena Bowie- ja Iggy-diggarina olen yrittänyt päästä myös Velvet Undergroundiin sisään, koska Bowie on tainnut omien sanojensa mukaan saanut VU:sta suuret vaikutteet omaan musiikkiinsa. Joka tapauksessa en ymmärrä bändin fanitusta, koska VU:lla ei ole mielestäni yhtään hyvää biisiä. Ehkä bändin esteettinen hienous olikin sitten cooliudessa ja ajalleen epäominaisessa, hyvin tiedostavassa ja älykkäässä meiningissä. Tällä esiestetiikalla ei ole kuitenkaan mitään tekemistä hyvien biisien kanssa.
 
Toisaalta siis arvostan Velvet Undergroundia, mutta ei mua kiinnosta sitä huvin vuoksi kuunnella. Velvet Underground on minulle vähän sama juttu kuin se, että rakastan kuunnella Debussya koska se on niin hyvää musaa, mutta en pysty kuuntelemaan Schönbergiä, vaikka siinä on periaatteessa hyvinkin aatteellinen ja älyllinen esiestetiikka taustalla. Ei vaan tuota välitöntä nautintoa, siinä se.
 
Muistan, kuinka en aikoinaan paljoakaan kuullut VU:ta, vaikka sitä minulle kehuttiin. Se jäi kuitenkin jonnekin vaivaamaan. Sitten löysin kokoelmalevyn pari vuotta sitten ja ostin innoissani. Nyt pääsen viimein kuulemaan tätä käsittämättömän hyvää musiikkia jota kaikki kunnon tyypit kuuntelee. Pettymys oli suuri.
 
Ihan samantapainen juttu (vielä tässä vaiheessa ilman tuota loppuhuipennusta) on Talking Heads. En ole sitä juuri kuullut, mutta fiksut tyypit sitä kovasti aikanaan diggaili. Muistan kuulleeni joskus jotain, joka ei mitenkään järisyttänyt maailmaani. Pitänee hommata levy jostakin ja katsoa, onko se samanlainen pettymys kuin VU.

Onhan näitä. Nuoruuden hairahduksia, joista periaatteessa tykkään, mutta en kuitenkaan tarpeeksi:
 
Led Zeppelin
Pink Floyd
Deep Purple
Genesis
Yes
 
Hyvää musaa periaatteessa kaikki, mutta jos noita rupeaa vertaamaan sellaisiin bändeihin/artisteihin, jotka on humahtaneet takaraivoon ikuisiksi ajoiksi, niin ei tuu mitään.

Miksei kukaan provosoitunut Talking Headsista?
 
Entä sitten The Smiths? Yliarvostettu jos mikä, kertokaa minulle miksi ei ole.

Mulle tulee ensimmäisenä mieleen Iron Maiden, hiton suosittu jne. Mutta mulle tulee täysin neutraalimielikuva bändistä..Ei iske niin ei iske.

Hei joo, tämä varmaan. Mä diggasin Samantha Foxia enemmän. Ihmekös...
 
http://www.youtube.com/watch?v=eiuH … UkuRi0&mode=related&search=
http://www.youtube.com/watch?v=uTsx … PSFSmc&mode=related&search=
 
Niin???

Entä sitten The Smiths? Yliarvostettu jos mikä, kertokaa minulle miksi ei ole.
 
Itse en ole The Smithsistä ikinä hirveämmin perustanut. En käy kieltämään, etteikö Morriseylla olisi näppäriä sanoituksia, mutta laulutyyli lähinnä ärsyttää. Ja miksi ei ne Johnny Marrin koukut olisi toimivia, mutta joku vaan puuttuu. En innostu.
 
Tosin täytyy myöntää, että en ihan hirveästi ole kyllä yrittänytkään tutustua bändiin.

Itse en ole The Smithsistä ikinä hirveämmin perustanut. En käy kieltämään, etteikö Morriseylla olisi näppäriä sanoituksia, mutta laulutyyli lähinnä ärsyttää. Ja miksi ei ne Johnny Marrin koukut olisi toimivia, mutta joku vaan puuttuu. En innostu.
 
Tosin täytyy myöntää, että en ihan hirveästi ole kyllä yrittänytkään tutustua bändiin.
 
Allekirjoitan oikeastaan joka sanan.

Miksei kukaan provosoitunut Talking Headsista?
 
... koska Talking Headsista ollaan ainakin tässä osoitteessa samaa mieltä. Jokin aika sitten tulin kaikesta kuulemastani hehkutuksesta innostuneena hankkiakseni muutamia bändin alkupään levyistä, enkä ole tainnut yhtään niistä jaksaa kuunnella keskeytyksettä alusta loppuun. Laulumaneerit tökkivät pahasti ja ilmeisesti tällä englannin kielen taidolla ei saada lyriikoista niin paljoa irti, että ne tekisivät jotenkin lähtemätöntä vaikutusta.
 
The Smiths oli pitkään samassa asemassa, mutta "The Singles" -kokoelmaa enemmän kuunneltuani olen alkanut vähän liennyttää suhdettani yhtyeeseen.