Yleistä keskustelua musiikista ›

Kari Peitsamon tuotantoon muuten alan vielä lähiaikoina perehtyä ihan silkkaa uteliaisuuttani. Levysuosituksia vasta-alkajalle?
 
Suosittelen että käyt keikalla katsomassa. Kari kiertää melko ahkerasti, varmasti löytyy sopiva show lähelle.

Samoin. Mut en mä ihan totakaan hakenut, mä hain sitä sellaista "soitetaan 12-tahdin bluesia, soitetaan I-IV-V, soitetaan vaan" -fiilistä, sitä että soitetaan biisiä eikä arria.
 
Joo noin se kyllä on, lisäks kelailin tossa sitä, että kun sanoit aiemmin tuolla tiettyjen juttujen auenneen vasta oman soittamisen myötä, niin kyl itekki on tossa vuosien varrella kokenu semmosen "more you learn, less you know"-jutun, mikä on oikeestaan sukua tolle sun mainitsemalles jutulle.
 
Oon joskus verrannut sitä luistelemiseen; penkkiurheilijan mielestä on selvä juttu, että kaikki lätkänpelaajat on tappoluistelijoita ja hirmu mailnkäsittelijöitä, niinkuin ovatkin, muutenhan ne ei sais palkkaa ihmisten viihdyttämisestä. Sama ns. "suuri yleisö": ei niille jonkun Malcolm Youngin komppikädellä sinänsä ole mitään arvoa, nauttivat tietämättään sen tuloksista vain. Sen sijaan asiaan hiukan hartaammin paneutuva soittaja saa paljonkin kicksejä siitä rytmistä. Noin niinq esim.
 
Sillon musa avautuu ihan toisella tavalla, se vaatii jo omaa harrastuneisuutta, mutta sitten kun asettuu vaan normaalin kuuntelijan osaan, niin tilanne onkin toinen. Siksi ajoin takaa noita tuotantoratkaisuja, rikkaan kuuloisia sovituksia jne. Suuren yleisön makua ei toisaalta voi tarpeeksi aliarvioida, mutta on myös niin, että siellä suuressa yleisössä on paljon jengiä, jotka sen kummemmin detaljeista piittaamatta kuuntelevat aika kriittisellä korvalla musaa.

Sillon musa avautuu ihan toisella tavalla, se vaatii jo omaa harrastuneisuutta, mutta sitten kun asettuu vaan normaalin kuuntelijan osaan, niin tilanne onkin toinen. Siksi ajoin takaa noita tuotantoratkaisuja, rikkaan kuuloisia sovituksia jne. Suuren yleisön makua ei toisaalta voi tarpeeksi aliarvioida, mutta on myös niin, että siellä suuressa yleisössä on paljon jengiä, jotka sen kummemmin detaljeista piittaamatta kuuntelevat aika kriittisellä korvalla musaa.
 
Ja siellä joukossa voi olla myös kriittisiä kuulijoita, joiden mielestä Lightning Hopkinsin meininki on rikkaamman kuuloista kuin taitavimmankin muusikon...vaikka soittaa yleensä epävireisesti jollain paskalla ritsalla, harvemmin samaa riffiä samalla tavalla kahta kertaa ja tekniikassakin on toivomisen varaa...

Sama ns. "suuri yleisö": ei niille jonkun Malcolm Youngin komppikädellä sinänsä ole mitään arvoa, nauttivat tietämättään sen tuloksista vain. Sen sijaan asiaan hiukan hartaammin paneutuva soittaja saa paljonkin kicksejä siitä rytmistä. Noin niinq esim.
 
Tässä on perää. Kyllä mä ja moni muu rumpali keikalla katsoo nimenomaan kannuttajan työskentelyä ihan "ammatillista mielenkiintoaan."
 
Pilkunnussuttelua kieliopista: lainausmerkkejä ei tarvitse, jos käytät tuota ns. - lyhennettä.

Ja siellä joukossa voi olla myös kriittisiä kuulijoita, joiden mielestä Lightning Hopkinsin meininki on rikkaamman kuuloista kuin taitavimmankin muusikon...vaikka soittaa yleensä epävireisesti jollain paskalla ritsalla, harvemmin samaa riffiä samalla tavalla kahta kertaa ja tekniikassakin on toivomisen varaa...
 
Mutta väliäkös sillä on, onko tekniikassa toivomisen varaa? Onhan Neil Youngillakin, mutta avot kun siinä vaan on jotain.
 
Ei se taitavuus ole=tekninen taitavuus. Joku tarvitsee ilmaisuunsa teknistä osaamista apuvälineeksi, joku toinen ei.
 
Noi Robert Johnsonit ja muut on uniikkeja tapauksia, se että soittaa sitä rubato-kitaraa tai jauhaa samaa riffiä, ei automaattisesti tee kenestäkään heidänkaltaistaan.

Pilkunnussuttelua kieliopista: lainausmerkkejä ei tarvitse, jos käytät tuota ns. - lyhennettä.
 
Totta, caught in the act! Ja mä oon vielä ite helvetin tarkka näistä! Häpeän.

Suuren yleisön makua ei toisaalta voi tarpeeksi aliarvioida, mutta on myös niin, että siellä suuressa yleisössä on paljon jengiä, jotka sen kummemmin detaljeista piittaamatta kuuntelevat aika kriittisellä korvalla musaa.
 
Onneksi sinä sentään tiedät muita paremmin. Miksi ns. suureen yleisöön ei voi kuulua alan harrastajia? Minusta tuollainen rajanveto on vähintäänkin ihmeellinen.

Voi olla niin, että tosiaan biiseistä ja bändeistä tulee siinä vaiheessa "omia klassikoitamme", jos biisi tai bändi liittyy vahvasti johonkin elämänvaiheeseen tai tilanteeseen. Esimerkki: koska teini-ikä on usein emotionaalisesti ja sosiaalisesti rikasta aikaa, tuntuvat kaikki muistavan ja nostalgisoivan oman teiniaikansa musiikkia. Yleinen ilmiö tosiaan.
 
Joo, olen miettinyt tätä paljon, koska olen itse huomannut jumahtaneeni aika pahasti. Sanotaanko niin, että se viimeinen niitti ja kolahdus on uusien musiikillisten tuttavuuksien huomattavasti vaikeampi saavuttaa kuin aiemmin. Voin innostua kovastikin, hetkellisesti, mutta ani harva todella läpäisee kaikki suojakerrokset ja pureutuu sydänlihaan lähtemättömästi ja niin syvästi, että siitä tulee osa omaa identiteettiä, sielun peili jota ilman tulisi toimeen huomattavasti huonommin.
 
Olisiko tässä kenties kyse jonkinlaisesta "kovalevyn täyttymisestä"? Ehkä vanhetessaan alkaa suhtautua noin ylipäätään kaikkeen? Ihmiseen ei vaan yksinkertaisesti mahdu rajattomasti syviä kokemuksia ja suhteita (sen paremmin ihmis- kuin muitakaan), vaan ne jotkut tärkeät jäävät vaikuttamaan ja muovaavat elämää. Tai sitten minä olen vain kalkkeutunut :)
 
Joka tapauksessa voin melkeinpä laskea yhden käden sormilla ne artistit/bändit, jotka ovat viime vuosina tehneet minuun syvän vaikutuksen, siis uusina tuttavuuksina. En oikein tiedä itsekään mitä tästä pitäisi ajatella - hyväksyä vai huolestua?

Onneksi sinä sentään tiedät muita paremmin. Miksi ns. suureen yleisöön ei voi kuulua alan harrastajia? Minusta tuollainen rajanveto on vähintäänkin ihmeellinen.
 
No mähän just sanoin että kuuluu, siksi kuuntelevat musaa kriittisellä korvalla. Ei kaikki teatterinharrastajatkaan ole näyttelijöitä.

Olisiko tässä kenties kyse jonkinlaisesta "kovalevyn täyttymisestä"? Ehkä vanhetessaan alkaa suhtautua noin ylipäätään kaikkeen? Ihmiseen ei vaan yksinkertaisesti mahdu rajattomasti syviä kokemuksia ja suhteita
 
Äöh. Kyse on nimenomaan suhtautumisesta. Mahtumista en jaksa epäillä, mutta moni vaan otttaa sen asenteen ikääntyessään että ei saatana jaksa innostua.

No mähän just sanoin että kuuluu, siksi kuuntelevat musaa kriittisellä korvalla. Ei kaikki teatterinharrastajatkaan ole näyttelijöitä.
 
Huomasin sen, mutta on ihmeellistä kirjoittaa ensin pitkät kappaleet tukemaan väitettä ja kumota ne sitten viimeisessä lauseessa. Olkoon tausta mikä hyvänsä niin ihmiset suhtautuvat joihinkin (musiikillisiin) asioihin melko kritiikittömästi (harrastajan näkökulmasta). Uskallan väittää, että jopa sinä teet näin.

Tellu; mä veikkaan että näin vanhetessaan sitä ei kiinnitä huomiota oikeestaan mihinkään muuhun kun siihen musaan, mulla ainakin nuo raivoisan nuoruuden diggailun kohteet on kokonaispaketteja, niistä jotkut on jääneet sitten peesiin, koska niillä on musiikillisestikin jotain annettavaa.
 
Sit vielä; junnuna oli aikaa ihmetellä ja tsekkailla hommia, nykyäänhän on niin, että "vain pieni osa elämää, on rock`n roll, jos sitäkään". Valitettavasti arki painaa. Onneks ei liikaa.

Huomasin sen, mutta on ihmeellistä kirjoittaa ensin pitkät kappaleet tukemaan väitettä ja kumota ne sitten viimeisessä lauseessa. Olkoon tausta mikä hyvänsä niin ihmiset suhtautuvat joihinkin (musiikillisiin) asioihin melko kritiikittömästi (harrastajan näkökulmasta). Uskallan väittää, että jopa sinä teet näin.
 
En mä mitään kumonnut. Mutta mielenkiinto pitää herättää -jos nyt ei ihan Crazy Frogista puhuta- ja ylläpitää kohtalaisen samoin keinoin, oli kyse Britneyn uusimmasta tai Dream Theaterista. Keino=musiikillista mielenkiintoa ylläpitävä gagi, sovituksellinen ratkaisu tai soitannollinen loistokkuus. Britneyn uusimmalla se soitannollinen loistokkuus on varmaan ihan muuta kuin DT:n, Neil Young on taas ihan oma lukunsa vaikka samaanhan hänkin varmaan pyrkii loppujen lopuks kuin suurin osa musiikintekijöistä. Eli tekemään mitä osaa ja toivoo saavansa elantonsa siitä.
 
Siksipä tuollainen melko karu yksiulotteinen musa, kuten esim. CCR toimii monille pieninä annoksina, mutta ei välttämättä jaksa innostaa himakuuntelumusana. Kyllähän superkaupalliset levy-yhtiötkin ovat kautta aikojen osanneet ajatella bändejään "biisibändeinä" ja "albumibändeinä". Kaikki varmaan tajuavat tuon eron? Ja valitettavasti muuten myös sen, että painotus tuntuu nykyään olevan vahvasti ensimmäisen hyväksi...

Olisiko tässä kenties kyse jonkinlaisesta "kovalevyn täyttymisestä"? Ehkä vanhetessaan alkaa suhtautua noin ylipäätään kaikkeen?
 
On selvää, että vanhetessa alkaa uudesta innostuminen vähentyä. Musta se menee kuitenkin niin, että kun nuorena innostuu monista asioista (leffa, kirjat, jne.) yhtäaikaa ja halaa koko maailmaan kybällä, vanhempana elämänpiiri on jo rajattu ja seuraa niitä asioita, joiden on huomannut kiinnostavan eniten, oli se sitten musiikki, ympäristöasiat, taide, tv-sarjat tai mitä vaan...Ite jaksan innostua uusista bändeistä vuosittain, vaikka olen luultavasti sua vanhempi, mutta esim. kirjallisuuden seuraaminen on jäänyt vähemmälle. Tämäkin asia tietenkin vaatii avointa mieltä.
 
Toisaalta musta ei ole sinänsä mikään pakko ottaa koko ajan uutta vastaan. Jos vaikka omistaa sopivan määrän levyjä, niin mikäs niiden parissa on vanhetessa.

Hyvää keskustelua ollut tässä ketjussa.
 
Nimenomaan itselleni kolahtaa musiikki yleensä sanoituspuolen kautta. Olen itse kirjoittaja, joten pyrin löytämään kaikesta tarinoita ja kokonaisia maailmoja. Tämän takia varmaankin Absoluuttinen Nollapiste on suosikkiyhtyeeni: yhtyeen kappaleissa on aina hemmetin hieno tarina, mutta se on yleensä niin tulkinnanvaraisesti kerrottu, että se upottaa täysin sisäänsä miettimään yksityiskohtia. Tämän takia juuri en paljon englanninkielistä musiikkia kuuntele, koska se ei kerro minulle tarinoita niin hyvin kuin kotimainen musiikki.
 
Sanoituksien merkittävyys kohdallani näkyy vaikkapa siinä, että Liekki, josta niin kovin pidänkin, ei ole koskaan tehnyt kohdallani sitä jysäytystä, vaikka Rajan piirsin taa onkin ehkä yksi vuoden parhaista levyistä. En saa kappaleista tarttumapintaa, kun Jannen laulu on muutettu yhdeksi instrumentiksi muiden sekaan. Tosin, Liekin äänimaailmat kertovat tarinoita niin hyvin että sanoitukset eivät tässä bändissä olisi mikään maailman toimivin ratkaisu. Hieno, hieno yhtye tämä on mutta se lopullinen oksat pois -reaktio vielä puuttuu. Ehkä se tulee vielä, sitä ainakin toivon.

Toisaalta musta ei ole sinänsä mikään pakko ottaa koko ajan uutta vastaan. Jos vaikka omistaa sopivan määrän levyjä, niin mikäs niiden parissa on vanhetessa.
 
Niin, onko uusi aina itseisarvoista? Kyllähän sitä sivukorvalla koko ajan seuraa kaikkea, mutta harvoin kohtaa mitään niin mielenkiintoista että pysähtyy ja alkaa ottaa enemmän selvää. Sitäkin ilahduttavampaa sitten kyllä on, kun niin käy.
 
Totta kai tämä on hirveän paljon omasta panostuksesta kiinni, ja nimenomaan valintakysymys. Kaikkea ei voi tässä elämässä tehdä ja nähdä ja kokea, vaikka haluaisikin.

Minulla biisien ja yhteiden lopullinen kolahdus tapahtuu kahdella tavalla. Toinen tapa on se, että löytää vahingossa jonkun artistin kappaleen, josta syntyy innostus ja pikkuhiljaa ahmii sitten kaikki kyseisen artistin tuotokset . Kuuntelee niitä todella innostuneesti, pääsee tavallaan sisään siihen juuri sillä, että kuuntelee kaiken mitä vain on saatavilla ja saa kokonaiskuvan, alkaa diggailemaan. Esim. Stevie Ray Vaughan, yksittäiset kappaleet kuulostavat(kuulostivat) minusta aika suoralta ja tylsältäkin bluesilta alkuun. Mutta sitten pikkuhiljaa nähtyäni livevideoita, kuultuani kaiken maailman anekdootteja, luettuani elämänkerran jne. saatua sellasia pieniä juttuja, että artisti tuntuu jollain tavalla jo "kamulta". Että saavuttaa sen yhteyden siihen artistiin, kun voi samaistua sekä musiikkiin, että sen esittäjän näkemyksiin ja tunteisiinkin jollain tasolla. Joka ei tarkoita tietenkään sitä, ettei se ihka oma visio tulisi myös, mitä tunteita kappaleet herättää itsessä. Enkä tarkoita, että diggaaminen olisi pelkästään teknistä, kun musiikki kolahtaa tällä tavalla. Mutta se tapa löytää ne tuntemukset on juuri se, että löytää tavallaan sen artistin ensin, ennen kuin se tuotanto todella alkaa kolahtelemaan.
Luulisin, että Dylan tai Springsteen ei ole minulle lopullisesti kolahtanut, juuri siksi, etten ole oikein koskaan jaksanut todella perehtyä tai ymmärtää, päästä juonesta kiinni heidän musiikistaan.
 
Se toinen kolahdustapa on nimenomaan se, että kuulee tai "joutuu" kuulemaan musiikkia liittyen tiettyyn elämäntilanteeseen, vuodenaikaan tai ylipäänsä se musiikki assosioituu siihen tilanteeseen, ja nimenomaan niihin tunteisiin ja sävyihin mitä se tuo mieleen. Esim. Noitalinna Huraa:n musiikki assosioitui erään kuulaan ja aurinkoisen syksyn sävyihin ja siihen elämäntilanteeseen, jota voisi kuvailla sanoin "allapäin onnellinen". Kolahdus tapahtui tavallaan sen kautta, ja nykyään aina kun tulee juuri "sellainen olo" voi laittaa kyseistä musiikkia soimaan, ja pääsee mielettömiin tunnelmiin. Ei siksi, että kyseessä olisi pelkkää nostalgiaa, tai että kappaletta kuunnellessa tulisi aina välttämättä mieleen juuri se aika milloin siihen on päässyt sisään, mutta muutenkin. Se on ikään kuin avannut tiensä tunteisiin ja se pystyy antamaan myös uusia merkityksiä ja tunteita. Tämän kolahdus"tavan" kautta minulle ei tule oikeastaan juurikaan himoa saada päästä tietämään esittäjän elämästä, laitteista, soittotavasta tai muusta vaan nimenomaan haluta päästä..tunnelmaan.
 
Ja eihän kaikesta voi tykätä koskaan, vaikka kuinka yrittäisi kolauttaa itselleen.
Joskus ei vaan synny sitä yhteyttä ja miksi ei, on sitten mystisempi asia.

tähän sirdickyj:n monet kommentit, jotka olisivat lainatessaan täyttäneet tolkuttoman tilan tästä kirjoituksesta
 
Nonni. Mä olen kuunnellut Zeppeliniä melko paljon enkä ole ikinä ajatellut sen olevan kovinkaan yksioikoista musiikkia, niin sovituksiltaan, sävellyksiltään kuin soitannoltaankaan. Vaan nyt pääni on käännetty. Kun asiaa miettii, niin samoja kaavojahan siellä toistetaan kappaleesta ja levystä toiseen. Tosin pidän vielä kiinni itse biisimateriaalin monipuolisuudesta sekä kokonaisuuden monilta osin ylittämättömästä loistavuudesta. Mutta nuo mainitsemasi seikat ovat silti totta, eivät vaan ole ikinä käyneet mielessä. Tekisi mieli jopa hitusen kiroilla. Varsinkin kun sitä mukamas yrittää yleensä suhtautua ihan yhtä kriittisesti tai avoimesti (lähes) kaikkeen musiikkiin. Ehkäpä bändin reliikinomainen status on kuitenkin aiheuttanut jonkinlaista putkinäköä?
 
Eipä tämä silti tarkoita että mä siitä yhtään vähempää pitäisin jatkossa. Mutta varmaankin kuuntelen kriittisemmin.
 
Yksiulotteisen musiikin kuuntelun suhteen mä en silti ole ihan samoilla linjoilla. Kyllä mä kuuntelen hyvinkin yksioikoista materiaalia aina välillä, ihan vapaaehtoisesti ja kotioloissa. Tosin tällöin tulee levyjä vaihdeltua useammin, yleensä yhden kuuntelukerran jälkeen. Joku monisävyisempi (tai jossain tapauksissa vain monimutkaisempi) lätty taas voi pyöriä vaikka pari kertaa päivässä viikon pari putkeen aiheuttamatta suurempaa kuunteluelimien pöhöttymistä.
 
Ja sitäpaitsi musiikin monitahoisuus riippuu pitkälti kuuntelijasta. Toisen ihmisen korva löytää samasta musiikista monia sellasia tarttumakohtia, jotka eivät toiselle putoa lainkaan. Usein myös yhden osan iskiessä muukin alkaa aukeamaan eri tavalla. Välillä sitä taas huomaa yksinkertaisesti olleensa väärässä sillon pari vuotta sitten jotain uutta kuullessaan. Ja joskus sitä on tullut huomattua olleensa väärässä vuositolkulla...
 
Ja jos et pidä musiikista, et kuule sen sävyjä tai löydä sen muita hienouksia. Yksinkertaisimmillaan pelkkä musiikkityyli aiheuttaa aivoissa välittömän oikosulun. Toisille ihmisille musiikki on outoa, mikäli se ei ole 4/4 (joskin häävalssille sallitaan se 3/4). Joskus taas jokin pikkuseikka, kuten laulajan viljelemät kevyet huokaukset, aiheuttavat niin tolkutonta ärsytystä, että on aivan sama mitä biisissä muuten tapahtuu.
 
---------
 
Ja alkuperäiseen kysymykseen palatakseni: Mulla ei ainakaan ole mitään kattavaa selitystä sille miksi joku kolahtaa ja joku ei. Omalla kohdallani kolahdus tapahtuu usein aivan eri seikoista johtuen, esim. nyt soiva Collective Soul pelkästään kuulostaa hyvältä. Tosin ei se kyllä ikinä ihan kybällä ole päässyt potkaisemaan, ehkä Why pt.2 :ta lukuunottamatta. Välillä kolahtaa esityksen vimma, toisinaan taas sävellyksen pienet koukut tai yltiöpäinen mahtipontisuus ja joskus silkka soitannollinen pätevyys. Ja on tahaton, asenteella vedetty musiikillinen huumorikin iskenyt voimalla. Esimerkkinä toimikoon vaikka Running Wildin Gates To Purgatory.
 
Mä olen pääosin sitä mieltä, että musiikki vaatii kunnolla kolahtaakseen ainakin luonnetta, jonkinlaista sielua siis. Tämä pätee varmaan mun kohdallani 99 prosenttisesti. Mutta on tunnustettava, että toisinaan sitä saa kiksejä ihan pelkästään soittotekniikan ylivertaisuudesta tai soundin hienoudesta. Tosin nuo harvemmin riittävät pitempikestoiseen suhteeseen.
 
Joten ainoa vastaus, jonka osaan antaa on se, että kolahtaakseen musiikissa on oltava jotain. Ja se voi kait olla melkeinpä mitä vain.

Mä olen pääosin sitä mieltä, että musiikki vaatii kunnolla kolahtaakseen ainakin luonnetta, jonkinlaista sielua siis.
 
Hassua, just tän takia Collective Soul ei mulle kolahtanut, vaikka kuinka yritin saada siihen juntumaa tehdessäni bändistä haastattelua. Bändin musiikki valuu mun sormien välistä.

Olisiko tässä kenties kyse jonkinlaisesta "kovalevyn täyttymisestä"? Ehkä vanhetessaan alkaa suhtautua noin ylipäätään kaikkeen? Ihmiseen ei vaan yksinkertaisesti mahdu rajattomasti syviä kokemuksia ja suhteita (sen paremmin ihmis- kuin muitakaan), vaan ne jotkut tärkeät jäävät vaikuttamaan ja muovaavat elämää. Tai sitten minä olen vain kalkkeutunut :)
 
Joka tapauksessa voin melkeinpä laskea yhden käden sormilla ne artistit/bändit, jotka ovat viime vuosina tehneet minuun syvän vaikutuksen, siis uusina tuttavuuksina. En oikein tiedä itsekään mitä tästä pitäisi ajatella - hyväksyä vai huolestua?
 
Minä olen jo kalkkeutunut. Ylläolevat ajatukset allekirjoitan myöskin. Tosin tässä elämässä vanhemmiten kaikki muu arkitodellisuus on iskenyt päälle ja jättänyt muun toiminnan vähemmälle. Kyllähän nytkin kirjastosta raahailee levyjä, mutta innostuminen jää minimaaliseksi.
 
Editys: Ennakkoluuloisuus ja skeptisyys on lisääntynyt aika lailla.
 
Bruce Springsteen on jäänyt kolahtamatta, vaikka hänen nerouttaan joka puolella ylistetään. Mutta minä yritän.