Yleistä keskustelua musiikista ›

Mä olen onnellinen, jos joskus on poikkeuksellisen hyvä soundi, mutta en oo kauhean kriittinen soundeista ellei olla äänittämässä, soittaessahan tarkoitus on kuitenkin vain soittaa. Yleensä alle minuutin säätämisellä on homma kuosissa kamoilla kuin kamoilla.
 
Allekirjoitan täysin. Kunhan purnukasta lähtee säröä ni oon tyytyväinen. Loppu tehhään kitaralla.
 
Soittajana tiedän olevani varsin keskinkertainen, mutta se ei ole asia, josta ottaisin paineita. Ne oikeasti hyvät soittajat ovat siellä kotona treenaamassa, eivätkä juuri paina keikkaa.
 
Allekirjoitan täysin.
 
Soittamiseen kuuluu muitakin asioita kuin tekninen taituruus tai absoluuttinen musikaalisuus, eikä mua haittaa, jos lahjoja on jaettu enemmän sinnepäin. Todistamisen tarve on ohi, ja tilalla on puhdas ja viaton halu pitää hauskaa - ja hauskinta on silloin, kun musiikki kulkee.
 
Allekirjoitan täysin.
 
Eniten musiikki turhauttaa silloin, kun ei ehdi soittaa tai tehdä mitään musiikkiin liittyvää, vaikka mieli tekisi, kun on joku muu kiire päällä.
 
Arvatkaas mitä?
 
Allekirjoitan täysin.

Joskus sitä turhautuu kun joku on parempi, mutta soittaminen jatkuu tyyliin "Harjoittelen, niin oon parempi" tai vastaavaa, mutta turhautuminen ei kauaa kestä (ainakaan mulla).
 
Ja sitten siihen, jos joku paikallinen "virtuoosi" vetää todella hienosti, niin mieleen tulee vaan, että se on minä joka on seuraavana lavalla.

Aika useasti turhaudun. Nyt olen turhautunut koska en keksi mitään. Ei ole vuodessa kuin ehkä 20 päivää jolloin pystyisi luomaan paljon. Niistä ehkä 10 osuu oikeille paikoilleen. Nyt taas omat jutut kuulostaa täysin väsyneeltä. Se tosin voi johtua siitä että kyllästyn omiin tekemiin juttuihin melkein heti keksimisen jälkeen. Tai ne ovat vaan paskaa. Eikä suurinpiirtein hyvältä kuulostamia juttuja meinaa saada koskaan valmiiksi. Menee ainakin vuosi. Ajattelin että rupean soittamaan melodicaa 8 tuntia päivässä ja lopetan koulun ja menen sivariin. Soitan yksin melodican kanssa keikkoja. Melodica virtuoosi edes jos ei muuta. Nytkin puhuin vain vähän totta. Ihan totuuden vierestä kumminkin.
 
Nyt puhun totta:
Aamulla keksii parhaita juttuja siinä klo. 9-12 aikaan. Silloin on vaan yleensä koulua tai työtä. Pitääköhän siis ottaa soitinta ja paperia mukaan.
 
Oikeasti olen vain laiska. Tämä oli pehmeä lasku totuuteen.

Hyvä threadi! Mulle tuli turhautuminen musiikista, eli en voi pitää itseäni mitenkään kunnianhimoisena. Eikä toi tunne tullut mitenkään siitä syystä, etten olis kokenut itseäni hyvänä. Päinvastoin, välillä tuli liiankin itsevarma olo itsestään, kun oikein koskaan ei kuullut mitään pahaa omasta laulamisesta ja myös itse tiesi olevansa aikalailla omaa luokkaansa. Jälkeenpäin kun ajattelee, niin vaikka olinkin ihan kelpo laulaja, niin olihan mulla liian suuret luulot itsestäni. Mä kuitenkin kyllästyin musatouhuihin ihan muista syistä aikanaan. Niissä piireissä on niin paljon omahyväisiä haihattelijoita ja tekotaiteellisia pinnallisia ihmisiä, etten siitä piirteestä kauheesti pitänyt. Enkä mä silloinkaan ajatellut koskaan tekeväni musaa ammatikseni. Mä olen jutellut tän hetken kuumimpien artistienkin kanssa aiheesta ja ne oli kyllä samaa mieltä asiastani. Ehkä ne on paksunahkasempia ton asian suhteen, kun jatkavat ja hyvinhän niillä meneekin.
En kuitenkaan syytä ketään muuta tietenkään siitä, etten halua musiikista täysipäiväistä ammattia.
Yhteenvetona voisin sanoa kuitenkin, että haluan pitää musiikin puhtaasti harrastuksena, vaikka haluiaisinkin tehdä kokonaisen albumin kokonaan itse, koska luotan omaan näkemykseeni musiikista ja sen verran narsistista itsekunnioitusta ainakin löytyy, että näin ajattelen =) Mun mielestä kohtuudella se on vaan terve piirre luovalle muusikolle.

Kyllähän aina välillä tulee semmosia ajatuksia että hautaan kitaran maan alle ja rupeen munkiks. mutta tommoseen auttaa vaikka se että oot wiikon soittamatta, sitten on ah, niin hienoo päästä taas rämpyttään....

Välillä on tosiaan tuntemuksia, että kamat myyntiin (sitten olisikin rahaa...), kun näkee jonkun vetävän ihan helvetin hyvin ja tietää oman tasonsa soittovuosiin nähden surkeaksi. Toisaalta tuleepa muutenkin elämässä sellaisia "ranteet auki" -fiiliksiä. Eipä siinä mitään. Soittokamat ovat pysyneet ja turhautumista huolimatta soitellaan vielä. Punkrokki on siitä hienoa, että siinä muun elämän patoutumat poistuu mukavasti, kun räimii kitaralla menemään vähän sinnepäin, helvetin lujaa tietenkin.

"Nyt mä kyllä myyn kamat ja rupean tekemään ihan muuta.. eihän tästä paskaakaan tule!"
..kamoja en myisi mutta ehkä jonkun soittimen karsiminen aivan hirveimpinä aikoina käynyt mielessä.jossain alhossa ollessa. onneksi vain todella harvoin. jotain liian elämäntapamaista tuosta tullut. ja intohimo tuskin kuihtuu kokonaan vaikka mikä tulisi.
 
Miten täällä ihmiset kokevat? Tuleeko musiikin harrastamisesta enemmän turhautunut kuin tyytyväinen olo?
tyytyväinen kun onnistuu, mutta..
tulee se klassinen esimerkki, kun kuulee jonkun nelivuotiaasta asti jotain soitinta soittaneen henkilön soittoa. Sehän on virtuoosimaista verrattuna omaan soittoon!
se on, ja se on masentavaa, mutta jotenkin ihmeen kaupalla sitä jaksanut koska eihän niihin tavoitteisiin ainakaan lopettamalla pääse..
aika ei riitä treenata niin paljon kun pitäisi, joten tällaista rajallisen ajan hyväksymistä pitäisi opetella.. eli että odottelet vaan rauhassa sitä edistymistä. kyllä se pikkuhiljaa tapahtuu
 
..eikä aika tunnu riittävän. Voi hyvinkin olla, että musiikilliset ambitiot ovat kuihtuneet sitten, kun on vihdoinkin oppinut soittamaan.
eihän se aina riitä, mutta toivotaan että ambitiot ei kuihtuneet sitten kun jotain joskus oppinut. eiköhän sitä sitten mahdollisuudetkin suuremmat päästä tekemään/soittamaan mitä haluaa. tai sitten ei.
 
Lisäksi musiikin kuuntelukin on turhauttavaa. Ei löydy enää mitään uutta ja innostavaa, joka räjäyttäisi tajunnan, ja ne vanhat tuntuvat homehtuneilta.
AINA löytyy jotain "joka räjäyttää tajunnan" kun olisi vaan aikaa etsiä ja perehtyä. kovin nopeasti ei musiikki maailmasta lopu.

Muutaman kerran olen ollut jo lopettamassa koko hommaa. Kun ei sitä antoisaa bändiä tunnu taas löytyvän. Kaikki soittaa vaan hiiviä jne. Olen itseasiassa vähentänyt nyt kalustoa aika roimasti. Parin kilowatin laadukkaista PA-kamoista jäljellä halvat laulukamat. Lisää tuossa harkitsin vielä myydä, en ole ihan varma. Selitän itselleni että myyn vain rahapulassa ja että sijoituksina noita laitteita pidin alunperinkin, mutta... No kokoajanhan tässä yritellään bändiä pystyyn, mutta vähän tuntuu siltä että jos tämä ei kohta starttaa niin sitten saa jäädä. Hiplailen kondraa yksin kotona vaan.
 
Soittotaidon kanssa näillä turhautumisilla ei ole mitään tekemistä.

Mulla rupes yhteen väliin laulaminen ottaa oikeen kunnolla päähän. Se ei enää vaan innostanut. Pidin kuukauden pari taukoa ja sitten se alkoi taas oleen ihan hauskaa.
 
Pieni tauko piristää.

Nyt on rumpujen soitto viimepäivinä turhauttanut. Tuntunut taas siltä, että junnaa pahasti paikallaan. Joskus tulee kyllä taas niitä kausia jolloin todellakin tuntee, että kehittyy ja oppii uusia asioita. Se on sellaista. Nyt on erityisesti tuplilla polkeminen ruvennut ottamaan hermoon. Tuntuu, että sujuu paljon huonommin kuin esim. 2 kuukautta sitten.
 
Kitarointi sen puoleen on tuntunut viime aikoina ihan hyvältä ja tuntuu, että oikeasti kehityn siinä hommassa (on todellakaan ole hyvä). Jotenkin oman materiaalin luominen onnistuu paremmin ku ennen. Döh.

Sana on vapaa, omakohtaisia tuntemuksia kehiin.
 
haa.. eilen.
 
syy: turhautti. turhautti todella. koska aikaa ei ole niin paljon kun tarvitsisi, eikä pysty etenemään sitä vauhtia mihin olisi mahdollisuuksia muuten mm.opetuksen puolesta.
kuitenkin käy niin, että mitä enemmän turhauttaa, sen vaikeampi aloittaa treeni, ja sitä enemmän menee taas aikaa hukkaan, mitä enemmän venkslaa sen ajatuksen kanssa ettei jaksa.
 
seuraus: aloittaminen oli yhtä tuskaa ja kesti puoli päivää ennenkuin sain torven ulos kotelosta saatikka aloittaa lämmittely. saatikka itse treeni. niin.
 
seurauksen seuraus: pyörin samaa kehää pitkin vuotta ja odotan jotain äimistyttävää aikaseisausta ja inspiraation hetkeä.

Kyllä aina välillä turhaantuu, tosin aika harvoin kylläkin. Ja nykyään uusien (muiden kirjoittamien) juttujen ja jippojen oppiminen ei aiheuta juurikaan iloa, sen tietää jo etukäteen että X-kuvioa harjoittelee N verran tunteja ja loppujen lopuksi sen sitten vaan oppii. Ja oppimisprosessi tuntuu aina samalta.
 
Sitä suurta iloa tulee vaan siitä kun itse geggaa jonkun ihan mahtavan riffin. Siis sellaisen joka omasta itsestä on aivan mahtava. :) Kyllä, nauran täällä ruudun takana.

Hmm. Mulla ei ole mitään turhautumista tapahtunut. Aina löydän jostain inspiraatiota omien kappaleiden kyhäämiselle. Mä kuuntelen melko laajasti kaikenlaista musaa ja olen yrittänyt tehdä erityylistä musaa aina välillä. Nämä kaikki eri tyyleistä opitut jutut tavallaan sekoittuvat nyt yhdeksi omanlaiseksi tyyliksensä biisien kirjoittamisessa.
Semmonenkin on kiva kikka, että jos yrittää tehdä heavymetal-biisiä, eikä tule inspiraatiota, niin kokeilee vaikka tehdä sillai, että minkänlainen olisi vaikka My Bloody Valentinen versio samasta biisistä. Tärkeintähän on vain haistattaa paskat kaikille rajoituksille.

hyvä proggis kun päättyy niin silloin turhautuu. Ei kuitenkaan siten, että olisi harkinnut juttujen lopettamista, vaan siten että haluaa umpikujassakin kuvitella, että tilanne olisi jotenkin pelastettavissa. Tapahtunut kaksi kertaa. Ei ole osannut hyväksyä loppua, ja tämä aiheuttanut ankaria ja pitkäkestoisia kausia jolloin on ollut allapäin ja itku herkässä.
 
Omiin meininkeihin olen aina ollut luottavainen ja koskaan ei ole tullut olo toisten keikkaa katsellessa että nyt ei kantsi enää itse tehdä mitään kun nuo on täydellisiä. Ei edes silloin kun omat äärimmäiset suosikit kaukomailta myllää lavalla.
 
Pelkään kovasti kertomuksianne tuollaisista fiiliksistä. En halua koskaan kokea mitään sellaista.

Kyllä musiikki vituttaa ja kyllästyttää, mutta vähemmän se vituttaa kuin olla kokonaan soittamatta.
Kyllä nautinnollinen soittotuokio - bändin kanssa tai ilman - vastaa terapeuttisilta ja rentouttavalta vaikutuksiltaan tuhatta vitutuskänniä, sählytreeniä, Prozac-pilleriä, taide-elämystä, lomaa, panoa... name it.
 
Juuri näin

kymmenisen vuotta sitten lopetin kitaransoiton. tuntui vain siltä, että toistin itseäni (apinoimalla näitä legendaarisia kitarajeesuksia) ja huomasin ettei skeba ehkä sittenkään ollut se instrumentti, jolla voin parhaiten toteuttaa itseäni musiikillisesti.
ja sitäpaitsi: kitara ON aika helvetin tylsä soitin, loppujen lopuksi. (provo! provo!)
nykyään tulee lähinnä turhautumisen tunteita bändin kanssa. niitä kuuluisia musiikillisia erimielisyyksiä :DDDD
jos ja kun kohdalle osuisi paremmin meikäläisen perversseihin musiikkimieltymyksiin osuva orkesteri, lähtisin oitis.
mut eihän ne himasta tule hakemaan, ja oon liian laiska lähteäkseni väen vängällä etsimään.
siihen asti soittelen rivimiehenä ilman sen kummempia ambitioita....

...Mulla alkaa meneen hermo ton kitaran kanssa. Mikään ei onnistu, biisit menee huonosti. Äänittäminen ei onnistu, en vaan osaa.Niin turhautunut oon että...! Rupee oikeesti mietityttään jatkanko ollenkaan... ei siitä tuu mitään!! En vaan jaksa samaa vanhaa paskaa soittaa päivästä toiseen..... anteeksi

Todella hyvä aihe. Piti pläiskiä noita plussiakin kun täällä oli hyviä kirjoituksia.
 
Totaalista turhautumista tyyliin "Perkele nyt loppu veivaaminen, kitarat paskaksi ja levyt kaivan takapihalle" - ei ole tullut.
Muita turhautumisia sitten on tullut enemmänkin. Lähinnä:
 
-Luovuusblokit (ei mitään ajatusta eikä ideaa päässä, vaikka tahtoa löytyisi kuinka paljon)
-Tekniset turhautumiset (sormet nippu kyrpiä-päivät, tai yksinkertaisesti taitojen riittämättömyys kuvioon jota haluaa soittaa)
-Turhautumiset kamoihin (paskat soundit, viallisuudet)
 
Homma todellakin menee liian vakavaksi aina kun turhautumisia puskee päälle. Jollain tavalla kuitenkin, aina jossain vaiheessa, muistaa miksi ylipäätänsä musiikkia rakastaa.
Se voi olla joku uskomaton levy mihin tutustuu, joku hieno kuvio minkä kehittää soittimellaan vahingossa, ihan mikä tahansa - kunhan tulee se olo että pieniä orgasmeja jyrää pitkin kehoa, ja kokoajan on helvetin hyvä olla, eikä mikään voisi tuntua paremmalta.
 
Siinä vaiheessa aina tietää mistä musiikissa pitäisi olla kyse. Kilpailuttamisen itseään ja muita vastaan unohtaa tai ainakin laskee vähempiarvoiselle sijalle - ei tarvitse suorittaa pakosti. Musiikin hienous on siinä, että se toimii kaikilla muilla tavoilla paitsi väkisin. Tekee siitä jotenkin sopivan mystistä.
Ja melkein jokainen voi olla omalla tavallaan osa sitä.

Todella hyvä aihe. Piti pläiskiä noita plussiakin kun täällä oli hyviä kirjoituksia.
 
Totaalista turhautumista tyyliin "Perkele nyt loppu veivaaminen, kitarat paskaksi ja levyt kaivan takapihalle" - ei ole tullut.
Muita turhautumisia sitten on tullut enemmänkin. Lähinnä:
 
-Luovuusblokit (ei mitään ajatusta eikä ideaa päässä, vaikka tahtoa löytyisi kuinka paljon)
-Tekniset turhautumiset (sormet nippu kyrpiä-päivät, tai yksinkertaisesti taitojen riittämättömyys kuvioon jota haluaa soittaa)
-Turhautumiset kamoihin (paskat soundit, viallisuudet)
 
Homma todellakin menee liian vakavaksi aina kun turhautumisia puskee päälle. Jollain tavalla kuitenkin, aina jossain vaiheessa, muistaa miksi ylipäätänsä musiikkia rakastaa.
Se voi olla joku uskomaton levy mihin tutustuu, joku hieno kuvio minkä kehittää soittimellaan vahingossa, ihan mikä tahansa - kunhan tulee se olo että pieniä orgasmeja jyrää pitkin kehoa, ja kokoajan on helvetin hyvä olla, eikä mikään voisi tuntua paremmalta.
 
Siinä vaiheessa aina tietää mistä musiikissa pitäisi olla kyse. Kilpailuttamisen itseään ja muita vastaan unohtaa tai ainakin laskee vähempiarvoiselle sijalle - ei tarvitse suorittaa pakosti. Musiikin hienous on siinä, että se toimii kaikilla muilla tavoilla paitsi väkisin. Tekee siitä jotenkin sopivan mystistä.
Ja melkein jokainen voi olla omalla tavallaan osa sitä.
 
Kiitos rohkaisevasta kirjotuksesta! Mua just NYT ottaa päähän kaikki... Soitto ei pelaa ja taidot ei tunnu riittävän. :|

Olen täysin kypsä koko touhuun. En ole soittanut nuottiakaan reiluun kahteen vuoteen enkä tule enää soittamaankaan.
 
Aikoinaan treenit meni siihen, että noin tuntia ennen kuin piti aloittaa, joku soitti, että on baarissa tai krapulassa tai milloin missäkin. Sitä sitten aikani seurattuani päätin lopettaa koko touhun.
 
Yksin soittelukin tuntui olevan aivan haitarista ja tarkemmin kun asiaa ajattelin, totesin olevani korkeintaan keskinkertainen pseudotiluttelija, joten kypsyin niin pahasti, että meni maku koko touhusta aivan totaalisesti. Soittaakoon ne ketkä oikeasti osaavat.
 
Kamoista on enää kitara jäljellä, joka on muuten torilla myynnissä, ostakaa pois.