Yleistä keskustelua musiikista ›

Meillä taitaa nyt olla pikkusen eriävä käsitys siitä, mitä rock on. Mutta ei se mitään.
 
Niinpä... Mutta sitten jos jokin uudempi bändi edustaa sitä "rockia", jotka ammentavat tietyistä lähteistä: AC/DC, Thin Lizzy, Blackfoot, Dire Straits, Deep Purple yms.
(Nämä ovat vain minun suosikkejani)
 
Niin sitten se on pelkkää kopioitua paskaa...
Vai?

Siis räppihän on jo 25 vuotta vanhaa eikä se ole meitä mihinkään vienyt. Jos joku ei ole vielä tajunnut että rap on pelkkää neekerin paskaa niin sitten on korvissa vikaa.

Ok, mulla on sitten korvissa vikaa, ja aika monella muullakin sitten :) Tosin räp kyllä ON todellakin aika vanhaa, mutta mitään tuohon verrattavaa ei ole senkään jälkeen tapahtunut...

Teineille ei enää ole se musiikki niin ykkösjuttu vaan videopelit tai joku muu. Populäärimusiikin kultakausi on ohi. Herää pahvi.

Kyllä mä olen erittäin hereillä, ja hyvinkin tarkkaan tulee tutkittua kaikkea tuota. Ei musa ole enää pitkään aikaan ollut SE juttu, pikemminkin ehkä yhdistelmä eri jutuista, joilla ihminen saadaan toteuttamaan joukkoon kuulumisen viettiään. Siihenhän aika iso osa markkinoinnista tähtää. Mutta musa on kuitenkin nykyään kaikessa läsnä, ehkä jopa enemmän kuin aikaisemmin, koska sen avulla pystytään viestimään monia sellaisia asioita, joita muuten ei kyettäisi. Viesti menee musalla varsin hyvin perille, vaikka ei olisi edes mikään musadiggari. Eli, siis musaa oikeesti on läsnä kaikessa enemmän kuin koskaan aikaisemmin...

Ei minua edes kiinnosta, mitkä levyt nousevat listoille ja mitä radiossa soitetaan. Olisihan se tietysti mukavaa jos omat suosikkiyhtyeeni listoille nousisivat mutta kun se ei ole mahdollista, niin en ole kiinnostunut asiasta. Mainstream-musasta 99% on täyttä paskaa.

Niinpä... Mutta sitten jos jokin uudempi bändi edustaa sitä "rockia", jotka ammentavat tietyistä lähteistä: AC/DC, Thin Lizzy, Blackfoot, Dire Straits, Deep Purple yms.
(Nämä ovat vain minun suosikkejani)
 
Niin sitten se pelkkää kopioitua paskaa...
Vai?
 
Se riippuu ihan bändistä onko se paskaa vai ei. Jos kuulostaa hyvältä, niin sitten se on hyvää ja jos ei niin ei.
 
Sitä mä en ole kumminkaan koskaan ymmärtänyt, että minkä takia pitää kuunnella vaikka AC/DC -kopiobändiä, kun aitokin asia on kerran olemassa. Samaan liittyy tuo retroilu, mikä oli muotia jokin aika sitten. Yritettiin olla niin Stoogesia ja ties mitä, mutta onnistuttiinkin olemaan vain säälittäviä. Rock`n rollilla on upea historia, mutta se historia voi olla myös helvetinmoinen rasite. Tavallaan pitäis pohjata siihen traditioon, mutta silti kehittää jotain uutta ja omaa. Edes hyviä biisejä, mutta sekin tuntuu olevan nykyään jokseenkin kadoksissa oleva taito.
 
Ei rockilla pysty enää nykyään shokeeraamaan ketään. Joku Marilyn Mansonkin on niin vitun apaattinen pelle (ei ehkä mikään paras esimerkki rockista puhuttaessa mutta anyways), ettei semmosesta ole mihinkään. Tuo arvo on rockista kadonnut. Alice Cooperin, Screaming Jay Hawkinsin ja muiden aika on auttamatta ohi. Ja nykyajan nuorten, joiden elämä on aika toisenlaista kuin nuorten elämä oli joskus aikoinaan, ei varmasti ole helppo samaistua rokkiin ja rokkareihin. Mieluummin sitten etsitään ne idolit jostain muualta. Helppohan niitä on hakea, kun telkkariohjelmissa pääsee seuraamaan niiden uraa ensimmäisestä koelaulusta alkaen. Ja kun ei oo sitä shokkiarvoa mikä vaikka punkilla oli aikanaan eikä sitten taas toisaalta kosketuspintaa nuorten juttuihin (medianäkyvyydestä puhumattakaan) niin heikoksi jää. Hevistejä tuntuu kyllä aina sikiävän jostakin, mutta rehelliset rokkarit on vähissä.
 
Moni tuntuu näkevän Nirvanan rockin viimeisenä potkuna disco-, tekno- ja räppijengin kollektiiviseen perseeseen. Jonkinlainen isku se oli munkin mielestä, mutta lähinnä varmaan se kuolinisku sitten. Sen myötä rockista tehtiin angstisten luusereiden kamaa, kun ennen se oli ollut coolien kapinallisten ja kovien jätkien/gimmojen juttu. Ennen Nirvanaa rockissa oli aina tiettyä positiivisuutta. Jopa punkissa oli sitä. Ja jos ei positiivisuutta, niin ainakin tiettyä energiaa ja eteenpäin pyrkimisen meininkiä. Sillä hetkellä kun herra Cobain nielaisi sen kuuluisan haulikkonsa, rockmusiikilta lähti se viimeinenkin mahdollisuus tulla enää koskaan niin suureksi ilmiöksi mitä se on joskus ollut. Siinä nimittäin kiteytyi se, että rock on antanut periksi. Sen jälkeen rockin julkisuuskuva onkin ollut yhtä saatanan mahalaskua, jos ei oteta lukuun kaikenmaailman pomppumetalleja ja muuta paskaa joilla ei ole oikean rockin kanssa mitään tekemistä. Rock`n roll on voinut mennä alamäkeä siitä lähtien kun Buddy Holly kuoli, mutta montun pohjan se on saavuttanut vasta tossa vähän päälle kymmenen vuotta sitten. Surullisia esimerkkejä on esimerkiksi nuo vanhojen bändien onnettomat comeback-yritykset. Guns `Roses tietenkin etunenässä. Et olis Kurt viittinyt lainata sitä tykkiä Axlillekin?
 
No, kuten sanottu, rockin alakulttuurit elävät ja voivat hyvin. Ja aina riittää valistuneita kelkkaan hyppääjiä, joten sukupuuttoon kuolemisen vaaraa ei ole. Rock on kellareissa kotonaan ja pinnan alla on hyvä olla.

Hmm... Paljon on ollut puhetta esim. Rap musasta mutta onhan se rap;kin iskenyt takaisin! Jotkut Public Enemyt ja Run-DMC;t sun muut hemmot oli aika suosittuja 80-luvulla (tai sen loppupuolella). Cypress Hill ja Wu-Tang Clan olivat suosittuja siinä ysikymmentä luvun alussa ja siltikin joskus kymmenen vuotta myöhemmin Eminen tulee ja ottaa listakärjen haltuun. Onhan niitä ollut kuuluisia rock-bändejäkin nykyään, esim. The Hives, White Stripes, Foo Fighters yms..

On siellä sitä rokkiakin ihan sopivasti. Katsotaanpas vaikkapa virallista albumilistaa.
 
1. Rammstein
2. Sonata Arctica
6. Nightwish
7. R.E.M
8. Maj Karma
 
Mun mielestä tämä taas antaa ihan positiivisen kuvan rokin nykytilasta. Vaikka nämä ko. bändit eivät täällä näköjään kaikille rokiksi kelpaakaan, niin alkuperäisessa kysymyksessähän haettiin käsittääkseni vastavoimaa afroamerikkalaiselle persiinkeikutukselle ja muulle vastaavalle epämusiikille.
 
Kun Metallica keräsi yhteen stadionillisen suomalaisia ja Springsteen peräti kaksi, niin totesin helpottuneena ettei tässä nyt niin hätää ole. Ja onneksi sitä MTV:tä ei ole pakko katsoa.

Se riippuu ihan bändistä onko se paskaa vai ei. Jos kuulostaa hyvältä, niin sitten se on hyvää ja jos ei niin ei.
 
Sitä mä en ole kumminkaan koskaan ymmärtänyt, että minkä takia pitää kuunnella vaikka AC/DC -kopiobändiä, kun aitokin asia on kerran olemassa.
 
Aivan...
Mutta kun se näyttää joillekin oleva henkilökohtainen pakko, että dissataan bändejä jotka nyt ovat "in", koska ne ovat samasta syystä in kuin ne omat suosikit vuosien takaa...
 
Kaiken lisäksi nykyään bändin imagon pitää olla niin kohdallaan että...
Tuskin se aikoinaan on millään muullakaan bändillä sen kohdemmalla ollut...
 
Edit:
Osataanko nykyään arvostaa uusia bändejä, jotka ammentavat taidolla musiikkinsa vuosikymmenien takaa?

Yhden asian mä näkisin: että soittamiselle, ja sille että soittaminen kuuluu läpi eikä äänitettä olla sterilisoitu liialla hieromisella, olisi sosiaalista tilausta enemmänkin.
 
Semmoinen voisi jopa toimia eräänlaisena shokkiarvona: kun nyt ajattelee miten kuolleilta soiton kannalta niin monet levyt tänä päivänä kuulostavat. Ihan bändilevyistäkin siis.

alkuperäisessa kysymyksessähän haettiin käsittääkseni vastavoimaa afroamerikkalaiselle persiinkeikutukselle ja muulle vastaavalle epämusiikille.
 
Juuri tätä hain. Nykyajan listamusiikki tuntuu niin keinotekoiselta. Tilanne on täsmälleen samanlainen kuin 80-luvulla, paitsi että hair metal-bändien tilalla on nyt Maroon 5:n ja Good Charlotten kaltaiset yhtyeet. Stailattuja kyllä mutta musiikissa ei lainkaan sisältöä.

Juuri tätä hain. Nykyajan listamusiikki tuntuu niin keinotekoiselta. Tilanne on täsmälleen samanlainen kuin 80-luvulla, paitsi että hair metal-bändien tilalla on nyt Maroon 5:n ja Good Charlotten kaltaiset yhtyeet. Stailattuja kyllä mutta musiikissa ei lainkaan sisältöä.
 
Ja epäilemättä 20 vuoden päästä Maroon5-fanit tuohtuvat idoliensa puolesta aivan kuten Twisted Sister-, Mötley Crüe ja Wasp-fanit täällä;-)
 
Hm. Mutta alkuperäiseen aiheeseen: iskeekö rock takaisin? Onko se koskaan poissa ollutkaan? Mä rupesin keikkamatkalla viikko takaperin miettimään, että näin 60-luvulla syntyneenä mä olen toista sukupolvea, jolla on ollut sellaiset käsitteet kuin Rock tai Nuorisomusiikki. Mun vanhempani kasvoivat teini-ikään siinä murroksessa, missä (varsinkin kaupungin-) nuorisolla oli ensi kerran nuoruus ja omaa kulutusta - sitä ennen oli lapsuudesta siirrytty suoraan pikku-aikuisuuteen (kuten agraariyhteiskunnassa usein vielä nykyäänkin, olosuhteiden pakosta ja koska tehtävää työtä on niin paljon). (Oheisluettavaa: kaikki Simon Firthin teokset, erityisesti Rockin potku, Gillett: Kaupungin syke)
 
60-luvulla rokut ja ammattikoululaiset elivät edelleen 50-luvun unelmaa. Oli lukiolaisten ja yliopistoälykköjen etuoikeus innostua beatnikiudesta, jazzista tai mods'eista ja brittipopista. (Oheisluettavaa: Nyberg: Rockista rautalankaan, Raittinen: Kaikki alkoi vuonna '56, Sleepy Sleepers - Jytinää Eestissä)
 
70-luku sai Onnen päivineen, Greaseineen ja American Graffiteineen aikaan fiftaribuumin, joka alkoi jo hyvän aikaa ennen punkin tuloa. Jopa sellaiset täydelliseen tuntemattomuuteen ja kulmakapakassa satunnaiseen keikkailuun vaipuneet britti-tedit kuin englantilaistunut Crazy Cavan tai peribritti Matchbox jyräsivät Suomessa. Kotimaan kärkisijalla oli Suosikin lempilapsi Teddy & the Tigers, vaikka tarjolla olisi ollut autenttisemmat Ducktails ja Slippers. (Oheisluettavaa: Elmu - nupit kaakkoon)
 
80-luvun ihan alussa tuli Straycats. Ja pian sen jälkeen tulikin Psykobilly, eikä mun tarvinnut Meteorsien keikalla ihmetellä, miksi musiikki kuulosti jotenkin tutulta.
 
Tällä hetkellä tuntuu, että kaikki vanhan polven punkrokkarit kuuntelevat 'billybändejä, olipa kyseessä Reverend Horton Heat, keikoille palannut Stray Cats tai esoteeriset ja harvinaiset 50-luvun "originaalit". Suomi on tosiaan jossain mielessä pohjolan Japani; ei hämmästyttävän teollisuutensa tai taloutensa ansiosta, vaan koska täälläkään ei koskaan mikään mene kokonaan pois muodista.
:-)
 
Jani The Rock:
Moni tuntuu näkevän Nirvanan rockin viimeisenä potkuna disco-, tekno- ja räppijengin kollektiiviseen perseeseen. Jonkinlainen isku se oli munkin mielestä, mutta lähinnä varmaan se kuolinisku sitten. Sen myötä rockista tehtiin angstisten luusereiden kamaa, kun ennen se oli ollut coolien kapinallisten ja kovien jätkien/gimmojen juttu.
 
Mä olen harvoin eri mieltä Janin kanssa, mutta nyt olen. Rockista tuli angstisten luusereiden kamaa Buddy Hollyn ja Ritchie Valensin myötä, Syd Barrett ja John Lennon heiluttivat samaa lippua, ja brittipunk 76-77 viimeistään teki sisäänpäinkääntyneistä jalkateristä ja huonosta itsetunnosta statementin, jonka Joy Division, The Cure tai The Smiths sitten jokainen tahollaan jalostivat täydellisyyteen.
;-D Hoho!

Semmoinen voisi jopa toimia eräänlaisena shokkiarvona: kun nyt ajattelee miten kuolleilta soiton kannalta niin monet levyt tänä päivänä kuulostavat. Ihan bändilevyistäkin siis.

Mulla on vieläkin kauhukuvia siitä kuinka "eläviltä" kotimaiset levyt kuulostivat vielä 80-luvulla...uusi aalto, huh! :D

Joku Marilyn Mansonkin on niin vitun apaattinen pelle
 
Hoho!
 
Moni tuntuu näkevän Nirvanan rockin viimeisenä potkuna disco-, tekno- ja räppijengin kollektiiviseen perseeseen. Jonkinlainen isku se oli munkin mielestä, mutta lähinnä varmaan se kuolinisku sitten. Sen myötä rockista tehtiin angstisten luusereiden kamaa, kun ennen se oli ollut coolien kapinallisten ja kovien jätkien/gimmojen juttu.
 
Nirvana oli kyllä viimeinen "kunnon" rockbändi. Tuota en kyllä tajua että Nirvana olisi tehnyt rockista "angstisten luusereiden kamaa". Vaikka Cobain teki itsemurhan, miten se tekee itse musiikista angstisten luusereiden kamaa?
 
Ennen Nirvanaa rockissa oli aina tiettyä positiivisuutta. Jopa punkissa oli sitä. Ja jos ei positiivisuutta, niin ainakin tiettyä energiaa ja eteenpäin pyrkimisen meininkiä.
 
Hehe, ei Nirvana ole ollut kaikista positiivisimpia bändejä, mutta tyhmää sanoa että ennen sitä kaikki olisi ollut niin positiivista. Kyllä bändeillä niin kuin esim. Beatles ja Zeppelin on myös hyvin "vakavia" lauluja. Mutta jos tarkoitat positiivisuudella itse bändin "asennetta" millä hommaa tehdään, niin kehoitan todella tutustumaan Nirvanaan. Ei Cobain todellakaan hautonut koko aikaa synkkiä ajatuksia, vaan heitti suurimman osan tuollaisista "I hate myself and I want to die" -jutuista vitsillä.
 
Energiaa, sitähän bändillä oli aivan helvetisti livenä. Antaumuksellista lavameininkiä. Eteenpäin pyrkimisestä en tiedä Nirvanan breikattua, mutta kun lainasin Cobainin päiväkirjat kirjastosta joku vuosi sitten, saattoi todeta että mies suunnitteli bändin nousun huipulle aivan hemmetin tarkasti.
 
Sillä hetkellä kun herra Cobain nielaisi sen kuuluisan haulikkonsa, rockmusiikilta lähti se viimeinenkin mahdollisuus tulla enää koskaan niin suureksi ilmiöksi mitä se on joskus ollut.
 
Itse näen asian niin, että kun Cobain teki itsemurhan, monet loistavat bändit pääsivät esiin Nirvanan varjosta. Esim. Smashing Pumpkins ja Green Day, joista ensimmäinen oli mielestäni viimeinen "rehellinen" rockbändi.

Mä olen harvoin eri mieltä Janin kanssa, mutta nyt olen. Rockista tuli angstisten luusereiden kamaa Buddy Hollyn ja Ritchie Valensin myötä, Syd Barrett ja John Lennon heiluttivat samaa lippua, ja brittipunk 76-77 viimeistään teki sisäänpäinkääntyneistä jalkateristä ja huonosta itsetunnosta statementin, jonka Joy Division, The Cure tai The Smiths sitten jokainen tahollaan jalostivat täydellisyyteen.
;-D Hoho!
 
Heh. Mä jo venasinkin, koska nuo Joy Divisionit ja kumppanit otetaan esiin... Asiaa tosta rockabillystä ja psykobillystä muuten. Niiden rauhanomainen rinnakkaiselo onkin Suomessa sujunut todella hienolla ja poikkeuksellisella tavalla.
 
Brittipunkissa oli toki sitä nihilismiä ja maailmantuskaa vaikka millä mitalla (sisäänpäin kääntyneistä jalkateristä puhumattakaan), mutta olihan siellä muutakin mentaliteettia. Esim. hulvaton Adicts ("Viva la revolution"), Vice Squad ("Stand strong, stand proud") etc... Silloin punkissa oli vielä kapinaa kapinan takia ja jo se itsessään on positiivista.

Mulla on vieläkin kauhukuvia siitä kuinka "eläviltä" kotimaiset levyt kuulostivat vielä 80-luvulla...uusi aalto, huh! :D
 
"Jokaisella on oikeus ilmentää itseään perustamalla bändi."
 
Kuule, kyllä 60-luvun kotimaisesta "rock"-musiikista löytyy ne kamalimmat tuotannot; mitä kunnianhimoisempi bändi, sitä kauheampaa.
 
Koska mitäs kamalaa siinä nyt on, ettei joku osaa soittaa? Kamalaa on se, että osaa, ja tekee valintansa sitten aivan tietoisesti...
;-)

Kuule, kyllä 60-luvun kotimaisesta "rock"-musiikista löytyy ne kamalimmat tuotannot; mitä kunnianhimoisempi bändi, sitä kauheampaa.

Huh...voin vaan kuvitella. No, kyllä omakustanne iskelmälevyt ovat myös varsin rankkaa kamaa, Usko huvikseks...hehe. Tää Robinin uus on yks parhaista :)

Kamalaa on se, että osaa, ja tekee valintansa sitten aivan tietoisesti...
;-)

Tuostahan päästäisiin kätevästi Steve Vaihin yms, mutta ei viitsi :D

Jokainen digatkoon mitä huvittaa. Pääasia että edes joku juttu iskee.

Jokainen digatkoon mitä huvittaa. Pääasia että edes joku juttu iskee.
 
Samaa mieltä. Kunhan on musiikkia tai edes jotenkin talouselämää elvyttävää toimintaa. Sama raha siellä kuitenkin kiertää, ja samaa kakkua jaetaan.

Itse näen asian niin, että kun Cobain teki itsemurhan, monet loistavat bändit pääsivät esiin Nirvanan varjosta. Esim. Smashing Pumpkins ja Green Day, joista ensimmäinen oli mielestäni viimeinen "rehellinen" rockbändi.
 
Viimeinen? Taisit sitten lopettaa kuuntelun noihin bändeihin.
 
Kuule, kyllä 60-luvun kotimaisesta "rock"-musiikista löytyy ne kamalimmat tuotannot; mitä kunnianhimoisempi bändi, sitä kauheampaa.
 
Kyllä ne kasarikaiutkin oli aikamoisen kauheita.

Osataanko nykyään arvostaa uusia bändejä, jotka ammentavat taidolla musiikkinsa vuosikymmenien takaa?
 
Mielestäni osataan arvostaa, ja tuleekin arvostaa. Tein juuri tästä aiheesta itse opinnäytetyöni, muutes. Tutkin vähän muutaman Suomessa jalansijaa saaneen rockkriitikon näkemyksiä retrorockin arvottamisesta.
 
Nykyään tuntuu olevan rocklehdistössä aikamoinen normi, että nimenomaan rockin kohdalla genren rajoja täytyisi osata noudattaa mahdollisimman tarkasti. Mitään hiilipaperikopioita ei sallita, mutta mitä perinnetietoisempaa uusi musiikki on (ja lähinnä mihin aikaisempiin juttuihin viitataan - on aivan eri asia ottaa vaikutteet Iggy Popilta tai Thin Lizzyltä kuin esim. Rapatilta taikka Kikalta), sitä uskottavampaa se on ja kriitikot antavat levylle/bändille plussaa.
 
Näin ei ollut vielä muutama vuosikymmen sitten, mutta näin on nyt. On tajuttu, että rock laajemmassa kontekstissaan ei välttämättä pysty enää kauhiasti uudistumaan, joten perinnetietoisuus ja rockideologian jonkinmoinen hyvä mallintaminen on noussut yhdeksi tärkeäksi arvottamisperinteeksi. Olen joskus selittänyt asiaa muille klassisen musiikin kautta: kun soittaa Beethovenia mahdollisimman samalla tavalla kuin Beethovenin oman ajan tyyli ja estetiikka vaatii, sanotaan esitystä AUTENTTISEKSI. Kun rock vanhenee, alkaa tämä sama juttu näkyä siinä itsessäänkin. Mitä ideologia/estetiikka vaatii, se on autenttisuutta.
 
Perinteisestihän autenttisuudella on tarkoitettu itsetiedostettua, omasta sydämestään lähtevää, vilpitöntä ja rehellistä ilmaisua. Nykyään tuntuu, että uudessa rockissa tärkeintä on nimenomaan rockin ideologian mallintaminen (eli genrerajojen noudattaminen), ei niinkään uuden luominen. Ehkä pitempään on jo ollut tapahtumassa Lenny Kravitzin laulunsanoin "Rock'n'roll is dead" -vaihe, mikäli rockin alkuperäinen idea olikin olla kapinallinen ja uutta luova taiteenmuoto. Rock ei välttämättä ole ollut puhtaasti sitä pitkiin aikoihin.
 
Nämä ovat hillittömän mielenkiintoisia asioita. Tässä topicissa on ollut erittäin hienoja ja asiantuntevia kirjoituksia, haluan kiittää siitä. Mukavaa, että jollain foorumilla voi keskustella näin asiantuntevien ihmisten kanssa! :)
 
Edit: täsmensin muutamaa kohtaa... väsyneenä sitä tulee kirjoitettua niin vaikeaa tekstiä.

Jani puhuu jälleen kerran asiaa. Plussaa.

Hevi on parasta.
 
Näin on !!! Kaikilla on mahdollisuus menestyä !!! Eikun viisi särkijää kitaran perään, sukkahousut jalkaan, mascaraa luomeen ja örinää!!!
 
Hevi pelastaa !!!