Yleistä keskustelua musiikista ›

Toisaalta taas on ahdistavaakin, kuinka tässä huomaa, että alalla täytyisi olla yhtäaikaa muusikko, äänittäjä, miksaaja, atk-ammattilainen, elektroniikka-asentaja, psykologi, roudari ja ties mitä....
Juuuuuuuuuuuuri tuon takia hankin itselleni yläasteen/lukion musiikinopettajan pätevyyttä. Meillä on koulutus, joka kattaa kaiken tuon ja paljon muuta :D Sitten kun saa viran jostain niin voi täysillä satsata siihen viikonloppuharrastukseen...

Läheltä useampaa ammatti muusikkoa ( huttu puoli )seuranneena on niillä kaikilla yksi yhteinen nimittäjä. Viimeistään kymmenen vuoden kiertelyn jälkeen on päällä hirveä ketutus. Lisäksi on tämän päivän huttu puolella homma mennyt vaikeammaksi kuin esim. seitkyt ja kasikyt luvun puolella. Keikkaa ei riitä samaan malliin kuin ennen,liksat ovat kutistuneet ja työajat muuttuneet huonompaan suuntaan...
 
Näinhän se on. Tunnen muutamia vanhempia ammattimuusikoita, jotka tykkäävät avautua tuopin ääressä ja kertoa katkerat tarinansa.
Keikkamuusikon leipä ei ole kovin leveä suhteessa siihen, miten joutuu kruisailemaan ympäri valtakuntaa ja huhkimaan hiki perseessä.
Musiikin opettajat(virattomat) eivät myöskään päätähuimaavasti tienaa... ja sitten jos on käynyt niin huonosti, että keikkailun myötä on tullut jokin pysyvä vaiva esim. reuma tai vastaava, minkä hoito syö jo ison siivun palkoista.
En sitten tiedä, miten tuntiopettajan palkkataso vaihtelee eri puolilla suomea, mutta tuskin se mikään massiivinen korvaus on?

Älä huolehdi - tuollainen tunne on aivan normaali ja mikä parasta; siitä voi parantua!
Lääke: Hankkiudu sekaisimpaan ja homeisimpaan luukkuun, jonka löydät ja lukittaudu sinne. Laita Black Sabbathia tms. soimaan. Juo viikko putkeen kalsarit jalassa ja muista yksi tärkeä; älä missään nimessä käy suihkussa. Kostuta vain maksaasi - etanoli puhdistaa sopimattomat ajatukset aivoistasi ja polttaa maksasi takaisin helvetin liekkeihin.
 
Heh, jotenkin tuli mieleen Trainspottingissa (jos kukaan muu nyt enää muistaa filmiä) ollut huumevieroitus: lukittaudutaan huoneeseen 10 päiväksi mukana pari ämpäriä (oksennukselle & ulosteille), tomaattikeittoa, pornolehtiä ja kasa erilaisia lääkkeitä + muuta sälää ;-)

Heh, jotenkin tuli mieleen Trainspottingissa (jos kukaan muu nyt enää muistaa filmiä) ollut huumevieroitus: lukittaudutaan huoneeseen 10 päiväksi mukana pari ämpäriä (oksennukselle & ulosteille), tomaattikeittoa, pornolehtiä ja kasa erilaisia lääkkeitä + muuta sälää ;-)
 
:-D Loistava pätkä se!! Tämä mun ohjeistus oli sitten varmaan aikuistumisvieroitus; eli kun alkaa pohtia tulevaisuutta, niin pitää ryhtyä rajuihin toimenpiteisiin...

Sen (vähän) mitä itse olen ammattisoittajia seuraillut / heistä lukenut (lähinnä pop/jazz puoli) tilanne on usein seuraavanlainen:
 
Lukio on jäänyt kesken kun on kiirehditty opiskelemaan Sibikseen, Pop jazz -konservatorioon tms.
 
Tai sitten
 
ammatillista koulutusta (mahd. musiikillisen ammattitutkinnon lisäksi) ei ole hankittu lainkaan tai lukiota ei ole käyty ollenkaan eli peruskoulun jälkeen on tullut vaan soiteskeltua.
 
tai
 
Paperit esim. lukiosta ovat sen verran huonot että niillä on vaikea hakea opiskelemaan
 
Käytännössä tilanne on siis se, että siinä vaiheessa kun soittohommat alkaa ottamaan pannuun, tuntuu kuitenkin varsin epäkiitolliselta lähteä jatkamaan kymmenen vuotta sitten kesken jääneitä lukio-opintoja tai hankkia perusduunarityötä etenkin jos on joskus päässyt olemaan "jonkin tasoinen tähti" tai työskentelemään kuuluisuuksien kanssa.
 
Tämä (huono koulumenestys) ei luonnollisestikaan päde kaikkiin soittajiin/muusikkoihin. Mutta esimerkiksi jazzmuusikon "ammattiin valmistuminen" vaatii monin verroin enemmän työtä kuin moniin muihin ammatteihin. Kiinnostaako enää vaihtaa alaa kun on tehnyt sen kakskytä vuotta töitä päästäkseen nykyiseen ammattiin/asemaan musiikkialalla?
 
Tietysti arvostan suuresti kaikkia ammattimuusikoita mutta olisihan se ihan hienoa, jos hommaa ei tarvitsisi tehdä niin usein (pelkästä) rahasta ja kaupalliset paineet niskassa.

Toisaalta, onhan se kauheaa ajatella että saattais hyvinki päätyä esim. taustalaulajaksi solistille, joka on täysin ammattitaidoton. Kun näin usein on, taustalaulajat on parempia kuin solisti itse. Mut se on se nurja puoli, mikä lienee kaikissa ammateissa.
 
Hoho, kaveri soitti erään julkisuuden henkilön/solistin yhtyeessä ja tämä henkilö ei edes erottanut kertosäettä biisistä.

Kun näin usein on, taustalaulajat on parempia kuin solisti itse.

Tuo on omakohtaisesti monta kertaa tullut todettua...todelliset sankarit löytyy sieltä taustalaulajien joukosta. Mutta kun siihen "tähteyteen" tarvitaan nykyään muutakin kun laulutaitoa...

Mutta kun siihen "tähteyteen" tarvitaan nykyään muutakin kun laulutaitoa...
Aika monet "tähdet" ovat älyllisesti aika matala tasoista porukkaa. Ei tarvi kun katsoa Seiska lehden kansikuvaa niin johan se tuli siinä todistettua.

Aika monet "tähdet" ovat älyllisesti aika matala tasoista porukkaa. Ei tarvi kun katsoa Seiska lehden kansikuvaa niin johan se tuli siinä todistettua.
 
Ope tellaan kir joitta maan, ennenkuin ale taan arvos telemaan toisten äly nlahjoja. Eix nii!!??++

Ope tellaan kir joitta maan, ennenkuin ale taan arvos telemaan toisten äly nlahjoja. Eix nii!!??++
 
Opettele rauhassa ja kirjoittele palstalle kun olet oppinut.

Hmm... Vailla paineita voi harrastaa niin kauan kuin on toinen työ siinä sivussa. Uskoisin että kuitenkin loppupeleissä vannoutunein harrastaja tavoittelee alalla oikeaa uraa, mutta ei se musta automaagisesti aiheuta sitä että hommasta katoaa ilo.
 
Mä oon tehny esim. mainoshommia ja leipääntyny välillä, mutta asiaan on auttanut uusien tuulien haistelu, lomailu ja työpaikan vaihtaminen. Eiköhän samat keinot palauta motivaation musiikkialankin hommissa. Ja mitä enemmän hommasta diggailee, sitä vaikeammin sitä alkaa vihaamaan.
 
Ihan jees tietty olisi että kovimman keikkailuvaiheen aikana rakentelet ja opettelet vaikka studiohommia ja pistät sitten eläkkeellä tai pidemmällä laipääntymistauolla studion/musiikkikoulun pystyyn tms. tai mitä muuta vaan mikä kiinnostaa.

Amatööriharrastelijanäkökulmasta katsottuna en kyllä voisi nähdä itseäni täysipäi(väi)senä muusikkona.
 
Oma soittamisen ilo tulee just siitä että pääsee vähän kotoa pois ja viettää aikaa poikain kanssa ja sillointällöin on täpinöissään kun käy keikkaa heittämässä.
 
Jos se muuttuisi tylsäksi rutiiniksi niin olisi elämä lopussa :)
Ja joku kiertue-elämä olisi ollut kivaa joskus parikymppisenä, enää ei ehkä pitkään jaksaisi.
 
Kotoa on kiva päästä välillä pois, mutta jos vaihtoehtona olisi että kotona olisi kiva välillä päästä käymään, niin valintakin on aika helppo kun pari mukulaakin tuossa pyörii jaloissa.
 
Eikä realisistisesti taidot taida riittää ammattilaiseksi asti, ja nuo musiikin muutkin osa-alueet on sen verran hakusessa että "oheisjutuillakaan" ei leipää pöytään juuri saisi.
 
Poikamiehenä tuo nyt olisi ihan sama vähän rundatakkin ja syödä jos sattuu rahaa olemaan, mutta mukuloille ei sellaista oikein viitsi tehdä.

Juuuuuuuuuuuuri tuon takia hankin itselleni yläasteen/lukion musiikinopettajan pätevyyttä. Meillä on koulutus, joka kattaa kaiken tuon ja paljon muuta :D Sitten kun saa viran jostain niin voi täysillä satsata siihen viikonloppuharrastukseen...
 
Sama täällä.
 
Ja tuo leipääntyminen ja vittuuntuminen on kyllä semmoisia oireita, että ne tuntuvat keskittyvän tiettyihin elämäntilanteisiin ja musatyyleihin. Itse olen vielä suht' nuori, mutta jonkinlainen jämähtäminen meinaa osaksi uhata. Niitä projekteja en ajattele edes keikkoina. Duunia musiikin parissa, that's it.
 
Toisaalta, välillä tulee semmoisia keikkoja että en vaihtaisi mistään hinnasta.
 
Tasapainoilua.

kun tulee ikää, asiat eivät vaan säväytä enää samalla tavalla kuin nuorempana.
 
niinpä. kolmekymppisenä ei enää säväytä soittaa pizzerian nurkassa bissepalkalla ja kuunnella sitä taukoamatonta vittuilua, kun ei soitettukaan kuurankukkaa sille paikan kanta-irwinille. Eikä sekään enää säväytä, kun hädintuskin täysi-ikäinen goottipesä tarjoaa itseään takahuonetohinoihin - kun voisin melkein olla iän puolesta sen faija...jee jee, rokkenroll. ja entäs se jalostajan kylmä kumipizza siellä Hiacen sikaosastolla? :D

niinpä. kolmekymppisenä ei enää säväytä soittaa pizzerian nurkassa bissepalkalla ja kuunnella sitä taukoamatonta vittuilua, kun ei soitettukaan kuurankukkaa sille paikan kanta-irwinille. Eikä sekään enää säväytä, kun hädintuskin täysi-ikäinen goottipesä tarjoaa itseään takahuonetohinoihin - kun voisin melkein olla iän puolesta sen faija...jee jee, rokkenroll. ja entäs se jalostajan kylmä kumipizza siellä Hiacen sikaosastolla? :D
 
Mistä nämä stereotypiat sikiävät?

matala verenpaine
 
Tää löytyy, noi muut on treenattavissa!

Mistä nämä stereotypiat sikiävät?
 
Goottipesästä?

-- uusien tuulien haistelu, lomailu ja työpaikan vaihtaminen. -- mitä enemmän hommasta diggailee, sitä vaikeammin sitä alkaa vihaamaan.--
 
Juu. Ongelma vaan tahtoo olla, että koska musiikkialalla Suomessa on piirit pienet, niin voi olla vaikeaa muuttaa kuvioita isosti. Taukoa ei voi pitää jos meinaa syödä.
 
Itse näin jälkiviisaasti voi todeta olevansa onnekas, että on tietoisesti nähnyt vaivaa ja hankkinut laajan koulutuksen ja ne muodolliset paprut, jotta voi soittaa, opettaa ja puuhata muuta, sekä on ollut uskallusta lähteä maailmalle jotta ympyrät ovat laajentuneet. Näitä kahta en vaihtaisi pois.
 
--kovimman keikkailuvaiheen aikana rakentelet ja opettelet vaikka studiohommia ja pistät sitten eläkkeellä tai pidemmällä laipääntymistauolla studion/musiikkikoulun pystyyn --
 
Tossa on se ongelma, että täyspäiväinen keikkailu vie niin paljon aikaa, että ei ole paljon aikaa edes treenailla saati opiskella muuta. Sitten kun siitä keikkailusta iso osa on vain istuskelua ja odottelua, niin siinä on vaikea pitää tiukkaa opiskelumoraalia yllä. Itsellä pelkkä keikkailun vähentäminen paransi treenamisen ja muusikkona kehittymisen astetta, ja olen hanakasti käyttänyt mahdollisuuden jatko-opintoihin hyödyksi.
 
Toinen asia on kyllä se edellä jonkun toteama, että monet päätyvät tälle alalle, koska muuta ei ole. Tästä syystä vain osalla on elämänhallinnan taitoja, jotta osaa suunnitella uraa että saa ne studiot pystyyn.
 
Noin muuten, sekä studio- että musiikkikoulu ovat bisneksinä aika haastavia jo kulurakenteen puolesta.
 
MrS

Tää on hyvä ketju. Iteki musiikinopettajan pätevyyttä rupesin opiskelemaan..

Noin muuten, sekä studio- että musiikkikoulu ovat bisneksinä aika haastavia jo kulurakenteen puolesta.
 
Ihanko totta.. Mä jotenkin olen kuvitellut että musiikkikoulun perustamiseen ei tarvita muuta kuin soittotaitoa, kärsivällisyyttä opettamiseen, liiketila ja asiakkaita.
 
Studiossa nyt on toki jo vähän investoitavaakin ja osaamisenkin pitää olla kait vähän eri tasoa, mutta hommat toki tukisi kivasti toisiaan, joskin on jo aika kulunut yhdistelmä.
 
Mikä siitä musiikkikoulusta tekee kulurakenteeltaan haastavan?